Buddha Blues

By Pelle Miljoona

Nuoren miehen sielun on vallannut rauhattomuus. Hän on saanut tarpeekseen Suomesta, harmaasta kotikaupungista ja sen tylsistä ihmisistä. On aika hypätä lentokoneeseen ja suunnata kohti itää – suurta, maagista itää. Pakistan, Intia, Thaimaa... edessä on pitkä seikkailu, jonka aikana mies pohtii elämää, buddhalaisuutta, matkustamista ja ihmisyyttä. Matkaan mahtuu ainutlaatuisia ystävyyksiä ja kokemuksia – mutta tuoko matka tulosta? Löytääkö mies sisäisen rauhan, jota lähti etsimään?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2021
• ISBN: 9788726831641

Book preview

Prologi

Lähdin päivänä jolloin pilvimassa roikkui Pohjois-Euroopan yllä raskaana kuin ikuinen masennus. Tuomiopäivän hautajaisaattona se mateli eteenpäin tukahduttaen alleen kaiken, mikä yritti kasvaa. Kaupunki hengitti astmaisesti, sydän juuri sykkien, liikehtien kuin lyijyynvalettu esihistoriallinen hirviö, joka syöksi kidastaan haisevaa, palavaa kaasua. Kauempaa mantereelta tuleva saastainen sade huuhteli alastonta maisemaa.

Neonvalot eivät flirttailleet, vaan vilkkuivat laiskasti kuin vanhojen huoratalojen valomainokset. Poissa oli liikenteen kiihkeä poukkoilu, autojen kiimaiset kaasuttelut liikennevaloissa. Raitiovaunujen iloinen kolke oli muuttunut mollisointuiseksi.

Selkä kumarassa, katse alas luotuna, ihmiset riensivät koloihinsa, ennen kuin harmaus muuttuisi pimeydeksi, joka saattaisi imaista heidät ikuisiksi ajoiksi. Lohduttomassa sateessa kuului tuhoa enteilevä tikitys ja kuolleissa lehdissä tuoksui syksyn hiljainen erotiikka. Kesä oli kuollut pois jo aikoja sitten.

Raskaat rekat jyrisivät harmauteensa tukehtuvan kaupungin lävitse moottoriteille, jotka veivät toisiin kaupunkeihin, satamiin, vieraisiin maihin. Päättymättömänä nauhana tiet kiemurtelivat halki metsien ja niittyjen, jotka kultahehkuisin liekein kunnioittivat kesän kuolemaa. Siellä taivas oli korkeammalla. Siellä oli helpompi hengittää. Siellä oli enemmän valoa. Jokainen joka katsoi rekkojen massiivista kiitoa olisi tahtonut päästä niiden mukaan.

Minulle tuo päivä oli muistojen sumussa leijuva hetki surulliseksi muuttunutta elämää, irti menneisyydestä ja vailla selkeää tulevaisuutta. Heräsin Theresan kailotukseen hänen soitellessa ympäri kaupunkia, vaihdellen kuulumisia joutilaina olevien tuttaviensa kanssa. »Hai sie! Mitä kuuluu? Guis nukuit? Silmät kii? Mä en nukkunu sekuntiakaan. Oltiin ulkona koko yö ja sit mä lojuin kuumassa kylvyssä about kolme tuntii. Ja nyt vaan tsiigaan ulos, enkä oo päättäny, oonks mä tänään iloinen vai surullinen.» Theresa huuteli luuriin sanoja nopeampaan tahtiin kuin toisessa päässä kyettiin vastaanottamaan.

Yön olimme viettäneet ulkona. Olimme hiipineet asunnostamme kuin varkaat ja livahtaneet ovenraosta kosteaan hiljaisuuteen juuri kun yön sydämenlyönnit olivat rauhoittuneet ja pimeys herkimmillään. Samoilimme kuin unissakävelijät halki nukkuvan kaupungin pitkin katuja, joilla sumupatsaat leijuivat harmaiden talojen välissä hiljaisina ja salaperäisinä kuin haudastanousseet aaveet. Kosteaan asfalttiin mainosvalot heittelivät modernien aikojen leimoja, tatuointeja jotka liukenisivat sateeseen ja valuisivat sen mukana viemäreihin.

