Kohti päivän nousua

By Ester Ståhlberg

On toukokuun loppupuoli 1860-luvulla, ja Tartto on täynnä omenan- ja kirsikankukkia. Toomemäen kukkulalta näkee kauas yli kaupungin aina Emajoen rannoille saakka. Yliopiston kevätlukukausi on ohi, ja Curt ja Botho viipyvät kaupungissa enää vain huvin vuoksi. Nuorten miesten elämä on jännittävää, ja kaikki tuntuu olevan mahdollista. Kun Botho rakastuu Minna-nimiseen tyttöön, hänen vanhempansa eivät kuitenkaan hyväksy liittoa – hirvittävin seurauksin."Kohti päivän nousua" on Ester Ståhlbergin fragmentaarinen historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Viroon.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 4, 2021
• ISBN: 9788726863321

Book preview

www.egmont.com

Prologi

Veräjällä.

Seison kapean veräjän kohdalla ja ajattelen, että täällä tahtoisin asua.

Vanha talo on ruskeaksi maalattu ja sen ikkunoissa on pienet ruudut. Sitä peittää punainen tiilikatto kuin liian suuri hattu, ja se myhähtää sen alta.

Tällä syrjäkadulla tuskin kukaan ajaa ohitse, se on hiljainen kuin kyläntie. Tämähän on kuin syvintä maaseutua, vaikka se on olevinaan kaupunkia. Sillä onhan tässä nurmipiha, jota valkoiset kanat nokkivat. Ja onhan rakennuksen päädyssä kupukattoinen kaivo ja ämpäri sen kannella. Valkoista laattapolkua pitkin tulee parast’aikaa naapuritalon emäntä, kaataa kaivon ämpäristä vettä omaan sankoonsa ja nyökäyttää päätään valkotukkaiselle naiselle, joka istuu penkillä ikkunoitten alla.

Minä menen puhuttelemaan sitä valkotukkaista naista ja kysymään, saisiko hänen tiilikattoisesta talostaan asuntoa. Istuudun hänen viereensä penkille ja saan tietää, että hän asuu kahden vanhan palvelijansa kanssa, ja miksei, onhan täällä huoneita, joita hän ei tarvitse. Hän naurahtaa sille, että olen niin ihastunut hänen vanhaan taloonsa. Palvelija tuo juuri kanoille ruokaa, ja niitä rientää kaakattaen esille aivan jalkojemme juurelle, sillä välin kun hän käsiään huiskuttamalla peloittaa kyyhkysparven pois ruokakupin ääreltä. Kyyhkyset lentävät suhisten katolle odottamaan vuoroansa.

Ja talon emäntä vie minut sisään mataliin huoneisiinsa, missä on vanhanaikaiset, punakankaiset nojatuolit ja maalaamattomat lattiapalkit. Hän noudattaa sinne matkatavarani, ja ennen iltaa olen jo siellä kuin kotonani.

Miten voikaan rauha valahtaa sieluun tällaisista matalista suojista ja niiden paperoiduista kattohirsistä! Astun noita raidallisia riepumattoja, istuudun pieniruutuisen ikkunan ääreen ja tiedän olevani kaukana maailman hälinästä. Ajatukseni saavat kulkea vapaasti omia teitään ja olen huoleton kaikesta. Sillä nyt elän vain tämän hetken nykyisyyttä.

Illalla vuoteessani levätessäni tunnen olevani vahvassa rauhassa. Ei huolta, ei humua. Olen turvan majassa. Kaukaisessa pikkukaupungissa meren rannalla.

Seinällä on vanha englantilainen kello, joka seisoo. Seisokoon minun puolestani koko tämän kesäkauden ja kauemminkin. Minä en sitä tarvitse. Huomaan nurkkapöydällä petrolilampun ja mieltäni hipaisee miellyttävästi tieto siitä, ettei tässä talossa ole sähkövaloa. Se ei lainkaan tähän sopisi.

