Astrolux - Tähtien lapset

By Onni Hietala

Juhani Anvelon on 15-vuotias pojankloppi, joka asuu planetoidilla kaukana avaruudessa. Nuoruusvuosien muutokset kohtelevat häntä kovalla kädellä, kun omituinen myrsky raivoaa hänen kotikaupungissaan ja hän kadottaa kotinsa sekä perheensä elämästään. Seuraa matka läpi avaruuden uusien tovereiden seurassa, mutta voiko keneenkään luottaa heidän uusissa olomuodoissa? Voiko Juhani luottaa edes itseensä? Uusi elämä on täynnä vaaroja ja koti on kaukana...

Ei suositella alle 13-vuotiaille.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 27, 2021
• ISBN: 9789528048459

Onni Hietala

Kirjoitan omaksi huvikseni ja toivottavasti lukijankin. Pidän surumielisten sekä humorististen tarinoiden kirjoittamisesta. Unelmani on antaa kirjoitusteni kautta lääkettä melankoliaan ja masennukseen.

Book preview

Luku 1 – Kotikaupungin juuret

Ihmiskunta levittäytyi avaruuden pimeyden ja kylmyyden ääriin massiivisilla aluksilla, jotka olivat kuin kaupunkeja itsessään. Uusia aurinkokuntia tutkittiin ja planeettoja maannettiin. Kun näiden elinolosuhteet vastasivat Telluksen vastaavia, uskalsivat ihmiset poistua suurista, avaruutta käyvistä siirtokunnistaan ja asuttaa uudet taivaankappaleensa, jolloin siirtoalukset olivat menettäneet merkityksensä ja kun yhteyksiä muihin planeettoihin tarvittiin, ne muutettiin planeettainvälisiksi risteilijöiksi. Eräässä aurinkokunnassa oli kuitenkin pieni planetoidi, joka oli aina ollut syrjässä kaikista vähänkään suuremmista kauppa- ja liikennereiteistä, asutuskeskuksista tai luonnonvarojen ilmentymistä pyöriessään kiertoradallaan. Planetoidi oli jatkuvasti keskellä ei mitään ja sen tärkeys maailmankaikkeudelle oli kaikin puolin merkityksetön, mutta tästäkin huolimatta taivaankappaleella oli asukkaita, jotka kutsuivat planetoidiaan Taurogaksi.

Siitä huolimatta, että suuret kauppa-alukset eivät olleetkaan tavallinen näky siellä, oli elämä kuitenkin yleisesti varsin miellyttävää Taurogan asukkaille. Planetoidin ilmasto ja elinolot vastasivat lähes täydellisesti maapalloa ja mitättömyydestään johtuen siellä sai olla turvassa planeettavaltioiden välisiltä sodilta, verisiltä levottomuuksilta ja muulta suuremman maailmankaikkeuden melskeeltä. Taurogan asukkaat olivat hyvin pitkälti omavaraisia, kasvattaen oman ruokansa hydroviljelylaitoksissa sekä louhien lähes kaikki tarvitsemansa metallit ja muut luonnonvarat omasta maastaan. Heidän omavaraisuutensa meni jopa niin pitkälle, että he eivät ainoastaan korjanneet omat laitteensa, vaan myös tekivät ne hyvin pitkälti itse. Ei ollut taloa Taurogalla, jonka haltijat eivät olisi pystyneet hoitamaan omaa tonttiaan alusta pitäen.

Vaikka he asuivatkin varsin kaukana toisistaan ja heidän omavaraisuutensa tuottikin heille rutkasti ylpeyttä, eivät he voineet kuitenkaan väittää, etteivät he ikinä tarvinneet, tai ehkä jopa halunneet, muiden tukea. Kaikkea ei voinut kasvattaa tai louhia omalta planeetalta ja järjestyneen yhteiskunnan palvelujakin kaipasi, kun joku murtautui keskellä yötä viljelyrakennukseen tai laitteiston korjaustöitä tehdessä suojahansikkaat saivat punaisen sävyn. Näinpä Taurogalle kasvoi oma kaupunkinsa, joka oli rakennettu suuren, kukkaisan harjun päälle. Rakennusvaiheessa harju oli niin täynnä porausreikiä, että paikalliset antoivat sille mukaisensa nimen, Kieräharju. Pienelle, hiljaiselle planetoidille oli vähän tunkua, joten Kieräharju kasvoi hitaasti oikeaksi kaupungiksi, antaen hyvin aikaa taurogalaisille tottua asiantilaan. Kun palveluja alkoikin saada, jäi ainoaksi jupinanaiheeksi kaupungin arkkitehtuurin aaltoilevat ja pyöreät muodot, jotka olivat täysi vastakohta heidän omille särmikkäille, jykeville laatikkotaloilleen.

