Surman sävel

By Arno Alexander

Hyytävä rikosvyyhti käynnistyy, kun mustaviiksinen mies astuu asekauppaan ja ostaa itselleen revolverin. Hän ei halua asetta pakettiin – onhan hän aikeissa käyttää sitä saman tien. Hetken päästä mies ampuu aseella erään auton sivuikkunaa mutta ei osu auton omistajaan. Omistaja ei ole kuka tahansa mies vaan miljonääri Frederick Manhattan. Kun Manhattan löytyy myöhemmin kuolleena, etsivä Huntingtonin on aika selvittää murhamysteeri. "Surman sävel" on jännittävä New Yorkiin sijoittuva salapoliisiromaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726578348

Book preview

www.egmont.com

1 Luku

Kaksi miestä astui miltei samanaikaisesti New Yorkin keskustassa sijaitsevaan Raldstonen aseliikkeeseen. Ensiksi sisään tullut oli pienikokoinen, mustaviiksinen mies, jolla oli erinomaisen terävä katse. Tämä suuntasi kulkunsa suoraan myymäläpöydän ääreen, kun sensijaan perässä tullut mies jäi vaatimattomasti seisomaan ovelle. Viimeksimainittu oli edellistä vielä pienikokoisempi ja vaikutti tämän rinnalla hintelältä ja mitättömän näköiseltä.

Näyttäkääpä minulle taskuaseita, sanoi mustaviiksinen puhuen kaikuvan kovalla äänellä. Hänen ääntämistapansa ilmaisi hänen olevan etelämaalaista syntyperää, ja huoliteltu asu todisti varallisuutta. Kummallisen vastakohdan hänen moitteettomalle ulkoasulleen tekivät hänen hoitamattomat, mustareunaiset kyntensä.

Asekauppias kohotti pöydän lasikantta ja otti esille muutamia pistooleja.

Kas tässä, tällainen browninki, olkaa hyvä! Ase on tosin pieni, mutta …

Minä otan tuon tuolta, keskeytti asiakas lyhyen päättäväisesti ja osoitti erästä raskasta asetta, jossa oli tukeva, kömpelö kädensija.

Tämä ase on malliltaan hyvin vanhentunut, vastusteli Raldstone. Ei kukaan enää osta sellaista asetta.

Suokaa anteeksi, jos annan teille pienen, ilmaisen neuvon, puuttui puheeseen äkkiä ovella seissyt pieni mies. Hän puhui ohuella, hennolla äänellä, mikä täydelleen vastasi hänen vaatimatonta ulkoasuaan. Olen jonkin verran perillä ampumaaseista. Mihin tarkoitukseen te oikeastaan tarvitsette taskuasetta?

Mustaviiksinen käännähti ympäri vastahakoisesti.

Se ei liikuta lainkaan teitä! hän ärähti. Olettakaa vaikka minun puolestani, että aikomukseni on tällä aseella ampua ihminen! Mies naurahti raa’alle leikinlaskulleen ja kääntyi jälleen liikkeenomistajan puoleen. Siis mitä tämä pikku kapine maksaa?

Saatte sen halvalla. Niinkuin sanoin, kukaan ei enää osta tuollaisia vanhanmallisia revolvereita …’

Asiakas murahti vimmoissaan. Perr-kale! Sanokaa hinta ja sillä hyvä. Ei minulla ole aikaa kuunnella turhia lörpötyksiänne!

Mr. Raldstone huoahti.

Kahdeksantoista dollaria ja viisikymmentä senttiä, hän sanoi hetken emmittyään.

Ostaja heitti pöydälle kahdenkymmenen dollarin setelin.

Käärinkö aseen pakettiin? Raldstone tiedusteli.

Toinen purskahti nauruun.

Hittoako minä teen paketoidulla revolverilla? Hän otti aseen käteensä. Ei, näin se on nopeammin käsillä. Näkemiin! Huolettomalla kädenliikkeellä mies antoi Raldstonen ymmärtää, ettei hän halua rahastaan takaisin ja syöksyi ovesta ulos.

Asekauppias työnsi pikkurahat liivinsä taskuun ja kääntyi toisen asiakkaansa puoleen.

Mitähän saisi teille olla?

Ovella seisova hintelä mies siveli kädellään sileäksi ajeltua leukaansa ja tuijotti miettiväisenä ulos kadulle.