Kaupungin etelälaidassa nousimme korkean puistomaisen kukkulan laelle, josta avautui näköala yli sataman lahden, sekä merelle, jota usvainen kuu ja hehkuva linnunrata valaisivat.

Istuimme sylikkäin syysyön lämpimänkosteassa melankoliassa kuunnellen sataman ja tehtaiden vaimeita ääniä, ja haistellen merellisen yön suolaista hengitystä. Heitimme katseemme vaeltamaan valtavassa holvissa, jonka öinen horisontti ja sen ylle kaareutuva linnunrata muodostivat ja jota kuu valaisi usvan suodattamalla valollaan. »Tsiigaa. Tuolla menee meidän unelma», sanoi Theresa hiljaa osoittaen yksinäistä laivaa, joka irtautui satamasta lähteäkseen pitkälle matkalleen yön selkään, maailman avoimille ulapoille. »Eiks oo mieletöntä. Totakaan botskii me ei enää varmasti nähdä koskaan.» Hänen sanansa jäivät mieleeni siksi, että ne olivat ainoat jotka tuona viimeisenä yönämme lausuttiin. Hieman myöhemmin toinen laiva purjehti hitaasti ulos pimeydestä, maailman ulapoilta, asettuakseen redille lahdensuulle. Kuulimme sen kannelta vaimeita vieraskielisiä huutoja ja ankkurikettingin kolinan ja tunsimme ihollamme värähtelyt jotka alus oli tuonut maailmalta. Kaukaisuudesta mielikuvituksemme saavutti suurten eurooppalaisten kaupunkien valot. Maistelimme suussamme sanaa »vapaus», emmekä sylkäisseet sitä pois. Nousimme korkeuksiin, mutta lentoon emme päässeet.

Mielemme virittyi herkille aalloille ja syyti avaruuteen viestejä, mutta vastauksia ei tullut ja niin ikuinen kysymys leijui edelleen ympärillämme pitäen meidät tuskaisen hämmentyneinä.

Tiesimme astuneemme koko ihmiskunnan mukana Suureen Hiljaiseen Aikaan, aikaan jolloin vain harva uskalsi puhua, tuskin kukaan kuunnella, mutta kaikki huusivat. Tiesimme että suuret muutokset olivat tulossa. Noina lämpimän syysyön tunteina odotimme niitä kiihkeästi ja pelkäsimme niitä. Minä ja Theresa.

Se oli suurenmoinen yö. Palatessamme kotiin vedimme aamuruskoa perässämme kuin ruosteista viittaa, ja siitä tiesimme että päivästä tulisi sateinen. Toivoin mielessäni, että se olisi viimeinen ruosteinen aamu minulle pitkään aikaan.

Menimme asemalle juodaksemme kahvia. Juuri silloin tulivat ensimmäiset junat lähiöistä, ja maan uumenista pöllähti metrokansa. Ihmiset, harmaat ihmiset. Katkerana aaltona tuo maailman vaarallisin armeija vyöryi ylitsemme leimaamaan kellokorteilla itsensä yhteiskunnan rattaiden pyörittäjiksi, rattaiden jotka hitaasti, mutta varmasti jauhoivat heidät harmaaksi massaksi. Pelkäsin noita ihmisiä.

»Hei, nyt toi yks heräs! Mä lopetan nyt, mut mä soitan myöhemmin uudestaan, tsau tsau!» Theresa sulki puhelimen ja alkoi puhua minulle amfetamiinitempolla. »Mä en tajuu, miten sä voit vaan nukkua. Uusi päivä, uusi seikkailu! Niinhän sä itse aina sanot. Tsiigaa, mikä ihana ilma, koko maailman kyyneleet kaatuu päälle ja pilvet raapii kattoja. C’mon, nouse ylös, elämä loistaa

tosi upeissa väreissä.»

