Unimies

By Pelle Miljoona

Pete Cansado on puoliksi suomalainen ja puoliksi eteläamerikkalainen – Pete kun ei tiedä tarkkaan, mistä Etelä-Amerikan maasta hänen isänsä on kotoisin. Kun isän mysteeri ei jätä Peteä rauhaan, hän päättää matkustaa Etelä-Amerikkaan saakka etsimään johtolankoja. Äiti ei ole löytänyt isää tutkimusmatkoillaan, mutta voisiko Pete onnistua? Vai kuoliko isä viidakkoon Che Guevaran joukoissa, kuten äidille oli vihjattu? Mukana kulkevat Peten erikoiset unet, jotka yltyvät lähes näyiksi."Unimies" on Pelle Miljoonan toinen romaani vuodelta 1992.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2021
• ISBN: 9788726831627

Book preview

Ohut lasinen seinä

Epäilen narkolepsiaa.

Mikä se on?

Eräänlainen unitauti; yhtäkkistä nukahtelua ja horrostiloja olinpaikasta ja olosuhteista riippumatta.

Kuolenko mä?

Jokainen kuolee aikanaan, sinäkin, mutta tuskin tähän sairauteen.

Violetti valo tulvi korkeista kaari-ikkunoista ja toi mukanaan kaupungin vaimean kohinan. Asiakas lepäsi valkoisen huoneen nahkasohvalla, tohtori istui jalat massiivisella tammipöydällä, nojaten tuolin selkänojaa vasten ja heilutellen hajamielisesti lyijykynää ilmassa, aivan kuin johtaisi katujen kaukaista sinfoniaa. Asetelma on tuttu lukemattomista kirjoista ja elokuvista.

Pete Cansado, erikoinen nimi. Oletko kotoisin tästä maasta? Odottamatta vastausta tohtori jatkoi: Olet korkeasti koulutettu henkilö.

Kymmenen vuotta tuhlattua nuoruutta, Pete Cansado keskeytti lakonisesti. Mä oon oppinu tutkimaan elämää näyttöpäätteen läpi, ja syömään mikroruokaa. Kannatti opiskella…

Nyt näyttää siltä, että entistä työtä voit tuskin jatkaa. Sinut on usein löydetty nukkumasta työpöytääsi vasten. Milloin itse huomasit oireet ensi kerran?

Mä en oikein tiedä. Viime aikoina en enää ole ollut varma, ett mikä on unta ja mikä todellisuutta. Mä saatan esimerkiksi pudota kesken TV-uutisten ja nähdä tosi outoja visioita.

Kerro niistä, unista.

Ne ei oo oikeestaan mitään unia. Mä näen värejä ja kuulen ääniä. On raskaita tummia värejä, tai kirkkaita flasheja. Kun uni on harmaa mä en jaksais tulla pois sieltä, enkä haluaiskaan. Sitä vaan tahtois pistää lyijypalttoon päälle ja upota kaiken keskelle. Musta uni on paha, sä et näe muuta kun oman pelkos. Sit nää kirkkaat värit on taas ihan sairasta, niin sairasta ett mä en oikein tahtois edes puhua niistä.

Minä haluan kuulla.

Ne on vähän semmosia psykedeelisiä juttuja. Oot sä koskaan vetänyt sieniä? Mikä sun nimi muuten on, ovessa luki vain Zimmerman?

Moses on etunimi. Kokeilin minä pari kertaa… tieteen nimissä.

Joo no kuitenkin, se on vähän sama juttu kuin beatlesit laulo, että on marmeladitaivas. Mulla on kans joskus tollanen fiilis ja sit sieltä putoilee hehkuvia porkkanoita ja punajuuria tai mitä kummallisempaa roinaa, ihan niinku jotain pommeja maahan, joka on pelkkää mädännyttä kaalipeltoa. Esimerkiksi tollasia mä nään ja paljon muutakin…

Entä nuo äänet?

Ne on tosi pahoja. Mä oon joskus kelannu ett kun vois jotenkin saada unet sellaseen tietokoneeseen, joka soittaa musiikkia. Siitä vois tulla pahaa sinfoniaa. Enkä mä tarkota vaan mun unia, vaan yleensä, ihmisten yhteisiä unia, sun ja mun, meidän kaikkien. Se vois olla jotain surullista ja tosi kaunista musiikkia. Emmä usko ett se kovin iloista olisi näinä aikoina. Ymmärrätsä mistä mä puhun?