Raldstone tarkasteli arvostelevin silmäyksin asiakkaansa hiukan kulunutta, mutta ei suinkaan millään tavoin huolimatonta ulkoasua ja toisti kärsimättömänä kysymyksensä.

Mies katsahti kauppiaaseen.

Niin, tosiaankin … Onhan jokaisella aseella, jonka te myytte, määrätty numeronsa, eikö totta?

Tietystikin, mutta minkätähden …?

No niin, jatkoi toinen puhuen ohuella äänellä, haluaisin mielelläni tietää, mikä oli sen revolverin numero, jonka te juuri äsken myitte?

Millä oikeudella … kauppias puuskahti.

Minä olen kapteeni Hearn poliisilaitoksen rikostutkimusosastolta, pieni mies sanoi vaatimattomasti esittäen samalla virkamerkkinsä ja henkilöllisyyskorttinsa.

Heti muuttui Raldstonen asenne.

Oh, anteeksi! Enhän saattanut tietää … Niin, se numero? Hän selaili luetteloitaan ja raapusti muutamia lukuja paperiliuskalle ja ojensi sen poliisikapteenille. Tässä, olkaa hyvä! Sitten hän kumartui eteenpäin ja kysyi: Onko mies rikollinen?

Poliisikapteeni kohautti olkapäitään.

Mikäli tiedän, ei! hän vastasi hiljaa. Mutta kädenkäänteessä voi moitteettominkin mies näinä huonoina aikoina muuttua rikolliseksi! Jaa, jaa, teillä ei ole siitä aavistustakaan! Mahdollisuus on sitäkin suurempi, kun mies kantaa taskussaan asetta noin vain irrallaan. – Muuten, minä haluaisin ostaa arvan! Samalla hän jo ottikin käteensä yhden pöydälle levitetyistä kirjavista arpalehdistä.

Ottakaa mieluummin tuo vihreä! Punaisella arvalla te voitte voittaa korkeintaan kissanpennun tai papukaijan, mutta vihreällä sitävastoin …

Annetaan olla vain, Hearn torjui ja työnsi samalla kasvoilleen valahtaneen kiharan oikean korvansa taakse. Minulla ei ole mitään kissanpentua tai papukaijaa vastaan. Minulla on itselläni jo pieni marakatti. Sen nimi on Sambi. Minusta päinvastoin olisi sangen mieluista, jos saisin lisää pieniä elikoita yksinäisten hetkieni ratoksi. Sitäpaitsi, hän jatkoi nyt hiukan vilkastuneena, tässä punaisessa arpalipussa on sormenjälki, mitä ei ole tuossa vihreässä arvassa."

Sormenjälki? Raldstone huudahti hämmästyneenä.

Aivan niin. Äskeinen ostaja kosketti etusormellaan tätä arpalippua osoittaessaan haluamaansa asetta tuolla lasikannen alla.

Mutta mihin taivaan nimessä te tarvitsette nuhteettoman kansalaisen sormenjälkeä?

Hearn pani 50 sentin rahan pöydänkulmalle ja hymyili lempeästi.

Eikö totta, on ehdottomasti erittäin hyödyllistä tietää rikoksen sattuessa, mikä oli rikoksentekijän aseen numero ja tuntea hänen sormenjälkensä! Ja kuten jo sanoin, niin askel nuhteettomasta kansalaisesta rikolliseksi on äärimmäisen lyhyt. Toisinaan riittää … Oh! Mikä se oli?

Raldstone oli kalvennut. Hänkin oli selvästi kuullut laukauksen.

Seuraavassa hetkessä molemmat miehet törmäsivät ovesta ulos. He näkivät ihmisten töytäilevän kuin muurahaisten pesässä, jonka rauhaa on häiritty. Suuri joukko poliiseja raivasi itselleen vaivalloisesti tietä kadun reunaan pysähtyneen auton luo, jonka ikkunat olivat rikkoutuneet.

Hearn astui lähemmäksi ja kutsui erään poliisikonstaapelin luokseen.

Mitä on tapahtunut?

Mustaviiksinen mies on ampunut laukauksen autoa kohti samalla hetkellä, kun auton omistaja astui siitä ulos. Mutta hän ei osunut. Valitettavasti emme saaneet häntä pidätetyksi. Hän oli yhtäkkiä kadonnut ihmisvilinään. Nyt haluamme autonomistajalta ottaa selkoa …

Nariseva, vanhan miehen ääni auton sisästä katkaisi poliisin selityksen. Auton särkyneestä sivuikkunasta näkyivät ryppyiset kasvot ja paljas kalju.