Ajatusteni kulkuun en tarvitse edes petrolilamppuakaan, mutta se vartioi tuosta nurkastaan tätä vanhaa ja hiljaista ympäristöään, joka jättää ajatuksilleni vapaat ohjakset.

Sitten hämäryys vähitellen muuttuu pimeäksi, lämpimäksi yöksi. Miten pilkkoisen mustaksi, miten etelämaisen raskaaksi ja tuoksuvaksi! Sen kai vaikuttaa lämmennyt meri. Avonaisesta ikkunastani tunnen ruohon ja puitten kostean hengityksen talon puutarhasta. Ja on niin hiljaista, ettei risahdustakaan kuulu.

Kuresaaren kaupunki nukkuu. Saarenmaa nukkuu. Keskellä nukkuvaa Itämerta. — — —

Aamulla herätessäni näen ikkunastani suuren puutarhan, niin laajan, että se on kuin valtakunta. Parisensataa vuotta sitten, kun tämä pieni talo rakennettiin, kuului kai asiaan, että piti olla tarpeeksi paljon maata, jotta voitiin kaikenlaista viljellä. Kylähän tämä silloin olikin, tämä Kuresaaren kylpypaikka. Nyt on puutarhassani varjoa lehmuksien alla ja keskellä on vanha tammi — pyhä puu. Ammoisista ajoista saakka on Vironmaa ollut Taaran tammien maa — ja nyt kasvaa täälläkin kuin pyhäkkökeskuksessa käenkukuntapuu. Sen alle on asetettu puutarhakalusto. Ylt’ympärillä kurkottavat oksiaan sammaltuneet omenapuut, ja pitkissä riveissä on marjapensaita.

Olinpa sattunut parempaan paikkaan kuin eilen aavistinkaan. Lähden valtakuntaani lähempää tarkastelemaan.

Talon päädyssä on kukkapenkereitä, ruusuja, akileijoja, valmuja — kaikkea mitä toivoa voi. Muualla ruusupensaita, jasmiineja ruohikolla. Ei mitään jäykkyyttä, ei haravoituja käytäviä, suora pääkäytävä vain, ja muu kaikki puoleksi villiytynyttä, nurmettunutta, suljetun salaperäistä viihtymystä.

Näen puutarhan toisessa päässä samanlaisen tiilikattoisen, myhähtelevän, ruskeaksi maalatun talon kuin se, jossa olen yöni nukkunut. Se kuuluu nähtävästi myöskin tähän ja puutarha on kaiketi yhteinen. Sen katolta lähtee kyyhkysparvi juuri lentoon, humahtaa pääni yläpuolella ja laskeutuu minun majalleni. Julia kitkee rikkaruohoja kukkapenkereistä, kömpii pihalle päin ja sirottelee esiliinansa taskusta jyviä kyyhkysille pihanurmikolle.

Tuokin Julia —! Yhtä ruskea, tekisi mieli sanoa yhtä vanha kuin talo. Valkotukkainen rouva on pitkin päivää poissa jossakin pienessä virassaan ja Julia hoitaa taloa kuin taloon kuuluva tonttumuori.

— Kuka tuossa toisessa talossa asuu, Julia?

— Siellä — niin, Eberhard-eno.

— Onko hän teille sukua?

— Ei ole — mutta hän on Eberhard-eno koko kaupungille, tokkopahan hänellä muuta nimeä onkaan.

— Kai hänellä on jokin virka tai työ?

— Hän on vanha lyseonopettaja — kuuluu olevan oppinut mies. Talvisin hän aina lukee kamarissaan, ellei ole koulussa, mutta kesällä hän ei tee muuta kuin on kaiket aamut kaislikossa —

— Kaislikossa?

— Niin, hänellä on omat tapansa. Rouva näkee hänet kyllä tänään, hän on aina iltapäivisin puutarhassa kirja kädessä.

— Istuuko hän tammen alla?

— Milloin missäkin. Mutta tänne ei koskaan muita tule — rouva saa kyllä olla rauhassa — ainahan tänne kaksi mahtuu.