Tarhureiden ja viljelijöiden mielipiteet eivät kuitenkaan hetkauttaneetkaan kaupungin asukkaita, varsinkaan eräänä kauniina sunnuntaisena kesäpäivänä, kun auringonvalo puki kaupungin kirkkaisiin väreihin ja helle kutsui ihmiset viettämään aikaansa ulkona kodeistaan. Samaan aikaan kun ihmiset nauttivat kesäpäivästä ulkona, kuului kaupungin korkeimman talon neljännen kerroksen kattohuoneistosta lumoavaa soittorasian musiikkia. Huoneisto kuului miehelle nimeltä Gauthos Anvelon, joka oli arvostettu ylilääkäri Kieräharjulla ja joka silläkin hetkellä oli päivystämässä pienellä klinikalla kaupungin laidalla. Kotoisasti kalustettu ja eläväisin värein tapetoitu asunto, jonka huoneissa soitto kaikui, ei kuitenkaan ollut jäänyt asumattomaksi, sillä läheisen puiston tammia silittelevä leuto, viileä tuuli hyväili vapaasti myös lyhyitä ruskeita kiharia hiuksia, joiden alla merensiniset silmät räpäyttelivät rentoutuneesti lukiessaan ohuelta käsin pidettävältä näytöltä tarinoita menneiltä ajoilta kattohuoneiston laajassa viherhuoneistoksi muunnetulla parvekkeella, jossa pienet sadettajat hiljaa kastelivat kukkia, yrttejä ja vihanneksia. Laajasta avatusta ikkuna-aukosta kuului lintujen sirkutusta, kadun ohikulkijoiden iloista jutustelua ja muita elämän ääniä. Viherhuoneen pehmeällä, tyynyin täytetyllä sohvalla seinän syvenemässä, juuri avoimen ikkunan alla, sai istuja tarpeekseen tarinoiden lukemisesta, venytteli haukotellen ja kääntyi katsomaan ulos, nauttien maisemasta yhtä paljon kuin kauniista säästä. Hän katseli aaltoilevaa, monivivahteista kaupunkia viehättävine puoteineen, mataline rakennuksineen, puistoineen ja laskevine harjuineen, sen päässä kirkasta järveä joka ulottui taivaanrantaan sekä kumpuilevaa, metsäistä mäkeä, joka nousi jylhäksi vuoreksi järven vierellä.

Viherhuoneen maisemien ihailija laskeutui sohvalle pötkölleen hymyillen autuaasti. Helppohan se oli voittajan hymyillä, olihan hän voittanut elämässään ennen kuin se oli oikeastaan edes alkanut. Hän oli syntynyt varakkaaseen, arvostettuun perheeseen, koulussa hän sai erinomaisia arvosanoja ja hän oli yleisesti pidetty kaveri. Hän oli vastikään täyttänyt viisitoista ja valmistautui yksityisten valiokoulujen valintakokeisiin. Sen jälkeen mikä tahansa uravalinta tai tulevaisuudensuunta olisi hänelle avoin eikä mikään olisi voinut olla paremmin, ainakaan sinä päivänä. Tai toisaalta oli eräs asia, joka olisi voinut olla toisin minä päivänä tahansa...

Yhtäkkiä parvekkeen avoin ikkuna sulkeutui ja kaihtimet laskeutuivat kaareville ikkunoille, herättäen sohvalla loikoilijan päiväunelmistaan. Kun kaihtimien säleet sulkeutuivat, valonsäteet ikään kuin kumarsivat ennen poistumistaan säleiden väleistä, jättäen vain pienet kasvivalot valaisemaan jäljelle jäänyttä himmeyttä ja raikkaaseen viherhuoneeseen saapui miellyttävä partaveden tuoksu, kun hintelä, keskikokoinen mies astui sisään. Ruumiinkoostumuksestaan ja tylsistä arkivaatteistaan huolimatta hän oli vakuuttava näky vakavilla, sinisillä silmillään sekä huolitelluilla, ruskeilla viiksillään ja parrallaan.