Hän istui jalat ristissä ja valkoiseen lakanaan kääriytyneenä leveällä ikkunalaudalla, kasvot puolittain ikkunaanpäin, jolloin ulkoa tuleva harmaa valo sai hänen piirteensä näyttämään lyijykynällä ilmaan piirretyiltä. Pitkä, musta, kihara tukka peitti suuren osan hänen kalpeista kaitakasvoistaan ja silmät sinkosivat kaksi hehkuvaa sädettä ikkunalasin lävitse sateeseen.

»C’mon, satelliittipoika, hop hop ylös siitä», Theresa sanoi kääntäen kuumeiset silmänsä minuunpäin. Hän kutsui minua aina satelliittipojaksi halutessaan osoittaa erityistä hellyyttä. Pidin tuosta sanasta, ja etenkin tavasta jolla Theresa sen lausui. »Vitut. Taas yksi harmaa päivä», huokasin. »Huomenna tulee talvi ja me kuollaan kaikki. Herätä mut keväällä», sanoin ja käänsin kylkeä. Sanoin niin, vaikka tiesin että juuri sinä päivänä lähtisin. Sitä ei kukaan muu tiennyt, ei edes Theresa, joka samassa lennähti huoneen poikki kuin pyryharakka: »Jumalauta jätkä! Nyt sä nouset. Mä oon venannu tuntitolkulla, keittäny kahvit ja kaikki. Mun pitää mennä tälleille ja mä tartten fyrkkaa.» Mikään ei ollut muuttunut. Hän oli yhtä sekaisin kuin edellisenäkin päivänä, ja sitä edellisenä. Yhtä sekaisin kuin aika jota elimme, maailma jota asuimme.

Olin tuntenut Theresan hieman yli kaksi vuotta. Lähes yhtä kauan olin asunut hänen luonaan vanhan arvokkaan talon luksushuoneistossa, jonka Theresan rikas juutalaisisä oli tyttärelleen jättänyt muuttaessaan Israeliin. Talo sijaitsi puiston laidassa ja kotimme ikkunasta saattoi hallita koko keskikaupunkia.

Nukuimme alastomina samassa sängyssä, mutta emme koskaan rakastelleet, emme sen jälkeen kun hän kerran, alkuaikoina, rakastellessamme alkoi yht’äkkiä huutaa ja itkeä hysteerisesti. Pelästyneenä pomppasin kuin vieteriukko irti hänestä ja pois koko sängystä. »Hei, mikä sulle tuli? Sattuks sua? Mitä tapahtu?» Hölmistyneenä seisoin keskellä lattiaa ja alastomana minun täytyi näyttää teinipojalta, joka oli yllätetty runkkaamasta. Tunsin itseni raiskaajaksi katsellessani sängyllä sätkivää hysteeristä Theresaa. Hänen alaston ruumiinsa oli krampissa, kasvot kauhun vääristämät, suusta valui kuola ja pelon täyttämistä silmistä kyyneleet ja hän huusi mielipuolisesti suoraa huutoa.

Menin takaisin sänkyyn hänen viereensä, silitin hänen päätään, kuivasin kyyneleet lakanan kulmaan ja rauhallisella äänellä sanoin: »Kaikki on ihan hyvin, ei mitään hätää. En mä haluu satuttaa sua, kyl sä sen tiedät.»

Hieman rauhoituttuaan Theresa ryömi syliini vavisten kuin viluinen kissanpoika, tuo pieni tyttö, ja nyyhkytti: »Musta tuntu, ett joku yritti keihästää mut. Tiedätsä, must tuntu, ett mun sisään työnnettiin palava keihäs ja ett mut yritettiin leikata kahtia.» Sitten hän alkoi itkeä, eikä itkusta tullut loppua. Suljin hänet lujasti syliini, vedin peiton päällemme ja makasimme niin, pimeässä, koko iltapäivän, kunnes hänen paranoiansa oli haihtunut. Olimme kaksi toisiinsa takertunutta hukkuvaa orpoa peiton alla suojassa maailman raatelevilta hampailta. Tuona iltapäivänä tunsin Theresaa kohtaan suurinta hellyyttä, mitä olin koskaan elämässäni tuntenut ja se kaikki oli hyvin surullista. Siitä lähtien ainoastaan nukuimme yhdessä, kiinni toisissamme. Miehuuteni lepäsi hänen pakaroidensa välissä ja sen oli hyvä olla siinä.