Samassa lähestyy jo opettaja nurmipolulla, kumarahko, kalpeahko, vanhahko mies. Seisahtuu ja tervehtii, sanoo kuulleensa vieraan saapuneen, vieläpä Suomesta. On aina hauska tavata suomalaisia. — Mutta meidän ei tarvitse toisiamme häiritä — puutarhassa on tilaa.

Minua se mies miellyttää. Viisas, valveutunut ja omaperäinen. Varmaan hän katsoo maailmaa omalta näkökulmalta, hänen kanssaan voi olla mielenkiintoista keskustella.

Iltapäivällä tavataan puutarhassa.

— Taidatte virua kaislikossa kaiken päivää? —

Hän naurahtaa:

— Vietän kesääni omalla tavallani. Niin pian kuin helle alkaa, tulen kuin jättiläislokki ja kahmaisen kaisloja itselleni valliksi, rakennan niistä pitkulaisen suojapaikan pesäkseni ja sanon maailmalle hyvästit. Sillä pesäni on viimeisimmässä niemekkeen nokassa, minne ei mikään rantojen harhailija eksy.

Niin hän on tehnyt jo monta vuotta — kertoo hän edelleen. — Pesässä on aukko merelle päin, jotta sieltä näkyy meren välkyntä ja taivaanranta. Toinen niitylle, jotta makuulta voi kurkistella ruohoja ja kukkia silmäin korkeudelta, ennen kuin viikate ne maahan kaataa. Sitten hän riisuutuu ihka alastomaksi ja heittäytyy pitkälleen ja antaa auringon paistaa — taidan olla auringonpalvoja, niin siellä nautin.

— Siellä kelpaa lekotella —

— Sen voitte arvata. Mikä voi olla ihanampaa — merta, ilmaa, maata, aurinkoa, yksinäisyyttä —

— Ja viivytte siellä tuntikausia?

Hän koputtaa jotakin kovaa rintataskussaan:

— Minulla on sentään mukanani mykkää seuraa — ja nahkani on niin parkkiutunut, että kyllä kestän. En käsitä, miten jaksaisin talven yli ilman tällaista tuulettumista ja paistattamista — ihan siitä nuortuu ja sieluparkakin avartuu.

Niin on meidän kesken tuttavuus tehty, ja se täyttää siitä lähtien kaiket iltapäivät niin kauan kuin kesää riittää. Eberhard-enolla on suuri kirjasto, ja hän tuo kirjojaan pöydälle tammen alle. Hän on nuorempana matkustellut laajalti, useimmat Euroopan maat, samoillut Krimillä ja Kaukaasiassa, vieläpä Turkestanin aromailla ja Amudarjan hiekka-aavikoilla aina Persiaan asti. Hän ei katso kotoisia oloja ahtaalta näkökulmalta. Mutta niistä hän kaikkein mieluimmin kertoo. Kertoo oman elämänsä, mutta varsinkin oman maansa vaiheista. Sillä hän on virolainen koko sydämestään ja on kiitollinen löytäessään ihmisen, joka haluaa tutustua Viron entiseen ja nykyiseen kehitykseen.

Kun sitten lepään vuoteessani noissa matalissa, vanhanaikaisissa huoneissani, joissa seisova seinäkello ja sammutettu petrolilamppu vartioivat syvää hiljaisuutta ja johon puutarha hengittää tuoksujaan avonaisesta ikkunasta, alkaa silmieni ohitse kulkea pitkä kuvasarja. Se jatkuu päivä päivältä luoden uusia kuvia keskustelujemme johdosta itapäivällä tammen alla. Vähitellen se muodostuu kokonaisuudeksi, jota alan kirjoittaa muistiin. Teen sen omaksi ilokseni, mutta ajattelen sittemmin, että ehkäpä on muitakin, joille ne voivat tuoda viestejä lahden takaa.

Olen kesän kynnyksellä pysähtynyt tuntemattomalle veräjälle ja olen sen takaa löytänyt kokonaisen kansan. Voisinko ehkä vuorostani avata veräjän muille? Talo on yhä paikallaan, Eberhard-eno istuu tammen alla ja puutarha on täynnä kertomuksia hänen maansa virolaisista ja saksalaisista asukkaista, jotka ovat keskenään jakaneet elämän kohtalot.

