"Jees, James Pound!" sanoi herra Ryhmy

By Armas J. Pulla

Vääpeli Kalle Ryhmy ja vänrikki Ville Romppainen ovat kaksi sotamiestä, joille sattuu ja tapahtuu. Milloin miehet löytävät salaisia panssarivaunuja, milloin juostaan karkuun venäläistä komissaari Natalia Vengrovskaa..."Jees, James Pound! sanoi herra Ryhmy" vie kaksikon jälleen uskomattomalle seikkailulle. Eräänä päivänä Ryhmy on juuri palaamassa kotiinsa Romppaisen kanssa, kun samaan rappuun änkeää nuori ja poikkeuksellisen viehättävä nainen. Pian käy ilmi, että naisella – Phyllis Carita Boxenilla – on asiaa juuri Ryhmylle ja Romppaiselle. Phyllis ei ole mikä tahansa tipunen, vaan hän on James Poundin asialla. James Pound on pulassa – ja tarvitsee apua Ryhmyltä ja Romppaiselta. Ja kukapa voisi kieltäytyä itse James Poundin työtarjouksesta?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 10, 2021
• ISBN: 9788726356656

Book preview

www.egmont.com

1.

Vänrikki Romppainen — niin, taikka tietysti HERRA Romppainen, eihän miestä voi nyt ikuisesti vänrikiksikään tituleerata — kääntyi Lönnrotinkadun ja Annankadun kulmasta Vanhankirkonpuistoon. Ei hänellä ollut sinne mitään asiaa, hän vain valitsi suunnalleen sopivimman oikotien. Ilta oli jo myöhäinen, puiston lehmusten alla oli hämärää, ja puiston penkeillä istui tai makasi tyyppejä, joista osa mörisi, osa kiroili, osa lauloi ja osa kuorsasikin. Pari kumppania touhusi hautakiven kaadossa. Romppainen ei tästä kaikesta välittänyt, hän oli siihen jo aikoja tottunut.

»Hei, tirehtööri!» huusi muuan ukkeli. »Iltaa!»

»Iltaa», vastasi Romppainen. »Kuinka paljon?»

»Häh? Mitä kuinka paljon?»

»Markanko haluat vaiko viisikymmentä penniä? Sillä kai sinä yrität kerjätä …»

»Kuule nyt, tirehtööri, sä loukkaat minua! En mä ole sulta mitään pyytänyt …»

»Selvä sitten. Hyvää yötä!»

»Hei hei, äläs nyt mene! Eks vippais mulle markkaa tai paria?»

»No, kerjääthän sinä sittenkin!»

»Niin, nyt, mutten äsken, ja sä loukkasit mua, kun tyrkytit rahaa, vaikken mä pyytänyt. Mutta nyt mä pyydän!»

»Tuossa on», murahti Romppainen ja lykkäsi lantin miehen likaiseen kouraan.

»Markka vain!» älähti äijä. »Entäs indeksikorotus?»

»Viis’ minä sinun indekseistäsi!» vastasi Romppainen ja kiihdytti askeleitaan. Kun hän ehti Bulevardille, puliukko olikin jo jäänyt kauas hänestä. Yrjönkadulle kääntyessään hän näki edellään miehen, jonka hahmo tuntui hänestä jollakin tavoin tutulta. Erään elokuvateatterin edessä seisoi lauma lättähattuja; he töllistivät teatterin mainostauluja, joitten esittämillä alastomilla naisilla oli huomiotaherättävän suurinumeroiset rinnat ja lanteet. Lättähatut täyttivät jalkakäytävän niin leveästi, että miehen oli astuttava melkein katuojaan. Juuri silloin muuan pitkätukka käännähti ja sanoi hänelle:

»Vastustatkos sä sotaa?»

»No niin hemmetisti», vastasi mies — ja äänestä Romppainen tunsi vanhan sotakumppaninsa Ryhmyn. Uteliaana ja huvittuneena hän pysähtyi ja jäi seuraamaan tapausten kehitystä.

»Skriivaa sitten nimesi tohon paperiin!» kehoitti lättähattu Ryhmyä ja työnsi töhryisen paperiarkin hänen nenänsä alle.

»Enkä kirjoita!» ilmoitti Ryhmy.

»Mikset? Saakeli …»

»Siksi, että rauha on niin tärkeä ja arvokas asia, ettei sen ajamista sovi uskoa penikoille, joitten pitäisi olla tähän aikaan jo sängyssä.»

»Jukuliste, mitäs sä oikein vinoilet?» huusi nuorukainen.

Mutta samassa muuan tummaverinen, suttuisen näköinen tyttölapsi sysäsi hänet sivulle ja lykkäsi nenänsä melkein Ryhmyn nenään kiinni.

»Kuulkaahan, hyväksyttekö te vapaan rakkauden ja esiaviolliset suhteet?»