Minulle ei koskaan selvinnyt, rakastinko häntä; luultavasti en, mutta minua kiehtoi hänen hullu dekadenssinsa, siinä oli jotain todellista, teeskentelemätöntä. Hän oli nuori ja kaunis, sielunelämältään freudilaista kakofoniaa. Oli kausia, jolloin hän nuuskasi spiidiä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, puhui paljon, ei syönyt, eikä nukkunut juuri lainkaan. Hän oli poissa päiväkausia, »hämmentämässä», kuten hän sanoi, raahautuakseen sitten puolikuolleena kotiin potemaan. En koskaan kysynyt, missä hän oli ollut, eikä Theresa koskaan tuonut »ystäviään» kotiimme, sillä hän tiesi, etten voinut sietää heitä ja heidän kemiaansa.

Theresa tarvitsi minua enemmän kuin suostui myöntämään. Vainoharhaisina hetkinään hän tarttui minuun kuin höyhen ja yritin parhaani mukaan estää häntä vajoamasta varjoihin. Aina en kuitenkaan siihen pystynyt, vaan silloin tällöin hän vaipui elämän synkkään pohjavirtaan, ja sen mukana avoimille mustille vesille. Hän käyskenteli päiväkaudet ympäri huoneistoa lakanaansa kääriytyneenä, tuijotteli seinille itsekseen mumisten: »Elämä on illuusio, suuri illusio. Theresa on höyhen, pieni valkoinen höyhen.» Hoitoon hän ei halunnut, enkä koskaan edes ehdottanut sitä. Tuskin mikään tämän maailman laitos olisi hänelle soveltunutkaan, sillä hän ei ollut tästä maailmasta. Ja joka kerta kun aika oli kypsä, hän palasi synkältä sisäavaruustripiltään, hulluna mutta onnellisena.

Hiljaisuutta Theresa kaipasi eniten, paljon enemmän kuin amfetamiinia ja narkomaaniystäviään, ja hiljaisuutta hän löysi minusta. Suuri Hiljainen Aika oli imaissut minut sisäänsä.

Syksy oli hiipinyt sieluuni syvemmälle kuin minään aikaisemmista vuosistani. Olin ajanut elämäni ylinopeudella pimeään umpikujaan; halki valaistujen risteysten, ohi lukemattomien tienviittojen, läpi punaisten valojen, lopuksi läpi villien kujien. Olin yksi niistä luopiosisseistä, jotka ottivat ikäluokkansa sotaleikit tosissaan, yksi niistä jotka haavoittuivat niin pahoin, että eivät voineet ottaa osaa suureen voittoparaatiin. Katkeroituneena seurasin kapina-armeijan tahdikasta marssia keskiluokan hautuumaalle. Kaikki olivat pukeutuneet silitettyihin uniformuihin, ja kultaiset kokardit loistivat nuorten upseereiden valkoisissa koppalakeissa. Puhtaat liput liehuivat markkinatalouden voimistuvassa tuulessa ja bändi soitti country & westerniä viritetyin kitaroin. Katselin sivusta, olin haavoittunut, enkä voinut seistä kenenkään joukoissa.

Vihasin yhteiskuntaa. Se ei ollut liehuvien lippujen luokkatietoista vihaa, tai nuoruuden kapinallista raivoa, vaan henkisesti orjuutetun vieraantunutta vihaa tuntematonta orjuuttajaa kohtaan. Joka päivä tunsin sen yrittävän nitistää minut. Tunsin sen näkymättömän moukarin iskut, kun se yritti juntata minut yhä syvemmälle omaan lokaansa, jossa tunsin jo kahlaavani polvia myöten. Tunsin kuristusotteen, vaikka en pyytänyt paljon; vain hiukan tilaa liikkua, sekä ilmaa hengittää vapaasti.