Vanhaa tarttoa

Tarton ylioppilaita ennen muinoin.

He seisoivat Tarton Toomemäellä, paroni Curt korporaatio Curonian värit lakissaan ja muutamia vuosia nuorempi paroni Botho fuksin, ensimmäisen vuoden ylioppilaan, musta lakki päässä.

Siinä oli »pater» ja hänen »poikansa». Botho katsoikin Curtiin luottavasti. Tänä ensimmäisenä ylioppilasvuotenaan hän oli sokeasti totellut ja palvellut tätä vanhempaa toveriaan, kuten korporaation säännöt vaativat, ja oli häntä ihaillut. Mutta koskaan hän ei ollut tuntenut sellaista kiitollisuutta häntä kohtaan kuin tänä iltana. Sillä hänestä tuntui, että Curt ensi kertaa kohteli häntä täysin vertaisenaan. Se saattoi merkitä hänellekin pikaista värien saantia. Että hänestä tulisi täysioikeuksinen korporaation jäsen, oikea curonialainen! Sydän sykähti ilosta hänen sitä ajatellessaan.

Sillä jokainen fuksi odotti värejänsä kuin nuoruutensa kruunausta. Se oli paljon suurempi hetki kuin ylioppilaaksi tuleminen.

Aivan merkillisiä olikin Curt hänelle äsken vihjaillut. Oli tehnyt hänet uskotukseen niin jännittävässä asiassa, että posket punoittivat. Sellaista kertoo korporantti vain vertaiselleen korporantille, ei millekään maitosuulle.

— Huomennako he sitten tulevat? — kysyi Botho miltei vavisten.

Huomenillalla. Mutta minkä ihmeen voimalla saatamme ottaa vastaan sellaisen tähden, niin että se hänestä joltakin tuntuu! Hän, joka on tottunut Pariisiin ja Pietariin — hän joka viime talvena on hurmannut Pietarin tip-top-piirit niin, että tuskin muusta on puhuttu.

— Järkeni seisoo — tunnusti Botho.

— Alexei olisi muuten matkustanut hänen kanssaan suoraan Saksaan, mutta poika tahtoo näyttää hänelle Tarton — ja — tietenkin — oman moisionsa —.

— Se onkin näkemisen arvoinen, se teidän Raunamoisionne. Mutta ajatteles — matkustaa hänen kanssaan! — ja pitää häntä vieraanaan noin vain —!

— Hahaa — Alexei on yhtä pikiintynyt Zojaan kuin kaikki muutkin — selvä se — mutta uskaltaneeko poikaparka sitä näyttää muille —? Ei ole hyvä adjutantin mennä suuriruhtinaan tielle —

— Onnen poika joka tapauksessa. Mitäs, jos hän vie hänet suuriruhtinaalta —?

— Mitä sinä puhut?

— Kun rakastuu, niin hullaantuu —

— Alexei ei koskaan menetä järkeänsä — ehei, ei sovi majoraatin perijän mennä naimisiin tanssijattaren kanssa.

— Entäs suuriruhtinaan —?

— Se on toinen asia — Venäjällä on kaikki mahdollista, ei niin Balttian maissa. Suuriruhtinas tekee, minkä haluaa — se annetaan anteeksi — mutta balttilaista paronia sitoo suvun ylpeys. Mikä huuto — suljetaan pois kaikista seurapiireistä — täysi skandaali! Ei veliseni, sen Alexei kyllä välttää, on itsekin tavattoman ylpeä — mutta huvittelu, se kuuluu asiaan.

— Minä en aio tuollaisesta välittää — sanoi Botho päättäväisesti. — Kun rakastun, niin hurjistun —.