Eikö sinulle tule kuuma, Juhani? Kuului rauhallisella, isällisellä äänellä. Juhani nousi istumaan ja suoristui sohvalla, yrittäen näyttää arvokkaalta. Hymy vain leveni.

Ai, terve! Tuuli vilvoitti... Luulin, että päivystys olisi vielä kestänyt.

Enhän minä yksin sitä paikkaa pyöritä. Menen tekemään ruokaa, alkaa olla sen aika.

Isä asteli takaisin asunnon puolelle olohuoneeseen ja nousi pienet portaat ylös kattoikkunalliseen keittiöön. Juhani seurasi pian perässä, mutta pysähtyi olohuoneeseen ihailemaan soittorasiaansa, jossa kannessa olevien tähtien alla avaruuspukuinen mies pyöri harmaan kuun pinnalla, katse toiveikkaana horisontissa ja kypärä kainalonsa alla haikean musiikin soidessa. Juhani palkitsi sohvalla loikoilemisensa makoilemalla toisella ja antoi soittorasian soida kierroksensa loppuun, ennen kuin hän varovasti sulki sen noustuaan taas ylös, vieden sen huoneeseensa. Juhani kohteli soittorasiaansa hyvin hellävaroen, koska sillä oli hänelle paljon tunnearvoa. Sen soitto oli nostattanut hänen mieltään silloin kun hänellä oli rankkaa, antanut hänelle rohkeutta kun häntä jännitti, mutta sellaisina päivinä kuin nyt sen soitanta kuulosti haikealta, mikä herkisti Juhanin mieltä. Soittorasia oli hänen lempiesineensä ja rakkain lapsuutensa muisto, mutta tunteilu ei ollut kuitenkaan ainoa syy Juhanin varovaisuudelle. Soittorasia oli nimittäin varsin kulunut. Sen päällinen puoli oli puuta, kulmat olivat rispaantuneet ja kannesta oli irronnut iso pala. Kannen alla komeili kullatussa kehikossa soittorasian valmistaneen yhtiön nimi, Astrolux, ja sen alla hopeisessa kehikossa Tää ystävyys ei raukene, joka oli ilmeisesti ikivanha laulu Tellukselta. Samanlainen muisto oli yhtiökin, sillä se oli mennyt konkurssiin iäisyydet sitten eikä soittorasioita enää valmistettu tai korjattu. Kun mies ei enää pyörisi veivaamisesta, hän jäisi paikoilleen lopullisesti. Juhani surkutteli soittorasiansa kuntoa ennen kuin laittoi sen kaappiinsa ja huomasi, että lohdullisen soiton oli korvannut kolina keittiöstä. Juhani poistui huoneestaan ja nousi ripein askelin eteisen portaat keittiöön, miettien mitä sanoisi.

Tuota... Voisin jättää illallisen välistä. Hän katsoi näyttöä käsissään.

En huomannut ajankulua ja söin lounaan aika myöhään. Ei ole nälkä ihan vielä.

No syö sitten kun on. Isä keskittyi kaivelemaan astioita ja ruokatarpeita.

Sinunhan pitää kohta lähteä hakemaan sitä pakettiakin.

Pakettiapa hyvinkin. Eikä mikä tahansa pakettia, sen paketin takia kannatti illallinen jättää väliin.

Niin, joo, sehän se. Oikeastaan voisinkin lähteä tästä saman tien, kun kellokin on jo noin paljon. Voi olla, että poikkean kavereilla tässä ennen kotiintuloa. Moikka!

Isä heilautti kättä pojalleen, joka viiletti jo eteisen puolen rappusia alas.

Ei muuta kuin oikein hauskaa iltaa. Jos on nälkä, kun tulet kotiin, niin jäätimessä on iltapalaa. Juhani potki jo jalkojaan kenkiinsä, mutta ehtiessään ovelle hänen mieleensä juolahti kysymys, joka oli vaivannut häntä pitkään.

Isä... Juhani käveli portaille ja katsoi keittiöön.

Enkö ole jo tarpeeksi vanha, että kertoisit mitä äidille kävi? Kolina lakkasi keittiössä. Hetken hiljaisuuden jälkeen isä siirtyi portaiden päähän ja katsoi poikaansa suoraan silmiin. Hän ei selvästikään olisi halunnut kuulla kysymystä.