Kaikki oli joko pakollista, tai kiellettyä, silti puhuttiin demokratiasta. »Yhteiskunta olemme me. Ihmiset!» Tuota kulunutta fraasia hokivat poliitikot vaalien alla. Olin niin väsynyt kuulemaan moista sontaa, että en jaksanut edes nousta sulkemaan TV:tä.

Useiden iltojen jälkeen, hyvästeltyäni ystäväni, seisoin keskellä autioiden katujen risteystä ja tunsin voimakkaan tuulen puhaltavan kaikista suunnista. Aina elämässäni oli tuullut, ja kaikista suunnista, enkä tahtonutkaan tuulen tyyntyvän, vaan kääntyvän johonkin suuntaan, mihin tahansa, jotta olisin voinut heittää elämäni sen vietäväksi.

Yksinäisyys. Tahtomattani olin rakentanut ympärilleni tuon maailman suurimman valtakunnan, jonka rajoja kyynisyys vartioi. Ihmisiä vieraili valtakunnassani, jotkut jäivät pieneksi hetkeksi, mutta ei kukaan pysyvästi. Ei edes Theresa, joka asui omassa autiomaassaan, hulluutensa valtakunnassa.

Niin eteni hidas kuolema. Valtakuntani laajeni ja pakenin yhä syvemmälle sisämaahan. Elämässäni alkoi tapahtua käsittämättömiä asioita, asioita joita en pystynyt kontrolloimaan, myrskyjä jotka nousivat mielen tuntemattomilta vesiltä ja puhalsivat sieluni riekaleiksi. Uneni muuttuivat kirkuvan värisiksi ja kuunnellessani sieluani kuulin särkyvän lasin ääntä.

Yhä useammin raskaan ja masentavan turtumuksen lävitse iski rintaani kaipuun palava nuoli. Noina hetkinä sydän jyskytti pakahtumaisillaan, vatsanpohjassa velloi outo tunne, kuume nousi, hikoilin ja hengitin katkonaisesti, kiihkeästi. Kaipasin ja kaipuuni kasvoi. En ollut uskonnollinen, mutta kaipasin puhtautta. Tahdoin kokea pyhää, koskettaa tulta josta ei noussut savua, tai hajua. Tahdoin nähdä valoa, joka tunkeutuu syvemmälle kuin röntgensäteet, sieluuni asti.

Koko elämäni olin odottanut maailman tulevan luokseni tuoden mukanaan jotain, joka täyttäisi minut pienintä sopukkaa myöten. Nuorempana tiesin kaiken, mutta olin tullut ikään, jolloin olin oppinut, että oli olemassa paljon asioita, joita en ymmärtänyt, enkä tulisi koskaan ymmärtämäänkään. Elämällä oli rajat ja tiesin, että ne olivat paljon kauempana kuin se todellisuus jossa elin, tai se uni jota näin. Oli olemassa maita, meriä, kulttuureita, uskontoja, jumalia, valtioita, kaupunkeja ja ihmisiä, jotka olivat odottaneet minua vuosituhansia. Oli olemassa näkyjä, joita en edes unissani ollut nähnyt ja jossain soi musiikki, jota saatoin kuunnella vasta radio-ohjelmien päätyttyä. Kaukana aallot löivät rantaan samaan rytmiin kuin maapallon sydän sykki, ja elämä hengitti raikkaana tuulena. Jostain tämän pölyisen planeetan pinnalta täytyi löytyä jotain, jossa olisi järkeä, jotain joka tekisi minut viisaaksi. Yhä useammin ajatukseni lensivät kohti suurta ja maagista Itää, ja saatoin maata yökaudet sängyssäni selällään, tuijottaen pimeyteen.

Tuohon aikaan elätin itseni keinoin, jotka hipoivat yhteiskunnan lakeja ja varsinkin sen normeja. En koskaan kokenut olevani lomalla. Minulla ei ollut vapaa-ajan ongelmia, kuten monilla tuon ajan yhteiskunnassa, sillä minulla ei ollut vapaa-aikaa, ongelmia kylläkin. En myöskään juossut rahan perässä, juoksin vain pakoon ulisten kuin koira, jota ihmiset heittelevät kolikoilla ja lihakauppiaat luilla.