— Ja teet kauniisti niinkuin kaikki muut. Aatelismiehenä ja curonialaisena — korporaatiollakin on ankarat säännöt. Mutta miks’ maks’, poikaseni — taivumme kohtaloomme ja naimme valkoisen vapaaherrattaren — mutta Jumalan kiitos, eihän elämä meiltä silti mitään kiellä.—

Botho ei vastannut enää mitään. Hän potkaisi muutamia pikkukiviä jalallaan. Ja katsoi eteensä laajaa näköalaa.

Oli toukokuun loppupuoli 1860-luvulla ja Tartto oli valkoisenaan kirsikan- ja omenankukkia. Toomemäellä tuoksuivat tuomet. Sieltä näki kauas yli kaupungin aina Emajoen rannoille asti. Mäen alapuolella kohosi komeana yliopistorakennuksen antiikkinen tieteen temppeli, vanha keskiaikainen goottilainen kirkko ja niiden molemmin puolin tiilikattoiset talot kapeitten katujen varsilla. Nuo talot olivat miltei kaikki jossakin suhteessa ylioppilaisiin, — joko heitä niissä asui tai he seurustelivat niissä asuvissa perheissä. Sillä Tartossa oli yliopisto kaikki kaikessa ja ylioppilaat suuria herroja.

Nyt oli niin myöhäinen kevätaika, että tutkinnot jo oli suoritettu. Curt ja Botho viipyivät enää vain huvin vuoksi. Sireenit kukkivat pihamailla, tammet, lehmukset, koivut tuoksuivat sadekuurojen jälkeen. Täällä oli vapaa ja ihana elämä — ennätti sitä kotonakin olla sukunsa silmäin alla pitkin kesää.

Pater poikineen astui Toomemäen portaita alas Curonian konventtitaloa kohti. Sen puutarhassa kukkivat kastanjat ja kirsikat.

Siellä oli touhua sekä ulkona että sisällä. Kuului laulua Olympiasta, pyöreästä pilarimajasta puutarhan kummulta, jossa juotiin olutta. Puusta puuhun vedettiin nuorat ja niihin kiinnitettiin kirjavat lyhdyt. Talossa oli suursiivous, ja fuksit rehkivät otsansa hiessä. Ikkunoita kiillotettiin, kullattuja taulunkehyksiä tomutettiin. Eukkoja oli pesemässä huoneitten lattioita.

Ja yleinen puheen sorina kävi »taivaallisesta Zojasta».

— Onko hän venakko, koska tulee Pietarista? — kysyttiin Curtilta.

— Vai venakko! — Curt vihelsi halveksivasti. — Saan herroille ilmoittaa, että hän on ranskatar, lumoava provencetar — vuosi sitten vielä pieni maalaistyttö, joka esiintyi Pariisin pikkunäyttämöillä. Mutta hänet sattui siellä näkemään eräs pietarilainen teatterinjohtaja. Aah, miehellä oli vainua nenässään — ei saanut unta silmiinsä, ennen kuin pikku Zoja oli hirmusummista allekirjoittanut hänen kontrahtinsa — ja luvannut tulla Pietariin. Zoë Douaine alkoi viime syyskuussa esiintyä Pietarin suurimmalla teatterilavalla — hee pojat, hee!

Curt siristi silmiään ja vihelsi jotakin tanssisäveltä. — Mistä sinä nämä asiat niin tarkkaan tiedät?

— Tiedänpähän vain. Minulla on näet veli, joka oli kotona pääsiäisenä —

— Se sama Alexei von Uhl, jonka seurassa hän tänne tulee —?

— Se sama — upseeri, suuriruhtinaan nuorempi adjutantti.

Tämä oli oikea herkkupala Curonian kommilitoneille. He tiedustelivat lisää, ja joka nurkassa kerrottiin pitkin sitä ja seuraavaa päivää Zojan vaiheista.

Zoë oli heti hämmästyttänyt vanhanaikaista Pietaria, joka oli tottunut vain liiteleviin varvastansseihin. Ei mitään siitä, vaan huumaavia ranskalaisia, espanjalaisia tai mustalaistansseja. Pari iltaa vain, niin Zoja oli sensaatio. Täydet huoneet, myrskyiset suosionosoitukset — ihmiset vallan juopuivat.