Ei nyt, Juhani... Katseet painuivat alas ja taas oli hiljaista. Tovin päästä isä palasi touhuihinsa Juhanin kaivellessa lyhytlippaista lakkia päähänsä alakuloisesti. Yhtäkkiä hän tunsi käden olkapäänsä päällä, jota hän kääntyi katsomaan ihmeissään. Isä oli tullut hiljaa rappuset alas ja hän hymyili.

Joskus toiste. Sinä saat vielä tietää, vaikka joitakin asioita voisi olla parempi olla tietämättä. Sitä paitsi sinunhan piti mennä pitämään hauskaa. Juhani hymyili takaisin ja pienen nyökkäyksen jälkeen hän käveli ulko-ovelle. Hän vilkaisi näyttöään varmistaakseen vielä, että oli lukenut saaneensa viestin oikein: Alas tulla jo, kohta aloitetaan.

Puinen ulko-ovi avautui ja sulkeutui automaattisesti Juhanin tieltä, mutta kiire kun oli, niin hän avusti ovea työntämällä kädellään. Hän harppoi lasista käytävää pitkin hissille, jonka avulla hän pian oli maanpinnalla ja matkalla pakettiaan noutamaan. Hölkätessään herttaisen kaupunkinsa harjua alas portaita pitkin, hänen äitinsä kohtalo askarrutti häntä. Vaikka isä oli päättänyt heidän keskustelunsa positiivisissa merkeissä, oli hänen hymynsä kuitenkin pettänyt hänet, sillä hän oli muuten selvästi apea. Mikä saattoi olla niin hirveää, ettei hän voinut kertoa äidistä? Hän oli kuitenkin lääkärin ammatissaan nähnyt kaikenlaista kauheutta, josta hän Juhanillekin kertoi ja vaikka Juhanille olikin kerrottu siistityt versiot, hän tiesi varsin hyvin, että ne tarinat oli säästetty raaimmilta yksityiskohdilta. Juhani huomasi menevänsä puiston pienten niittyjen ohi ja pysähtyi. Niittyjen kukat vilkuttivat hänelle iloisesti tuulen keinutuksessa ja hänen synkät ajatuksensa huojenivat. Isän tarinoiden valossa hän oli kiitollinen ollessaan terve ja salskea nuori miehenalku, varsinkin kun menoa ja tekemistä riitti. Juhanin naapuruston vanhat rouvat juorusivat, että mallipoikaa hänestä tuskin tulisi, mutta muutama vuosi lisää niin koulun tytöt saisivat muutakin ajateltavaa kuin ikuiset äidinkielen aineet. Ehkäpä se olisi ollut myös äidin mielipide.

Taivaalta kuului kaukaista jyrinää, joka voimistui koko ajan. Juhani käänsi katseensa ja huomasi, että pitkulainen yhteysalus Iloten planeetalta näkyi jo aurinkoisella taivaalla, lähestyen Kieräharjua. Juhani otti jalat taas alleen ja kiihdytti vauhtiaan. Hän halusi olla lentoasemalla ennen kuin alus olisi laskeutunut, sillä oli sovittu, että jos paketin lunastaa suoraan yhteysalukselta, niin ei tarvitsisi odottaa, että se viedään postilaitoksen käsiteltäväksi, joka saattaisi pahimmillaan kestää useamman päivän. Juhani halusi toki välttää myös jonot, jotka paisuivat välillä varsin pitkiksi tämän sopimuksen johdosta. Juhani saapui pienelle lentoasemalle, joka oli metallisen aidan ympäröimä. Sisäänkäynnin turvaportilla oli jykevä vartiokoppi, jossa tylsistynyt vartija tuijotti monitoria eikä kiinnittänyt sen kummempaa huomiota Juhaniin eikä hänen toisaalta tarvinnutkaan, sillä Juhani aikoi päästää itse itsensä sisään. Hän vaihtoi datastenttinsä näytölle jääneen viestin pakettinsa seurantakoodiin ja näytti sitä lukijalle kopin vieressä. Portin metalliset puomit eivät kuitenkaan vetäytyneet ja kun hän suuntautui herättämään vartijaa, oli tämä livistänyt kopistaan. Samalla yhteysaluksen jyrinä koveni entisestään, kun se alkoi laskeutua pystysuoraan laskeutumisalustalleen. Nyt oli hyvät neuvot kalliit, ettei paketin lunastamiseen tuhlaantuisi kallista aikaa.