Moses nyökkäsi. Pete jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen:

Jostain nuo unet meihin tulee. Meinaan ett jotenkin ne heijastaa tätä maailmaa missä me eletään. Viime aikoina mä oon usein kelannu mun faijaa; mitä unia se näki ja miks se teki elämällään niinku teki. Suuria unia sen täyty nähdä. Tuntuu vaan ett nykyaikana ei voi nähdä suuria unia, paitsi Hollywoodissa. Mä en haluis enää nukkua, mä oon alkanu pelätä mun unia.

Kerro isästäsi.

Se on vähän vaikeeta.

Miksi?

Mä en koskaan tavannut sitä. Pete sanoi hiljaisella äänellä: Ja se on kai ollut elämäni suurin murhe. Hän liikehti levottomasti sohvalla, kuin parempaa asentoa etsien, huokasi ja alkoi kertoa:

Mutsi kerto kaiken vasta aika myöhään, kun olin sen mielestä kypsä siihen, eikä se itsekään paljon tiennyt. Isäukko oli lattari lakimies; mistä maasta, sitä mutsi ei koskaan saanut tietää. Äijällä oli useita passeja ja se sano aina, ett koko Etelä-Amerikka on sen isänmaa. Ne tapas joskus viiskytluvun lopulla Boliviassa. Mutsi oli toimittaja. Oli tulinen romanssi, äkkiä naimisiin ja sit äijä katoaa salaperäisesti. Se ei koskaan saanut tietää, ett mä oon olemassa. Tietenkin mä olin katkera ja täynnä vihaa, mut vähitellen noi fiilikset palo loppuun; eihän äijää voinut mistään syyttää. Mutsi kerto ett se oli ylväs ja rohkea mies ja se lyhyt aika, jonka ne oli kimpassa ne todella rakasti toisiaan.

Pete vaikeni toviksi selvittääkseen ajatuksiaan. Mulle jäi sellanen ikuinen mieletön kaipuu. Olisin todella halunnut tavata faijan ja oppia tuntemaan. Mä kuljeskelin yksin metsissä ja kertoilin ääneen omia juttujani, kuvittelin ett faija on siinä ja kuuntelee mua. Pete Cansado vaikeni jälleen ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jota puhkoi Moseksen verkkainen lyijykynän naputus pöytää vasten, kuin pisteitä lentävien ajatusten lopuissa.

Mutsi säästi rahaa ja lensi lattareihin. Yritti jäljittää äijää, mut kukaan ei tiennyt mitään, tai ei halunnut kertoa. Ainut asia, minkä mutsi sai selville oli ett ehkä kuoli viidakkoon Che Guevaran joukoissa. Se tavallaan selitti salaperäisen katoamisen silloin aikoinaan. Mä kuulin mutsin usein itkevän öisin, se luuli ett mä nukuin, ja mä olin mielettömän surullinen sen puolesta. Me ei koskaan kerrottu kenellekään mitään, tää on eka kerta, mut mä olin jotenkin salaa ylpeä. Mä näin unia palavasilmäisestä miehestä, joka ratsasti vuorilla ja istui öisin nuotiolla compañerojen kanssa, soitti kitaraa ja laulo. Se tunsi tuulet ja joet, vuoret ja meret, ja se oli mun faija. Sellasia unia mä näin… Pete nauroi vapautuneesti, kyyneleet silmissään.

Pete Cansadon elämä lähti liikkeeseen, kuin kivireki: pieniä liikahduksia, unisia askeleita kohti ohutta lasista seinää, joka oli erottanut unimiehen elämästä. Hän päätti ottaa nuo askeleet, rikkoa lasin ja antaa värien ja äänien virrata taas elämäänsä.

Hän alkoi suhtautua positiivisesti terapiaan, lopulta hän odotti aina kiihkeästi istuntoja korkeassa valoisassa huoneessa. Hän löysi aavistuksen rauhaa jalossa ilmapiirissä unen ja valveen yläpuolella ja kuluneesta nahkasohvasta tuli mieluinen paikka maailmassa. Unet alkoivat vähitellen kirkastua ja puhtaat lepattavat kuvat kumpusivat kiireettömänä virtana hänen sisältään, samalla Pete tunsi itsensä kevyemmäksi. Moses kuunteli, keskeytti harvoin ja joskus esitti kysymyksiä.

Eräänä iltana kun valo oli jo käynyt vähiin ja talvi teki tuloaan, puhelin soi.

Haloo, kuka siellä? Peten kämpässä ei puhelin soinut juuri koskaan.

Moses täällä, kuinka voit?