Milloin oli sellaista suloutta, sellaista notkeutta, sellaista vauhtia ennen nähty — ennen kaikkea sellaista intohimoa! Permanto oli illasta iltaan täynnä loistavaa kaartin upseeristoa — aitiot täynnä kauniita naisia ja rikkaita elostelijoita. Kukkassadetta, kirjeitä, kutsuja. Mitään huhuja ei vielä ollut liikkeellä, ja hienoston naiset ottivat sen takia ihastuneina kutsujensa ja tanssiaistensa vieraslistoihin Zoë Douaine’in nimen. Ja missä hän tervetulleena astui sisään ylimystön saleihin, oli heti parvi ihailijoita hänen ympärillään.

Yksi ainoa tyttölapsi sai korkeat piirit järjiltänsä. Pian uhrasivat ylioppilaatkin viimeiset kopeekkansa päästäkseen häntä katsomaan. Häntä sanottiin kaikkialla »taivaalliseksi Zojaksi».

Ja nyt tuli tämä taivaallinen Zoja Curonian vieraaksi. Kannatti kukittaa huoneita ja sitoa köynnöksiä. Hei! Zoja kun kerran tuli pelkästään ylioppilaitten liehakoitavaksi.

Sillä olihan hän Pietarissa saanut valita ihailijansa mistä piiristä halusi. Miessarjat häntä palvoivat ja hänen suosiotaan tavoittelivat. Kaiketi saivatkin. Kunnes hänen maineensa sai keisarin uteliaaksi ja Zoja kutsuttiin vierailemaan keisarilliselle näyttämölle.

— Ja mitäs keisari?

— Noo, paukutti käsiään aitiossaan. Ihastunut oli ollut — ja Zojan maine kasvoi. Kai hän jossakin tilaisuudessa sai kokea, että Aleksanteri II on maansa ensimmäinen kavaljeeri. Tiedetäänhän yleisesti, että hovinaisiksi otetaan nykyään vain kauneimmat aateliston tyttäret — hänellä on makua ja hän noudattaa omia tapojaan.

— Hei pojat! — huusivat ylioppilaat parvekkeen pöydän ympärillä — keisarit tekevät mitä haluavat.

— Pojat, ollapa keisari tai itämainen sulttaani!

Curonialaiset nauroivat ja löivät rintoihinsa:

— No, herroja ollaan mekin. Eipäs säädä yksinvaltias lakeja, joihin me emme suostu, ja jos säätää, niin me ne tulkitsemme. Vapauttaa orjia muka ja kuuntelee talonpoikien valituksia, mutta me kyllä oikeuksiamme valvomme ja orjat hoidamme. Sillä herra on herra ja orja orja, se olkoon ikuinen laki — eikö niin, pojat?

— Tehköön hän siellä, mitä haluaa, ja me täällä, mitä haluamme — hoch, hoch, pojat! Niin on oikein.

Nuoret junkkerit parvekkeella tilasivat jo viiniä vahtimestarilta näitten puheittensa vahvikkeeksi.

Mutta vielä oli Zojasta paras jäljellä: vihdoin jäi hänestä, vieläpä hänen kädestään kilpailemaan kaksi tasaväkistä ylimystä, toinen suuriruhtinas, toinen kreivi. Molemmat komeita miehiä, mutta kreivi tyhmä kuin pölkyllä päähän lyöty.

— Heh! — hihkuivat ylioppilaat innoissaan.

Zoja kiihoitti ja pyydysteli molempia, kunnes suuriruhtinas hänet voitti yksin itselleen. Se tapahtui viime maaliskuussa — Curt sen ilmoitti itsetietoisen varmana.