Häpeämätöntä, autonomistaja kiukutteli. Hänen kasvoilleen oli kohonnut vihan puna. Ensin roistot ammuskelevat, eivätkä poliisit tee mitään sitä estääkseen! Sitten annetaan miehen mennä menojaan, mutta minut halutaan pidättää. Minä tulen valittamaan tästä asiasta korkeisiin instansseihin …

Tunnetteko tämän herrasmiehen? kysyi Hearn nopeasti.

Poliisi nyökkäsi. Kyllä …

Antakaa hänen sitten mennä, puuttui poliisikapteeni asiaan.

Konstaapeli antoi toverilleen merkin. Heti poliisit väistyivät syrjään. Auton ikkunassa olleet vihasta vääristyneet kasvot katosivat ja auto lähti nytkähtäen liikkeelle.

Hearn jäi miettiväisenä katsomaan auton jälkeen.

Kuka oli sitten tämä mies? hän kysyi hetken kuluttua.

Hän oli monimiljonääri Mr. Fredrick Manhattan, poliisikonstaapeli vastasi kunnioittavalla äänellä.

Kapteeni päästi hiljaisen vihellyksen.

Jopa nyt jotakin, hän murahti ja raapi päälakeaan.

2 Luku

5. Avenuen välikohtaus ei ollut jäänyt huomiota vaille. Myymälöitten omistajia, valkopukuisia liikeapulaisia ja myyjättäriä seisoskeli oviaukoissa. Utelias väkijoukko salpasi katuliikenteen ja oli hyvin haluton noudattamaan poliisin poistumismääräystä.

Laukaus oli herättänyt myöskin Mr. Tschuppikin, Steel Trust Companyn upporikkaan omistajan ja johtajan huomion. Hän oli noin viisissäkymmenissä oleva mies, mutta vaikutti ikäänsä nähden erittäin reippaalta. Hän oli keskimittainen, voimakasvartaloinen ja hyväryhtinen. Hän vaikutti liian aikaisin syrjään vetäytyneeltä liikemieheltä. Silmälasit eivät rumentaneet hänen teräviä, miehekkäitä piirteitään, eivätkä hänen kasvonpiirteittensä kovuutta pienet, lyhyiksi ajellut viikset lievittäneet. Jollei hän olisi ollut hieman pyylevä, olisi hänestä voinut sanoa, että hän oli eteenpäin rynnistävän amerikkalaisen liikemiehen todellinen perikuva.

Juuri tällä hetkellä hän kuitenkin teki jotakin sellaista, mitä ei yksikään pesunkestävä jenkki koskaan olisi tehnyt. Hän oli jäänyt mietteissään seisomaan ikkunan ääreen toisessa kerroksessa sijaitsevassa yksityistoimistossaan, ja kuljetti hajamielisenä kynäänsä harmaassa tukassaan.

Doris Elmhurst, hänen tuskin kaksissakymmenissä oleva nuori sihteerinsä nosti hämmästyneenä katseensa työstään. Ei useinkaan tapahtunut, että Mr, Tschuppik olisi antanut minkään seikan häiritä itseään kesken tärkeän kirjeen sanelemista. Antaen sormiensa levätä valmiina kirjoituskoneen koskettimilla Doris Elmhurst katsoi odottaen esimieheensä.

Olosuhteet käyvät epävarmoiksi, murahti Mr. Tschuppik ja pudisteli huolestuneena päätään. Keskellä kirkasta päivää ammutaan autoa kohti laukaus. Pian tässä ei enää uskalla lähteä ulos kadulle laisinkaan! Nopeasti ja päättäväisesti hän astui puhelimen ääreen ja pyysi saada puhutella ensimmäistä prokuristia.

Allan ottakaapa selvää, mitä tuolla alhaalla tapahtuu, nimenomaan ketä ammuttiin.

Doris oli hämmästyksestä sanaton.

Mr. Tschuppik, joka näytti huomanneen sihteerinsä hämmästyneen ilmeen ja tulkinneen sen oikein, alentui antamaan selityksen:

Tuolla alhaalla ammuttiin laukaus loistoautoon. Miten helposti minä voinkaan joutua kokemaan saman. Ymmärrättekö?

Tyttö nyökäytti päätään. Vai niin, vai pelkäsi Mr. Tschuppik, yksinkertaisesti pelkäsi.