»No jaa … jokainen mies, joutuessaan kahden kesken kauniin naisen kanssa, saattaa hyväksyä ne … mutta noin periaatteellisesti minä en niitä hyväksy, täytyyhän jokin järjestys olla …»

»Tekopyhä, teeskentelijä, huorapukki!» huusi tyttö. »Teidän kanssanne en missään tapauksessa haluaisi samaan sänkyyn!»

»En minäkään», vastasi Ryhmy. »En missään tapauksessa.»

»Mitä sä oikein tarkoitat?» huusi äskeinen pitkätukka. »Tahrotkos turpiis?»

»Ohhoh!» pani Ryhmy. »Ronnie mielii puolustaa Nancya!»

Pitkätukan ja tyttölapsen suut loksahtivat auki.

»Mistä pirusta sä tiedät meidän nimemme?» kysyi nuorukainen.

»Arvasin. Matti ja Maija eivät ole virtaviivaisia eivätkä pop. Mutta Ronnie ja Nancy ovat. Meidän talon talonmies on moderni, hänen kollikissansa nimi on Gladys.»

»Pilkkaaks’ sä meitä?»

»En toki, esitän vain mielipiteitä.»

»Sun mielipitees’ on mätiä. Sä et käsitä, että me nuoret ollaan erilaisia. Teitä helvetin paljon fiksumpia, uskoks’? Jukulaut, oikeastaan kaikki, mitä vanhat ovat saaneet aikaan, on pelkkää peetä!»

»Huomaan sen.»

»Häh? Millä tavalla?»

»No, tehän olette juuri niitä vanhojen aikaansaannoksia.»

Ronnie ei keksinyt tähän mitään sanomista, ja siksipä hän suuntasikin kiivaan potkun Ryhmyn sääreen. Romppainen oli varma siitä, että mitta oli nyt täysi — mutta hänen tavattomaksi hämmästyksekseen Ryhmy vain lauhkeasti tiedusti:

»Mitäs tuo oli nyt tarkoittavinaan?»

»Mä teen mitä tahdon!» huusi nuorukainen. »Me kaikki tehdään, mitä tahdotaan!»

»Ahaa, teillä on sittenkin jokin selvä ohjelma! Teemme mitä tahdomme!»

»Justiinsa! Me teemme, mitä tahdomme, mutta sinä et tee, koska olet vanha.»

»Toivoisit kai, että tekisin?»

»Tietysti! Muttet sä uskalla!

Ryhmy läiskäytti nuorukaisen poskelle korvapuustin, joka sai tämän melkein kaatumaan. Juuri sillä hetkellä ilmestyi paikalle poliisikin, ja Romppainen tuli hyvin levottomaksi.

»Toi äijä löi minua!» kiljui lättähattu. »Hei, pollari, toi äijä löi minua?»

»Löittekö tosiaan?» tiedusti konstaapeli vaivautuneesti.

»Kyllä. Mutta tein sen tämän nuoren herran omasta toivomuksesta!»

»Häh?» henkäisi virkavallan edustaja.

»Nähkääs, näitten kumppanien ohjelmana on, että on tehtävä mitä tahtoo. No, ollakseni loukkaamatta heitä minä mukauduin heidän haluunsa. Minua halutti lyödä tätä nuorta herraa, ja hän sanoi toivovansa, että löisin. Niin siis tein sen. Muuten hän olisi halveksinut minua: hän näet sanoi, etten uskalla.»

Poliisi raaputteli ymmällään leukaansa.

»Tämä on nyt vähän kierä juttu», virkkoi hän. »Ei ihminen saa sentään tehdä ihan mitä tahtoo …»

»Tuo on vanhan polven mätää oppia!» huusi tyttölapsi. »Me teemme, mitä tahdomme!»

»Lyötte vaikka poliisia?» kysyi Ryhmy.

»Lyömme vaikka poliisia!» huusi tyttö.

»No, kuulittekos?» tiedusti Ryhmy poliisilta.

»Totta helkkarissa! Hiiskattiin tästä! Häiritsette ihmisiä ja katuliikennettä!»

»Ja me kun ei lähdetä tästä mihinkään!» kiljuivat nuoret.

Riita ja meteli olivat valmiit. Ryhmy muuttui yhtäkkiä sivuhenkilöksi, ja kun hän ei tuntenut mitään kiinnostusta jutun jatkamiseen, kääntyi hän muina miehinä matkoihinsa. Silloin lähti Romppainenkin liikkeelle, sivuutti askeleitaan kiihdyttäen metelöivän nuorisoryhmän ja poliisin ja tavoitti nopeasti rauhallisesti astelevan Ryhmyn. Kuullessaan jonkun askeleet takaansa Ryhmy kääntyi katsomaan.

»Ka, terve», virkkoi hän tyynesti. »Oletkos koiraasi kävelyttämässä?»

»Häh? Eihän minulla ole koiraa!»

»Joten siis et ole koiraa kävelyttämässä. Mitäs sitten kuljeskelet täällä tähän aikaan?»

»Samaa voisin kysyä sinulta.»

»Kysy sitten!»

»Siis …?»