Mutta mitäs tapahtui? Kreivi piti omassa tuttavapiirissään Zojasta kauheata rähinää — ja tulipa sitten sesongin lopputanssiaiset eräässä ruhtinaallisessa palatsissa. Silloin hän jo oli naismaailman silmätikkuna, jonka vuoksi hänelle oli annettu rinnakkaisnimi: Helvetillinen Zoja! No, lattialla käy tanssi parhaillaan, niin sattuvat suuriruhtinas ja kreivi vastakkain ja kreivi antaa kilpailijalleen kajahtavan korvapuustin.

— Ha ha haaaa! — nauravat ylioppilaat.

— Kohtalokkaaksi se korvapuusti hänelle kävi — kertoo Curt edelleen. — Sillä keisari määräsi molemmat herrat kotiarestiin kaksintaistelun välttämiseksi. Pian sen jälkeen lähetettiin suuriruhtinas laivastonupseerina merelle! Ja kreivi hallitsijasuvun loukkaamisesta Simbirskiin — tavalliseen husaarirykmenttiin! Zoja sai matkarahat hävitäkseen ikipäiviksi Venäjältä.

— Ja ylihuomenna saamme tämän kyyhkysen nähdä — omin silmin näissä saleissa!

— Niin, ja ikävää muistoa hän ei saa viedä mukanaan. Alexei sai suuriruhtinaalta salaa toimeksi saattaa Zoëta Saksaan asti — ja ylihuomenna hän näyttää hänelle Tarton — ja Curonian kommilitonit — —!

Lasit heitettiin maljan vahvikkeeksi parvekkeelta alas, josta vanha Mathias, konventin vahtimestari, kaaviskeli sirut kokoon kihveliinsä.

Curonian kellarissa.

Paroni von Uhl oli koko aamupäivän kuljettanut Zoëta Tarton keväistä kukintaa katsomassa. Olivat käyneet Toomemäellä ja tuomiokirkon raunioilla, joiden tyhjistä ikkunaholveista ikään kuin haarniskoidut ritarit ja pitkäliepeiset papit tuijottivat muuttunutta maailmaa. He olivat kulkeneet kapeita kujakatuja ja kurkistaneet hullunkurisiin pieniin pihamaihin, missä kanat nokkivat nurmikkoa ja lehmä ammui takapihalla. Olivat soudelleet Emajoella ja Zoja oli ollut ihastuksissaan tästä keväisestä idyllistä.

Olivatpa ajaneet Raadimoision nelivaljakoilla tuon kauniin kujatien moisioon, missä sen joviaaliseksi ja iloiseksi maailmanmieheksi tunnettu isäntä oli tarjonnut heille ja muutamille heille tutuille ylioppilaille pienet päivälliset. Raadimoision herralle oli aina pienempi tai suurempi seikkailu tervetullut vaihtelu tarttolaisen elämän yksitoikkoisuudessa.

Iltapäivällä olivat sitten ne kahvikutsut Curonian konventtitalossa, ja säädyllisyyden vuoksi oli pyydetty myöskin muutamia nuoria aatelisneitosia muka Zojan seuraksi.

Zoë saapui tummasilmäisenä etelättärenä, vilkkaana, kepeäliikkeisenä ja säteilevänä. Eteisessä oltiin vastassa tummanpunaisin ruusuin. Silkki kahisi, hieno hajuvesi lemusi ja hymy hurmasi heti. Noustiin vaakunasaliin, jonka pääseinää koristi jättiläismäinen korporaation vaakuna.

Ylioppilaitten univormunnapit loistivat ja heidän silmänsä kiiluivat. He halusivat näyttää hänelle tämän talonsa, joka oli eräs kaupungin komeimpia ja jonka heidän rikkaat filisterinsä, opintonsa jo lopettaneet jäsenet, olivat upeasti sisustaneet. Suuria öljyvärimuotokuvia kullatuissa kehyksissä riippui salin ja sivuhuoneittenkin seinissä esittäen monien keisarillisten kamariherrojen, senaatinjäsenten, maaherrojen, hovimarsalkkojen ja moisionherrojen nuoria kasvoja. Curonialaisilla oli mahtava joukko filistereitä, jotka auttoivat nuoria virkoihin ja asemiin. Heillä ei valmistuttuaan ollut hätäpäivää. Sillä veljeys vanhojen ja nuorten korporanttien kesken oli sekä kirjoitettu että kirjoittamaton laki, ja vanhat pitivät omistaan huolen.

