Puhelimessa on verijälkiä

By Armas J. Pulla

Professori Ansan kunniaksi on järjestetty päivällisjuhlat – täyttäähän tämä 50 vuotta. Tilaisuus muuttuu kuitenkin oudoksi, kun professori jättää saapumatta omiin juhliinsa. Mitä oikein on tapahtunut? Onko hajamielisenä tunnettu professori voinut unohtaa omat juhlansa? Pian selviää, että professori on todellakin kadonnut. Kaiken huipuksi hän on viime aikoina työstänyt aivan uudenlaista räjähdysainetta – sellaista, josta moni hämärämies voisi olla kiinnostunut... Nimismies Merta ja yksityisetsivä Sarkko ryhtyvät selvittämään kadonneen professorin tapausta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726542080

Book preview

www.egmont.com

1

»Hyvät naiset ja herrat, minä … minun on ilmoitettava teille se ikävä … ikävä uutinen, että päivän sankari, professori Ansa, ei saavu tähän tilaisuuteen … Se on … se on ikävää, mutta … mutta nyt sattui sellainen … sattuneesta syystä hän ei voikaan saapua, joten …»

Nuori tohtori Nietos kääntyi lähimmän pöytänaapurinsa puoleen.

»Kuuletteko, mitä tuo mies änkyttelee?»

»Totta kai minä kuulen. Kumma tilanne. En minä ihmettele, että hän vähän änkytteleekin: hänhän on tämän juhlan järjestäjiä ja puuhaajia. En välittäisi olla hänen asemassaan.»

»Kuulkaapas», sanoi Nietoksen vasemmalla puolella istuva vanha, valkopartainen herra, »kuulkaapas, onko asia nyt siis ymmärrettävä niin, että professori Ansa ei tosiaankaan saavu?»

»Epäilemättä se on niin ymmärrettävä.»

»Mutta sehän on skandaali!» kiihtyi valkopartainen.

»Melkeinpä sitä voi sellaiseksi nimittää», myönsi Nietos.

»Melkeinpä … Kuunnelkaa, mitä pöytäseurue sanoo!»

Tohtori Nietos hymyili.

»Tuntuu sanovan paljonkin ja kaikenlaista … Mutta mitä syytä meillä on kiihtyä? Ruoka on hyvää. Juomat ovat oivallisia. Syökäämme ja juokaamme!»

»Hm», mutisi valkoparta. »Aikomus on siis todella, kaikesta huolimatta, syödä?»

»Niinkuin näette», vastasi tohtori. »Miksi emme söisi?»

»Mutta onhan illan sankari, hän, jonka kunniaksi nämä päivälliset on järjestetty, poissa!»

»Entäs sitten? Ainakaan minua se ei häiritse, ei ollenkaan — pikemminkin päinvastoin. Professori Ansa on etevä tiedemies, mutta häntä ei voi juuri sanoa hauskaksi ja miellyttäväksi henkilöksi …»

»Siinä olette oikeassa!» virkkoi valkoparta vilkkaasti. »Hän on hyvin hankala ihminen … kiusallinen … vaikea …»

Tohtori vilkaisi hymyillen vanhusta.

»Ettekös te ja professori Ansa aikoinaan kilpailleet samasta professuurista?»

»Kyllä. Se joutui Ansalle, mutta …»

Valkoparta mutisi jotakin epämääräistä ja kohautti olkapäitään. Tohtori salasi huvittuneisuutensa ja ryhtyi askaroimaan kyljyksensä kimpussa. Mutta pöydän yläpäässä istuneelle laihahkolle herrasmiehelle, samalle, joka änkytellen oli ilmoittanut, ettei professori Ansa saapuisikaan viisikymmenvuotispäivänsä johdosta järjestetyille kansalaispäivällisille, ei ruoka näyttänyt maistuvan.

»Ei, minä en todellakaan voi syödä!» virkkoi hän vieressään istuvalle kaljupäiselle pikkumiehelle, joka ahkerasti leikkeli kyljystään saamatta siitä suuriakaan irti. »Minä lähden itse ottamaan asiasta selvää … En ymmärrä, kuinka ihmiset yleensä saattavat suhtautua näin huolettomasti siihen, että professori ei saapunut omaan viisikymmenvuotisjuhlaansa …»

»Minusta he näyttivät tunti sitten hyvinkin levottomilta!» sanoi pikkumies.

»Äh, se johtui siitä, että he pelkäsivät ruuan jäähtyvän! Nyt he syövät innostuneesti eivätkä muistakaan, että päivän sankari puuttuu … Mutta kyllä he myöhemmin tästä puhuvat kaikenlaista! Ja sanomalehdet … mitähän ne sanovat?»

»Hihihii!» hihitti pikkumies, ja hänen hartiansa hytkyivät. »Tekipä virkaveljeni tosiaan kepposen! Uskokaa minua, hänen poissaolonsa johtuu hänen hajamielisyydestään: hän unohti koko juhlan!»

»Minä soitin hänelle tänään iltapäivällä, ja kyllä hän sen silloin muisti erinomaisesti!» vastasi toinen äkäisesti. »Ja oli miten oli, minähän olen tässä ollut tavallaan järjestäjänä … minut tästä haukutaan … Lähden etsimään Ansaa …»

»Ja jätätte tuon hyvän kyljyksenne tuohon syömättä?»

Toinen ei vastannut mitään, loi vain pikkumieheen vihaisen silmäyksen, nousi ja lähti. Pikkumies mutisi jotakin, mutta ei edes vilkaissut poistuvan jälkeen.