»No, olen menossa kotiin, yksinkertaisesti.»

»Niin minäkin.»

»Ahaa. Hauskaa muuten tavata. Ei olekaan nähty aikoihin. Ajeletkos edelleen Vihtolan linjan busseja?»

»Ei, minä olen nyt erään matkatoimiston opas. Kuskaan muukalaisia bussissa ympäriinsä ja kerron ihmeitä kaikista nähtävyyksistä.»

»Suomeksi?»

»Eikä kun englanniksi. Olen lukenut neljä vuotta englantia. Ja puhun sitä kuin hevonen.»

»Niin, sinä teet monia asioita kuin hevonen … Mutta mitäs tuossa puuhataan?»

»Kaveri pehmittää kaveria», totesi Romppainen ja pysähtyi katselemaan miestä, joka istui toisen päällä ja mukiloi tätä minkä kerkesi.

»Kuulkaapas nyt!» ärähti Ryhmy ja tarttui mukiloitsijan kohotettuun nyrkkiin, »ei tuollainen passaa! Miksi moukaroitte tuota tyyppiä?»

»Ei passaa, ei passaa!» ähkyi mies. »Satutteko tietämään, mikä tämä kaveri on ammatiltaan? Joo, hän on asunnonvälittäjä!»

Ryhmy päästi paikalla miehen käden.

»Siinä tapauksessa — anteeksi vain, että häiritsin!»

»Oikein sydäntä lämmittää katsellessa tuollaista meininkiä!» ilmoitti Romppainen tyytyväisenä. »Tärskäytelkää vain edelleen — tärskäytelkää minunkin puolestani! Hyvää jatkoa!»

He jättivät miehen moukaroimaan uhriansa ja jatkoivat matkaansa, ja heidän omatuntonsa oli niin hyvä, niin hyvä. Seuraavassa kulmassa he näkivät kaksi alaikäistä, jotka uutterasti piirsivät talon seinään sanoja ja kuvia, joista ilmeni, että he olivat lukeneet nykykirjallisuutta.

»Raikasta ja nuorta pornoa», totesi Romppainen hyväksyvästi. »Muuten, myytkö sinä edelleen pölynimureita?»

»Mitäpäs muuta», vastasi Ryhmy. »Olen nyt ranskalaisen La Gloria-imurin pääedustaja. Ymmärrätkö: pääedustaja! Représentant général! Sillä tittelillä — minulla on tietysti ranskankielinen edustajakortti — minä olen useammin kuin kerran saanut junasta makuupaikan, vaikka ne ovat virallisesti olleet loppuunmyytyjä. Ja tulli on suhtautunut suopeasti liikoihin konjakkipulloihini. Niin, minä olen ollut kuukausia Ranskassa ja tunnen Pariisin aika hyvin. Ja parleeraan ranskaa kohtalaisesti. Ainakin paremmin kuin ranskalaiset hevoset.»

»Oletkos yrittänyt haastaa niille?»

»Niin päissäni en ole ollut milloinkaan. Siitäpä tuli mieleeni tapaus muuan sotaseikkailujemme ajalta: olimme juhlineet juhannusta, ja kun seuraavana aamuna heräsin, sinä makasit nurmikolla vatsallasi ja haastelit rupisammakolle …»

»Joo, muistaakseni yritin opettaa sille suomea, kun se oli venäläinen sammakko. Jaha, tässä sinä siis asut …»

Kun Ryhmy ryhtyi työntämään ulko-oven avainta avaimenreikään, pikkuisen matkan päässä seisoskellut tyttölapsi riensi paikalle ja tiedusti:

»Saankos minä tulla sisään samalla oven avauksella?»

»Tottahan nyt, olkaa hyvä!»

Ja Ryhmy päästi kohteliaasti neidon edellään ja sytytti porraskäytävävalon. Neitonen pysähtyi vilkaisemaan seinällä riippuvaa nimitaulua, keksi ilmeisesti heti etsimänsä ja astui kumppanusten kera hissiin.

»Mikä kerros?» kysyi Ryhmy ja otti hatun päästään.

»Viides.»

»Jees», mutisi Romppainen ja sieppasi myös päähineensä pois.

Koska Ryhmykin asui viidennessä, hän painoi viidennen kerroksen nappia, ja hissi alkoi nousta. Ryhmy vilkaisi Romppaista; tämän sieraimet värähtelivät kummasti. Hissin täytti hyvin hienon hajuveden tuoksu. Ystävysten silmät mittelivät vaivihkaa neitosta, ja olihan hänessä totisesti mittelemistä, houkuttelevia kurveja ja kaaria ja muotoja — Ryhmystä tuntui, ettei hän ollut ikänään nähnyt yhdellä kertaa niin paljon naisellista viehättävyyttä yhdessä ainoassa naisessa.

Tultiin viidenteen kerrokseen. Neitokainen astui ensimmäisenä — tottahan nyt — ulos hissistä, vilkaisi kaikkia kerroksen neljää ovea ja pysähtyi sitten