Minusta pelkonne on hyvin ymmärrettävää, tyttö sanoi hiljaa ja vaivautuneesti, sillä hänen oli vaikeata puhua esimiehelleen vastoin parempaa tietoaan.

Eikö totta! Mr. Tschuppik vilkastui. Epäröintiä voisi kenties pitää arkuutena, Miss … Miss …

Elmhurst, tyttö auttoi.

Aivan oikein, Miss Elmhurst. Tehän sanoitte nimenne minulle jo kerran tänään. – Mutta kysymyksessä ei ole arkuus, varmastikaan ei. Elämässäni voin menettää kaiken ja moneenkin kertaan, mutta elämäni vain kerran. Huomatkaa tämä yksinkertainen tosiasia, Miss … Miss … no, sehän on yhdentekevää! – Useat ihmiset menettelevät ikäänkuin heillä olisi parikin elämää menetettävänään, ja sitä nimitetään sitten rohkeudeksi. Hulluutta se on eikä mitään muuta. Käsitättekö sen, Miss …?

Hm …! Doris mutisi. Reagointi ei kuitenkaan vaikuttanut erittäin vakuuttuneelta.

Puhelin soi.

Niin? Mr. Tschuppik oli pelkkänän korvana. Vai niin … hyvin kuvaavaa. Mr. Manhattan siis. Kiitos. Loppu! – Hetkinen! Huolehtikaa siitä, että asia tulee oikeassa muodossa sanomalehtiin!! Tehän ymmärrätte, mitä minä tarkoitan? Jotakin siihen tapaan, että kysymyksessä oli perikatoon joutuneen ihmisen epätoivoinen teko yrittää kostaa verenimijälle; että tuo nylkyri polkee jalkainsa alle tuhansia ja herättää kiihtymystä kansan keskuudessa. Asia on esitettävä tietysti jonkin verran hienovaraisemmin, ei aivan näin suorasukaisesti. Tehän osaatte sen paremmin kuin minä … Ehkäpä tämän tempun ansiosta hänen omistamansa osakkeet laskevat hinnassaan … Niin, silloin me ostamme. Siinä kaikki. Loppu!

Käsiään hieroskellen Mr. Tschuppik asteli lyhyin askelin edestakaisin huoneessaan. Hänen silmänsä säteilivät ja hänen huulillaan karehti tyytyväinen hymy.

Business is business, hän selitti itsetyytyväisenä. En minä suinkaan pyri olemaan sydämetön, mutta, kuten sanottu, kauppa on kauppaa … Ja sitten: tämä Manhattan on petturi ja kelmi, kavala konna, joka ei muuta ansaitse."

Doris oli punastunut hiusmartoaan myöten.

Mr. Manhattan on setäni, hän sanoi hiljaa.

Teidän – mitä?! Näytti siltä kuin sanat olisivat takertuneet Mr. Tschuppikin kurkkuun. Minä idiootti, hän sitten huudahti äkkiä ja löi kämmenellä otsaansa. "Nythän minä muistan: tehän sanoitte sen minulle, kun te kolme viikkoa sitten tulitte tähän toimeen täällä minun palveluksessani. Minun päässäni pysyvät niin huonosti jokapäiväisen elämän pikkuasiat … Kiusallista, todella kiusallista … Mutta tämä Manhattan – anteeksi, teidän setänne – minkä tähden hän antaa teidän työskennellä tällä tavoin? Sensijaan, että istutte täällä, voisitte olla pelaamassa golfia tai …

Doris hymyili.

Jos setäni haluaisi tehdä jotakin hyväkseni, niin en totisesti kuluttaisi aikaani golfin tai muun sellaisen pelaamiseen, hän vastasi sanavalmiina. Eivät kaikki tytöt näe huvituksissa salaisten toiveittensa täyttyvän.

Eivät kaikki? Hämmästyttävää! Minä vain ajattelin … mutta se kai johtuu siitä, ettei minulla ole lapsia. Siis – hm – setänne on itseasiassa niin ahne, että hän mieluummin antaa teidän hakata sormenne kipeiksi kirjoituskoneella, ennenkuin ottaa esille pullean kukkaronsa … hm …

Setäni ei ole ahne, epäsi Doris. Hän on vain hieman omituinen. Hän uskoo nimittäin, että kaikki ihmiset ovat pahoja ja maailma sen mukainen.

Ja se antaa teille aiheen nimittää setäänne omituiseksi ihmiseksi. Miten omituinen sitten minä mahdankaan olla! Mitä? Mutta jättäkäämme tämä puheenaihe. Miten paljon palkkaa te saatte meiltä?