Juhanin onneksi aitaan oli syöpynyt sopivan kokoinen reikä, josta hän saattoi salaa ryömiä asemalle. Hän oli ystäviensä kanssa huomannut reiän hiipiessään viereisessä ryteikössä, joka oli aseman hiljaisella puolella, leveän kaivauman kohdalla. Siksipä sitä ei oltu varmaan huomattu. Juhani juoksi ryteikköön, toivoen että tällä kertaa saisi olla mahdollisimman pitkä jono, ja varmisti, ettei kukaan huomannut häntä, kun hän ryömi reiästä läpi ja hiipi asemarakennusta päin sydän jännityksestä hakaten samalla vilkuillen hermostuneesti, ettei häntä nähty. Sisään päästyään hän huomasi, että lähetyksiään odotti vielä varsin pitkä jono. Häntä harmitti, että piti sellaista kiirettä turhan takia. Juhani liittyi jonoon, joka onneksi lyheni tahdikkaasti ja ahtaaseen terminaaliin alkoi tulla tilaa. Samalla kun hän mietti, että olisi ollut järkevämpää mennä odottamaan jonon lyhentymistä toisen kerroksen kahvioon, eräs paketin lunastanut rouva, jota Juhani ei tuntenut, tuli hänen luokseen. Lyhyistä hoitamattomista hiuksista ja jykevistä kasvonpiirteistä päätellen hän oli louhija. Nainen hymyili ilahduttavasti ja ojensi kätensä Juhanille, joka hämillään ojensi rouvalle omansa ja kätteli.

Sinä olet varmaan Gauthoksen poika, Juhani, eikö niin? Sinun isäsi pelasti poikani hengen kaksi viikkoa sitten, kun hän oli saanut verenmyrkytyksen kortospuun lehdistä. Nainen onnistui pitämään iloisen ilmeensä, mutta hänen äänensä alkoi väristä.

Sanothan isällesi, että olemme mieheni kanssa hänelle ainaisesti kiitollisia, että hän onnistui pelastamaan lapsemme ja pitämään perheemme yhdessä? Tarpeeksi en sitä voi hänelle ilmaista. Voi, kun on niin ylellistä, että meillä on täällä sankari lääkärintakissa.

Nainen sipaisi Juhania olkavarresta ja käveli pois. Monet muutkin pakettinsa lunastaneet hymyilivät ja nyökkäsivät hyväksyvästi Juhanille poistuessaan asemalta. Lopulta Juhani pääsi lunastamaan pakettinsa yhteysaluksen vastaanottoluukulta. Hän näytti koodia virkailijalle, joka skannasi sen lukijallaan ja hetken päästä paketti liukui hänelle rullalinjalla suoraan yhteysaluksesta. Poistuessaan asemarakennukselta häntä hiukan nolotti saamansa huomio. Sankari lääkärintakissa, niinkö hänen isästään ajateltiin? Juhani ei ollut siis yksin mielipiteineen. Hänen isällään oli upea menneisyys takanaan, hän oli tehnyt loisteliaan uran ja antanut Juhanillekin mainiot eväät elämään. Juhani oli hyvin ylpeä isästään ja hän oli päättänyt, että joku päivä isä saisi vielä olla ylpeä hänestä.

Luku 2 – Palava nuoruus

Juhanin ikäinen poika mulkoili laiskasti asemalta tulijoita häijynoloisilla silmillään. Kun hän huomasi Juhanin tulevan uloskäyntipuolen portista, hän näytti kuin olisi alkanut kikattamaan ja huusi kädet lantioillaan.

Juhaniii!

Häijyys hävisi silmistä. Nököhampaistakaan ei voinut erehtyä, ne kuuluivat Hyran Portialle, Juhanin parhaalle ystävälle. Juhani heitti hänelle leuhkan ilmeen tullessaan Hyranin luokse kopein askelin ja paiskasi tämän kättä. Vieressä päätään heilautti tervehdykseksi toinen kaveri, Jaakko Reijama, hörökorvainen, leveäkasvoinen hujoppi. Hyran huomasi paketin Juhanin kainalon alla.

Arvasin että sinut löytää täältä! Taasko ollaan isikullan juoksupoikana?

Jollakin on isä, jonka puolesta kannattaa vähän ottaakin vauhtia, eikö ole erikoista? Kokeilisit sinäkin joskus.

Silloin Hyran alkoi kikattaa.