»Lähtikö tohtori Koiso etsiskelemään professoria?» tiedusti joku pikkumieheltä.

»Kyllä … Minusta se on ihan turhaa. Kun mies ei tule omaan viisikymmenvuotisjuhlaansa, niin olkoon tulematta. Eihän tämä muuten ole ensimmäinen professori Ansan aiheuttama skandaali. Enkä minä puolestani kaipaa häntä tänne, en.»

»Ehkäpä hän on hajamielisyyttään unohtanut asian.»

»Sitä minäkin äsken sanoin. Vaikka minä olen sitä mieltä, että hänen hajamielisyydestään on suurin osa tahallista, harkittua näyttelemistä. Useimmat suuret tiedemiehet ovat hajamielisiä, ja Ansa on olevinaan suuri tiedemies. Hänen keksinnöistään on pidetty lehdissä niin tavatonta melua, ja se on mennyt hänelle päähän …»

»Mutta eikö hän olekin tehnyt huomattuja keksintöjä? Huhut tietävät kertoa, että hän parhaillaan kehittelisi jotakin räjähdysainekeksintöään … jotakin tavattoman voimakasta räjähdysainetta. Jopa on mainittu aineen nimikin: ansaniitti.»

»Hm, onhan sellaista puhuttu … ja Ansa on nähty hyvin usein eräiden korkeiden upseerien seurassa. Puolustuslaitos lienee kiinnostunut hänen keksinnöstään, mainitaan. Puolustuslaitoksen salaisuuksistahan kaikki tietävät. Mutta luulenpa, ettei hänen räjähdysaineensa ole loppujen lopuksi mitään ihmeellistä …»

»Liekö totta, että hänen huvilallaan oli yhteen aikaan sotilasvartio?»

»Se pitänee paikkansa; hänellä on huvilallaan laboratorio, jossa hän on suorittanut kokeitaan tuolla räjähdysaineella, ja kerrotaan, että hän itse oli pyytänyt sotilasvartion sinne, ettei salaisuutta päästäisi anastamaan, ymmärrättehän. Hänellä on vähän vilkas mielikuvituskin, tuolla Ansalla. Jollekin virkaveljelleni hän oli kertoillut salaperäisistä miehistä, joita oli liikuskellut hänen huvilansa seutuvilla … ja muusta sellaisesta … Kuvittelua! Mehän olemme Suomessa! Ei täällä tapahdu mitään sellaista, josta vakoilu- ja salapoliisiromaanit kertovat. Helsingin ympäristö ei ole mitään hämäräperäistä Lontoon esikaupunkiseutua, jossa epämääräiset tyypit hiiviskelevät sumussa autioitten, rappeutuneitten talojen vaiheilla …»

Pikkumies naurahti pilkallisesti ja ryhtyi sitten lopettelemaan kyljystään.

Samaan aikaan tohtori Koiso kiiruhti asuntoonsa. Sinne päästyään hän — edes päällystakkiaan riisumatta — tarttui puhelimen torveen.

»Halloo! … Jaha, täällä on tohtori Koiso, Eikö vieläkään mitään tietoa professorista? Tämä alkaa olla jo huolestuttavaa … Kuulkaahan, viimeinen paikallisjuna lähtee sinne klo 23,30 — tulen siinä … Näkemiin!»

Koiso vaihtoi kiireesti frakkipukunsa harmaaseen arkipukuun, ja sitten hän riensi asemalle, ennättäen hyvin täpärästi junaan. Vajaan puolen tunnin kuluttua hän oli perillä Karulahdessa, pienellä pysäkillä, jonka läheisyydessä, meren rannalla, professori Ansan huvila oli.

Oli pimeä, mutta Koiso tunsi tien erinomaisesti, ja muutaman minuutin kuluttua hän jo soitti professorin suuren huvilan ovikelloa. Ovi avautui.

»Iltaa», sanoi Koiso astuen sisälle. »Ei mitään uutta professorista?»

»Ei», vastasi kookas, pistäväsilmäinen nainen — professorin taloudenhoitajatar — tylysti.

Koiso katseli häneen neuvottomana.

»Tämä … tämä on tosiaan huolestuttavaa … Meidän olisi tehtävä jotakin …»

Hänen sanoissaan oli vetoava sävy, mutta nainen oli täysin innoton.

»Sopiihan tehdä jotakin», vastasi hän välinpitämättömästi. »Vaikka en minä usko, että professorille on mitään tapahtunut.»

»Mutta onhan hän kadonnut … ajatelkaa nyt, minkä skandaalin hän aiheutti jäämällä pois kunniakseen järjestetyiltä päivällisiltä …»

Nainen kohautti olkapäitään. Koiso heittäytyi istumaan eteisen suureen nojatuoliin ja naputteli hermostuneesti sormillaan sen käsinojaa. Jotakin olisi pitänyt tehdä … mutta mitä? Koiso ei ollut niitä miehiä, jotka osaavat tarttua asioihin, hän oli avuton tavallisissakin tilanteissa ja epätavallisissa aivan kyvytön. Pitäisikö soittaa poliisille? Mutta jos sitten professori sattuisikin ilmestymään jostakin … Olihan mahdollista, että rikos oli tapahtunut — mutta yhtä mahdollista, niin, paljon todennäköisempää oli, ettei mitään ollutkaan tapahtunut.

»Te … te ette siis ollut kotona, kun professori lähti?» tiedusti