Viisikymmentä dollaria viikossa.

Tästä päivästä lähtien te saatte seitsemänkymmentäviisi dollaria. Ja nyt töihin!

Anteeksi! tyttö keskeytti hänet hätäisesti.

Mitä sitten? Ääni kuulosti ärtyneeltä. Kesken työntekoa kukaan ei saanut häiritä kaikkivaltiasta Mr. Tschuppikia. Doris tiesi sen ja kuitenkin hän uskalsi tehdä poikkeuksen tällä kerralla.

Pyytäisin teitä edelleenkin maksamaan minulle viisikymmentä dollaria viikossa, hän sanoi tukahtuneesti.

Mr. Tschuppik rypisti kulmiaan.

Minkätähden? hän kysyi terävästi.

Koska … Doris etsi kouristuksenomaisesti sanoja. Koska … no niin, jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä Mr. Allan esittää teille luettelon niistä alaisistanne, jotka hänen mielestään ansaitsevat liikaa ja voitaisiin korvata halvemmalla työvoimalla. Seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä olisin minäkin 75 dollarin viikkopalkkoineni listalla. Tähän asti olette hyväksynyt kaikki erottamiset, välittämättä lainkaan ottaa huomioon, että joku noista korkeampipalkkaisista olisi kenties ollut halukas jatkamaan työsuhdetta alempipalkkaisena, pitäen sitä parempana kuin leivättä jäämistä.

Mr. Tschuppik katseli hetken synkästi eteensä. Doris katui jo rohkeita sanojaan. Mutta kuitenkin hänen oli täytynyt puhua niinkuin oli tehnyt, sillä muuten olisi erottaminen ollut edessä ensimmäisenä päivänä. Äkkiä hänen esimiehensä tarttui jälleen puhelimeen.

Yhdistäkää Allanille, hän sanoi lyhyesti. Kun asianomainen vastasi, hän jatkoi: Kuunnelkaapa, Allan! Laatikaa vastaisuudessakin luettelonne kallispalkkaisesta työvoimastamme, mutta merkitkää kunkin palkannauttijan nimen viereen, paljonko me itseasiassa voisimme maksaa kullekin! Niin, ja antakaa sitten luettelo sihteerilleni, Miss … Kuinka? Niin, Miss Elmhurstille. Hän laski kuulokkeen alas. Te, Miss Elmhurst, te tiedustelette saamanne luettelon mukaan kysymyksessäolevilta työntekijöiltä, – tietenkin henkilökohtaisesti – haluavatko he jäädä huonommin palkattuina toimeensa. Ja nyt kirjoittakaa … Mihinkä me jäimmekään?

Doris luki viimeisen lauseen ääneen. Tschuppik alkoi sanella. Hän istui suuren työpöytänsä ääressä ja aukoili samalla kirjeitä. Vaikkakin hänellä oli huono muisti, kun kysymykseen tuli jokapäiväisiä vähäpätöisiä asioita, oli hänellä toisaalta ihmeellinen kyky samanaikaisesti sanella mitä monimutkaisin kirje ja lukea saapuneita kirjeitä ja tehdä jopa niitten suhteen syrjähuomautuksia.

Hetkinen, hän keskeytti ja tarttui jälleen puhelimeen. Hän pyysi yhdistämään National City Bankiin ja tavoitti langan päähän erään sanotun pankin johtajista. Täällä puhuu Tschuppik itse, hän huusi torveen hänen äänensä kuulostaessa erittäin äreältä. Tarkastaessani saapunutta postianne totesin, että ette ole lähettäneet vahvistusta siitä, että olette vastaanottaneet minun sähkeitse antamani määräyksen myydä Baltimore ja Ohio osakkeita! Niin, olkaa hyvä …!

Kului muutama minuutti.

Mitenkä! Mr. Tschuppik äkkiä huudahti ja hänen kasvoillaan oli yllättynyt ilme. Mitenkä? Te olette saanut sähkeilmoitukseni vasta tänään, tuskin puoltakaan tuntia sitten? Sehän on … Kiitos, loppu! … Ei, määräystä ei enää tarvitse toimeenpanna!

Pitkän aikaa Mr. Tschuppik istui liikahtamatta paikallaan ankarasti miettien ja pohtien tilannetta. Hänen oikean kätensä sormet puristivat tiukasti lyijykynää. Nopeasti hän kirjoitti muutamia lukuja paperille, hypähti sitten äkkiä pystyyn ja löi nyrkkinsä pöytään.