Vauhtia otan kuule tässä, kunhan päästään menopelin luokse. Ja odotas vaan, kun minä pääsen vauhtiin! Hyran innostui ja osoitti taivaalle.

Tuonne minä olen menossa! Tuletko mukaan?

Kesäauringon porottaessa pojat kävelivät riemusta puhkuen takaisin tuulisen harjun portaita ylös suunnitellen illan menoja. Jaakko oli vähäpuheinen kolmas pyörä, mutta yhtäkkiä hänkin osallistui keskusteluun.

Missä on Luanel?

Hyran katsoi ympärilleen.

Hänen piti tulla vastaan. Saa pitää kiirettä, jos mielii mukaan!

Heidän kävellessään puistikon ohi Juhani huomasi sivusilmällään jotain ja käänsi katseensa. Siellä paha missä mainittiin, istuinkatoksen päällä makaili Luanel Eltta, kaupungin kovin kundi ja typerin pelle samaan aikaan. Hän piti jalkojaan koulun lukutasoilla, puhui opettajille takaisin, haastoi isommilleen riitaa ja sai aina turpaan. Hänet oli otettu Juhanin kaveripiiriin ihan vain siitä mielenkiinnosta, että kolmikko halusi tietää kuinka kauan hän pysyisi hengissä ja hänen pitkä naamansa tunnistettavana. Toveruus oli hyödyllistä Luanelillekin, kun muut turvasivat selustan, niin kotiin pääsi joskus menemättä sairastuvan kautta. Juhani jätti paketin penkille ja kiipesi katoksen päälle ottaen tukea läheisestä valotolpasta. Katoksen päälle päästessään hän huomasi, että Luanel oli unessa. Hän hipsi Luanelin viereen katoksen reunalle hyssytellen kavereitaan, jotka jo arvasivat että Luanelin herätystä varten tehtiin järjestelyitä. Juhani viittoi Jaakon lähemmäksi jonka jälkeen hän potkaisi Luanelin hellävaroen pois reunalta, huutaen.

Apua! Tuo poika putoaa yhdeksännestä kerroksesta!

Luanel heräsi huutoon ja huusi matalalla äänellä raajat heiluen kauhusta, kun hän putosi suoraan Jaakon vahvoille käsivarsille, joka suukotteli ilmaa.

Herätys, prinsessa! Pusi, pusi!

Hyran piteli mahaansa nauraessaan.

No äläs nyt! Se oli miehekäs kiljaisu!

Luanel laskettiin jaloilleen ja hän tajusi saman tien, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut huvittuneen näköinen katsoessaan katoksen päällä kyykistelevää ja naureskelevaa Juhania, mutta yhtäkkiä hän nauroi itsekin.

Selvisinpä siitäkin!

Riemu kasvoi seuran mukana ja riemastunut seurue lähti jatkamaan matkaansa harjua ylös. Montaa askelta he eivät ehtineet ottaa, kun Luanel kutsui heitä takaisin.

Hei, odottakaa! Tiesittekö, että tuon patsaan hatun voi irrottaa?

Luanel katsoi muita uteliaasti ja osoitti kahden vaahterapuun vartioimaa hopeista patsasta. Patsas kuvasi hyväntuulista miestä, jolla oli päällään risaiset kengät, paikatut tarhurihousut, hyväkuntoinen louhijatakki ja upouusi silinterihattu. Tehohakku oikealla olallaan ja akkusaha vasemmassa kädessään patsas katsoi pää pystyssä loivasti sivulle kohti auringonnousun suuntaa. Patsaan oli tarkoitus kuvastaa Taurogan henkeä, sitä että raskaalla työllä nousee ryysyistä rikkauksiin. Jaakko ei pitänyt Luanelin vihjailusta.

Ei kai me Leetulta lakkia viedä?

Juhani tarkasteli patsasta ylhäältä alas, kädet puuskassa ja päätään pudistellen.

Palvelushan me tehdään, jos se lähtee. Eihän planetoidin ensimmäistä asuttajaa saisi häpäistä tuollaisella irvikuvalla. Ihmekös, ettei Taurogan suku enää asu täällä.

Kun Juhani antoi taidekritiikkiään, Luanel oli jo kiivennyt patsaan päälle. Hän yritti tempoa hattua pois patsaalta, mutta ponnistelut eivät tuottaneet minkäänlaista tulosta, sillä hattu ei hievahtanutkaan.