Theresa ryömi peiton alle, kylkeeni kiinni, töni hellästi ja kysyi hiljaisella, nyt paljon lempeämmällä äänellä: »Aiotsä todella jäädä nukkumaan?» Minulla oli pala kurkussa ja siksi en vastannut, nyökkäsin vain kasvot tyynyssä. Theresa suuteli niskaani ja sanoi: »Mun täytyy nyt mennä. Mun on pakko saada jotain piristystä tällaisena päivänä, kai sä tajuut. Nuku sä vaan. Mä tuun iltapäivällä takas, puhutaan sitte, jooko? Mun on ehdottomasti saatava puhua tänään sun kanssa.» Theresa nousi ja meni puhelimeen. »Dirty? Moi! Mamma tarttis nyt jotain piristystä, voitaisko me nähdä? About tunnin päästä. OK! Tsau, tsau.»

Kun Theresa oli mennyt, nousin sängystä, kävin suihkussa ja puin. Kaivoin luut kätköistä, keräsin kolikkoni ja täytin säkkini tavaroilla, joita luulin joskus tarvitsevani. »Olisiko sittenkin pitänyt kertoa Theresalle, että lähden», ajattelin. »Ei se kuitenkaan olis uskonu. Tai jos se olis uskonut, mä en olis kestäny nähdä sen hajoamista pirstaleiksi. Pitäiskö kirjoittaa lappu? Paskat. Mitä mä voisin sille kirjoittaa: Et mä en kestä tätä paskaa? Mä en kestä sen hulluutta, enkä mä tahdo seota, niinku se on seonnu? Vitut. Mä en oo mitään kellekään velkaa.» Vaiensin omatuntoni ja pyyhkäisin Theresan kasvot mielestäni. Painoin hiljaa oven kiinni, astuin hissiin, ulos kadulle ja kävelin puiston halki bussipysäkille. Askelten tahdissa pääni hoki vain yhtä ja samaa: »Mun täytyy päästä eroon tästä paskasta. Mun on pakko päästä eroon tästä paskasta…»

Kun bussi numero 615 tuli, luikahdin sisään kuin pakeneva varjo ja kuljettaja ajoi suoraan lentoasemalle. Katselin takaikkunasta ja näin siltojen palavan. Kun katsoin kauemmas, pohjoiseen, näin taivaanrannan takana talven vyöryvän alas tunturien rinteitä ruosteenpunaisessa huurussa, kohti etelää, jäätävän vihaisena, kuin nälissään raivoava susilauma jota pakkanen piiskasi eteenpäin. Tunsin kylmät väreet selkäpiissäni, sillä tiesin, että tuo talvi olisi tappanut minut.

I

Suuri Maaginen Itä

»Minulla on yksi sisko, yksi veli ja yksi äiti ja nyt minä menen kotiin.» Nik istui vieressäni puolityhjässä jumbossa ja puhui hiljaisella äänellä. Olimme nousseet maasta yhdessä noista ilmahirviöistä, joita samanaikaisesti risteili maan ilmakehässä satoja, kenties tuhansia, purjehtien yön pimeydessä mantereiden poikki kuin ne olisivat pieniä saaria, harppoen valtamerien ylitse kuin ne olisivat rapakoita.

Vahvassa nousussa mieleni kiiruhti kohti kirkasta, puhtaan ilon olotilaa, sillä olin satelliittipoika, joka oli jättänyt taakseen harmaiden ihmisten hallitseman kuoleman maan.

Nik poltti ketjussa ja puhuessaan pehmeällä surullisella äänellään hän siemaisi silloin tällöin tax-free viskiä tarjoamastani muovimukista. Hän hymyili, mutta suru leijui usvana ruskeissa silmissä, eikä pienen pieni katkera uurre sulanut suupielistä. Se oli tuhansien miesten jättämä merkki hänen nuorilla kasvoillaan.

»Puhutko saksaa?» Nik kysyi. »En.» »Kun minä tulin kolme vuotta