257.360 dollarin tappio. Tästä voi ihminen tulla hulluksi! Hän alkoi kävellä levottomana edestakaisin.

Doris seurasi katseillaan hänen toimiaan kunnioittavan hiljaisena. Äkkiä Mr. Tschuppik pysähtyi aivan hänen eteensä

Antakaa olla, mitenkä se kaikki olikaan, Miss … Toissailtana te olitte kanssani Chicagossa neuvotteluissa kanadalaisten rautatehtaitten edustajien kanssa. Illallisen jälkeen luin hotellissa sanomalehteä … Aivan oikein! Silmäni osuivat ihmeelliseen uutiseen. Pyysin mustetta ja paperia … tietysti, niinhän se oli … varmuuden vuoksi en koskaan toimita mitään sähkösanomia hotellien toimistojen kautta, vaan tässäkin tapauksessa … hm … tässäkin tapauksessa …

Annoitte minun toimittaa sen, Mr. Tschuppik, Doris täydensi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Voitte olla vakuuttunut siitä, että suoritin heti saamani tehtävän tunnontarkasti.

Mr. Tschuppik näytti neuvottomalta.

Niin, mutta sitten … kissa vieköön! Mitä sitten tapahtui? Sisälle! Ovelle oli koputettu. Mr. Tschuppikin kehoituksesta ovi aukeni, nuori apulainen astui sisään ja kumarsi kunnioittavasti.

Herra postipäällikkö ja eräs salapoliisi haluaisivat puhutella teitä hyvin tärkeässä asiassa, hän ilmoitti.

Tschuppikin silmät säkenöivät.

Pyytäkää astumaan sisään, hän sanoi synkästi.

3 Luku

Kaksi herraa astui huoneeseen. Toinen oli vanhahko mies, jonka kasvonpiirteet näyttivät veltoilta ja väsyneiltä. Toinen sitävastoin vaikutti erikoisen nuorelta, tuskin hän oli yli kolmenkymmen. Hän oli keskikokoinen, ja hänen kasvonsa olivat miehekkäät ja määrätietoiset. Hänessä oli anglosaksilaisia piirteitä.

Saanko esitellä itseni, postipäällikkö Yates, sanoi vanhempi herroista. Tässä on Mr. Huntington, yksityisetsivätoimisto Clayvills & Huntingtonin johtaja.

Mr. Tschuppik oli noussut ylös. Hän mainitsi niinikään nimensä. Hän osoitti kehoittavasti paria nojatuolia ja jatkoi: Mikä suo minulle tämän kunnian?

Postipäällikkö epäröi. Hän oli istunut puhvelinnahkaiseen nojatuoliin, ja käänsi katseensa Dorikseen. Kun tyttö huomasi sen, hän kokosi heti käteensä muutamia kirjeitä aikoen lähteä huoneesta, mutta Mr. Tschuppikin tarkoituksellinen päännyökkäys pidätti hänet paikallaan.

Luulen tietäväni asian, mistä herrat haluavat kanssani keskustella, sanoi Mr. Tschuppik otsaansa rypistäen. Miss … hm … sihteerini tuntee tapauksen. Voitte siis muitta mutkitta käydä asiaan.

No niin, Yates sanoi epämääräisesti, kuten haluatte. On siis kysymyksessä sähkeitse annettu tiedoitus …

… jonka piti tulla perille varhain ellen aamulla, mutta joka myöhästyikin 24 tuntia, eikö totta? keskeytti hänet Tschuppik. Hän puhui kylmän levollisesti ja harkitusti, eikä mikään hänen käytöksessään enää muistuttanut hänen vihanpurkaustaan vajaat viisi minuuttia sitten. Mitä herroilla on siitä sanottavana?

Jotakin hyvin epämiellyttävää … todella hyvin epämiellyttävää … Yates pyyhkäisi kädellään pari kertaa kosteata otsaansa istuessaan rauhattomana nojatuolissaan. Pikalähetti on nimittäin luikkinut tiehensä teidän sähkeenne kanssa.

Mi-mitä? Miljonääri oli hämmästynyt. Mukanaan minun sähkösanomani … kuinka te sanoittekaan … luikkinut tiehensä?

Postipäällikkö nyökkäsi.

"Minä en todellakaan osaa antaa mitään