Tulkaapa auttamaan, tämä patsas on korventava koskettaa!

Juhani katsahti Hyranin puoleen.

Menisitkö sinä? Olet parempi kiipeämään. Me vahdimme Jaakon kanssa, ettei kukaan näe.

Hyran hieroi leukaansa huolestuneena.

Enpä tiedä, en haluaisi joutua tämänkaltaisiin vaikeuksiin... Juhani laittoi kätensä Hyranin olkapäälle.

Ei hatun menetystä kukaan huomaa ja sitä paitsi mehän voidaan palauttaa se ennen kuin mennään kotiin. Sen kun haet vaan, ei sinua kukaan näe.

Hymyn pilkahdus palasi Hyranin kasvoille Juhanin jatkaessa yllytystään.

Eikö sinua yhtään kiinnostaisi tietää, mitä hatun alla on?

Hyran katsoi hermostuneesti ympärilleen ja lähti sitten kiipeämään patsaalle.

No hyvä on, mutta sanokaa sitten heti, jos joku tulee!

Patsas oli kulunut aikojen saatossa, saaden poimuja ja ryppyjä, jotka helpottivat kiipeämistä. Kun Juhani ja Jaakko pitivät lähialuetta silmällä, Luanel ja Hyran repivät hattua patsaan päältä. Hyran hihkaisi, kun he keksivät hatun poistamismekanismin.

Ai, sitä piti vain kääntää!

Pienen kääntöliikkeen jälkeen hattu nousi kiltisti Louho-Leetun päästä ja Hyran tuli alas heiluttaen vaivanpalkkaansa villisti kädessään. He kerääntyivät hatun ympärille ja tutkivat sitä uteliaasti, antaen päähineelle monen monta uutta sormenjälkeä. Mitään salaisia viestejä tai valtionsalaisuuksia ei kuitenkaan löytynyt, joten pojat olivat lievästi pettyneitä. Juhani puuskahti, istuen kämmenet poskillaan.

No olisivathan siihen voinut edes kirjoittaa, että joku oli ollut täällä. Joillakuilla ei ole mitään huumorintajua tai seikkailumieltä.

Hyran ei kuitenkaan ollut vaipunut mietteisiin, vaan pisti silinterin paljaaseen päähänsä ja esitteli sitä ylpeänä.

Istuu kuin mittatilaustyö. Ja nyt kun minulla on tyylikkäämpi hattu kuin Juhanilla, niin mitä jos vihdoin siirryttäisiin päivän pääohjelmaan?

Hyran ojensi kätensä puistikon tiilien päällä istuvalle Juhanille, joka tarttui siihen omallaan, saaden ilmaisen kyydin seisomaan. Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea, mikä teki Hyranin kärsimättömäksi ja kun pojat vihdoin jatkoivat matkaansa määränpäähänsä, hän juoksi muiden edelle ja ihaili silinteriä päässään antiikkiliikkeen ikkunasta. Kun muut olivat ottaneet hänet kiinni kävellessään, he olivat jo melkein harjun päällä toisella puolella varakkaamman väen kaupunginosaa. Kun näkyviin tuli eräs matala, tyylikäs kerrostaloasunto, jonka arkkitehti ei näyttänyt tuntevan muita rakennusmateriaaleja kuin metallin ja lasin, kääntyivät pojat sen pihalle. Muut tarkistivat, ettei pihalla ollut muuta liikettä kuin tuulen kahinaa puissa, kun Luanel avasi leviaattoritallin oven. Luanelin vanhemmat olivat hyvin pitkälti vapaan kasvatuksen kannalla ja antoivat hänen sekä ystäviensä puuhastella vuokraamassaan leviaattoritallissaan kerrostalon kupeessa, mutta jos he olisivat tienneet mitä pojat olivat saaneet aikaiseksi, jopa he olisivat lyöneet poikien suunnitelmille jarrut päälle. Jaakko vetäisi peitteen pois ison punaisen avoveneen päältä, joka juuri ja juuri mahtui talliin. Pojat olivat löytäneet veneen hylättynä järven rannalta ja kuukausien ajan korjasivat sekä paikkasivat sitä. He olivat muotoilleet pehmustetut istuimet turvavöineen veneen laidoille ja laittaneet korkean tuulilasin keulaan, joka ulottui myös pitkälle kylkiin. Paljon rahaa ja aikaa oli veneen kunnostamiseen käytetty ja nyt heidän työnsä oli