Niin. Zojan piti tietämän, että balttilaisilla kreiveillä ja paroneilla oli Pietarissa paljon sananvaltaa. Hehän siellä oikeastaan määräilivät hovissa asti.

Zoja oli niissä asioissa hiukan tietämätön, mutta uskoi sen mielellään. Olivatko sitten kaikki nuo suuret herrat tässä kaupungissa opiskelleet?

Enimmäkseen. Elleivät opiskelleet Saksassa, olivat olleet korporantteja hekin ja nuoria kuten nykyiset ylioppilaat. Ja aikoinaan kujeilleet niinkuin burschit aina kujeilevat.

Mutta orkesteri pauhasi vaakunahuoneen parvekkeella, ja vaakunan alla oli Zojalla paikkansa kahvipöydässä. Mieliala oli iloinen ja vapaa. Ikkunat olivat selällään puutarhaan päin ja sisään tunkeutui kostean lämmin toukokuinen ilma. Kirjavat lyhdyt sytytettiin vähitellen palamaan. Mathias kantoi Olympian pöydälle tynnyriviiniä, kukat tuoksuivat kaikissa huoneissa ja sieltä täältä kuului ulkoa tai sisästä komea, mutta samalla kaihoisa »Freut euch des Lebens».

Naiset jättivät hyvästi, Alexei Zoën kanssa näennäisesti myös, mutta burschit tiesivät, että se oli vain pientä vilppiä. He järjestivät Mathiaksen ja fuksien avulla pitkän komerssipöydän vaakunan alle kukittaen juhlavieraan tuolin. Heidät yllätti jo vallaton riemu. Istuutuivat odottamaan, panivat jo ensimmäiset seidelit kiertämään ja katselivat ovelle päin.

Siellä hän jo tuli saattajineen ryhti vapaana, silmät kuin jokaista hyväillen.

Kaikki ryntäsivät seisomaan ja nuorista kurkuista kohosi laulutervehdys:

Bruder, deine Schön’ heisst Zoja, sie soll leben!

soll leben, soll leben, Zoja lebe hoch!

Siitä tuli pitkä »istuminen» kaikkine korporaatiotapoineen.

Zojan oikealla puolella istui »magister bibendi» (juomisen johtaja) kasvojen ilme täynnä asemansa arvoa. Vasemmalla »magister cantandi» (laulun johtaja) edessään pöydällä pitkä miekka, jonka kahvassa oli curonialaisvärinen koriste. Alexei istui vastapäätä Zojaa hänelle hymyillen ja mieli täynnä oman burschiaikansa muistoja.

Äkkiä magister cantandi nousi lyöden miekan pöytään sellaisella ryskeellä, että Zoja hypähti tuolillaan. Burschit lauloivat:

Stosset an, Dorpat soll leben, hurra hoch!

Die Philister sind uns gewogen meist,

sie ahnen im Burschen was Freiheit heisst,

frei ist der Bursch!

Miekka johti laulua. Alexei nyökäytti päätään Curt-veljelleen, nosti viinilasinsa, kiitti häntä silmillään. Curt oli tyytyväinen — siis hyvin kaikki.

Burscheilla oli värilakit päässä ja värinauhat rinnassa ja he olivat arvostaan tietoisia kuin olisivat olleet aatelismarsalkkoja jok’ikinen. Heitä palvelivat mustalakkiset fuksit silmät hartaasti ja nöyrästi vilkuen jokaista tyhjää lasia täyttäen, jokaista sammunutta sikaria sytyttäen. Zoja katseli pitkään komeata ja kookasta Bothoa ja hänen nöyrää kohteliaisuuttaan. Tämä juoksi kuin muutkin mustalakkiset, raapaisi tulitikulla tulta ja sytytti »paterinsa» hienoa savuketta, toi laseja lisää, otti Mathiakselta