Ihan hyvin kai. Kurkkasin tossa uutiset, hyvin tuntuu menevän joka puolella. Ajattelin just käydä nukkumaan.

Minä taas ajattelin kutsua sinut huomenna syömään. Onko muita menoja?

Ei mulla mitään menoja ole, kiitos. He sopivat tapaamisesta.kello kahdeksan.

Tuona iltana juutalaiset viettivät lehtimajajuhlaa ja Moses oli valmistanut aterian perinteisistä ruokalajeista.

Kiitos Moses, Pete lausui pitkän aterian päätteeksi. Mä en muista milloin olisin safkannu viimeksi näin hyvin. Tää tuntuu todella juhlalta, vähän surettaa ettei mulla ole mitään traditioita.

Kiitos, että tulit. Tänään sinulla on syytäkin juhlia, Moses sanoi salaperäisesti. Olet vapaa mies.

Siis mitä, nyt mä en tajuu?

Sinut on todettu narkoleptikoksi. Olet kuun alusta sairaseläkkeellä.

Ei voi olla totta! Mä saan hullunpaperit.

Sä saat neronpaperit, Moses sanoi nauraen. Sinä perkele onnistuit huijaamaan systeemiä, sekä meitä veronmaksajia. Malja sille.

Sinä iltana he joivat monta maljaa, keskustelivat ja kuuntelivat juutalaista musiikkia. Moses soitti välillä flyygeliä, katsoi vierastaan melankolinen kaipuu silmissään. Lopulta he istuutuivat nahkasohviin ja keskustelivat hiljaisella äänellä. Pöydällä paloi kaksi kynttilää, huoneen ainoa valaistus.

Kuule Moses, en oo saanu sanotuks… Mä oon todella kiitollinen siitä, mitä sä oot mulle tehnyt, Pete lausui viinin herkistämällä äänellä. Mä en meinaa mitään freudeja ja muuta psykedeliaa, mut sä oot pakottanu mut tulemaan ulos luolastani ja se on ystävän teko. Freudista ja psykiatriasta ei ole kysymys. Meidän kesken puhuttuna, ja jääköön se näiden seinien sisäpuolelle, sinua ei vaivaa muu kuin haluttomuus ja elämänpelko, tai pikemminkin elämänvierastaminen. En muutenkaan pidä psykiatriaa samassa arvossa kuin nuorempana, en tähän maailmanaikaan. Olen viime aikoina tutkinut paljon vanhoja kirjoituksia. Hämmentää ja pelottaa, kuinka paljon ne kertovat tästä ajasta. Minunkin pitäis tehdä elämällä muutakin kun nukkua.

Oletko suunnitellut jotain?

Jep, mä oon päättäny lähteä käymään isieni maalla. Mä meen kurkkaamaan seutuja, joilla isäukko aikoinaan hämmensi. Mulle on viimeaikoina tullu mieletön tarve saada jonkinlainen yhteys faijaan ja maahan, josta se kasvoi. Jollain tapaa mäkin oon vähän sieltä kotoisin, en mä oo täällä tuntenu koskaan olevani himassa. Moses nyökkäsi ja miehet vaipuivat pitkään hiljaisuuteen.

Kynttilät olivat palaneet lähes loppuun, kun Pete havahtui ja alkoi tehdä kotiinlähtöä. Moses kosketti arasti hänen kättään ja sanoi:

Voit yöpyä täällä, minäkin olen yksinäinen. Kiitos vaan, Pete kuiskasi, ihan todella kiitos kaikesta, mut en mä voi jäädä. Tai en osaa.

Ymmärrän ystäväni, Moses sanoi, katsoi silmiin ja hymyili surullisesti. Ulko-ovella miehet halasivat toverillisesti ja Moses jäi katsomaan vieraansa poistumista.

Sinun täytyy kirjoittaa isiesi maalta! hän huusi perään.

Mitä sä haluat tietää?

Kirjoita unistasi, ja ihmisistä joita tapaat. Muista, olen kiinnostunut ihmisistä. Kirjoita minulle ihmisistä!

Kirjoita minulle ihmisistä

1

Aurinko herää ja levittää ruosteisen seittinsä rinteillä roikkuvien slummien ylle. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta Tepsan terminaali on täynnä. Joillakin on edessään vain bussimatka, joillakin nälkäinen epävarma tulevaisuus, toisilla vain matkalippu, toisilla mukanaan nyytteihin kääritty omaisuus. Lähtevä kansa istuu ja odottaa, mutta