Suomen pankin miljoonat

By Erkki Ilmari

Helsinki, 1930-luku. Väinö Reponen on nuori työläisperheen poika, joka eräänä tavallisena päivänä tekee Hämeentiellä ihmeellisen löydön. Paketin löytäminen kadulta ei sinänsä ole kummallista, mutta paketin sisältö on. Mitä ovat nuo erikoiset metalliesineet? Edes Väinön sorvarina työskentelevä isä ei ota selvää, mitä tavarat oikein ovat! Väinö ei kuitenkaan arvaa, että eräs rikollinen kolmikko etsii paketin sisältöä kuumeisesti – ja että miehet ovat valmiita vaikka mihin saadakseen haluamansa. Suomen pankin miljoonat on jännittävä poikakirja menneiden aikojen Helsingistä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 13, 2022
• ISBN: 9788728411261

Book preview

Suomen pankin miljoonat

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1937, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728411261

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku,

joka kirjoittajasta on tarpeellinen eräänlaisena johdatuksena.

Talo oli matala ja raihnainen, niskahirreltään kyyristelevä, kivijalaltaan painunut. Sen laudoitus oli osittain jo lahonnut, maali karissut, ja tuuli sai rauhassa soitella repeytyneissä kattohuovankielekkeissä. Porttipielen kiveys kasvoi sammalta ja pihamaa ruohoa. Lyhyesti sanoen: se oli juuri sellainen kurja esikaupunkiasumus, jollaisia pääkaupungin laitamilta tapaa lukemattomia. Se näytti yksinäiseltä ja hyljätyltä; tuskin saattoi uskoa kenenkään asuvan sen suojissa. Ja varmaa onkin, että ainoastaan tontin syrjäinen asema oli sallinut talon säilyä näin korkeaan ikään ja — sortua näin syvään surkeuteen.

Kadulta ei taloon johtanut ainoatakaan ovea, ja kadunpuoleiset ikkunat, joiden lasinruudut olivat vihertävät ja poreiset, olivat tiiviisti peitetyt. Pihamaalta, kaivon kupeelta — tässä talossa ei ollut edes vesi- ja viemärijohtoa — johti tie asumukseen ränstyneen ja vinon lautaporstuan kautta. Porstua oli tosiaankin siksi painunut, ettei ulompi ovi edes päässyt sulkeutumaan. Mutta sisäovi oli sitä tiiviimpi, ja varmastikin sisäänpyrkijä hämmästyi nähdessään tähän oveen kiinnitetyn kiiltävän messinkikilven, johon oli upotettu seuraavat kolme sanaa:

JOHN SHAW

Insinööri

Hämmästymiseen oli epäilemättä syytäkin. Mitä tekemistä insinöörimiehellä saattoi olla moisessa röttelössä?

Mutta jos sisäänpyrkijä olisi ensiksi poikennut talon toisen asukkaan luo, joka majaili pienemmässä piharakennuksessa, hän olisi varmaankin saanut melko tyhjentävän tai ainakin lähimain tyydyttävän selityksen tähän asiaan. Insinööri Shaw olisi tuskin itse vaivautunut hommistaan kertomaan; hän oli ylen harvapuheinen, varsinkin vieraille. Mutta tämä toinen — hän puhui mielellään, paljon ja kauan ja se johtui hänen luonnollisesta puheliaisuudestaan sekä siitä, että täällä kaupungin liepeillä vain harvoin tavoitti itselleen puhetoverin. Tämä toinen oli jonkinlainen talonmies, tai osuvampaa lienee tässä tapauksessa sanoa: talonmuija, koska hän oli naisihmisiä, iäkäs, huonokuuloinen leskivaimo. Huoneenvuokrasta hän piti huolen talon katuosuuden lakaisemisesta; siinä nyt ei ollut suurtakaan urakkaa, sillä katuosa oli lyhyt eivätkä viranomaiset täällä laitakaupungilla olleet kovin vaativaisia. Muuta työtä talonmuijalla ei sitten ollutkaan; elannokseen mummo liikuskeli siivoustöissä vähän siellä ja täällä, saipa hän hiukan avustusta kaupungin köyhäinhoidoltakin, ja sillä tavoin eukko miten kuten suoriutui päivästä päivään ilman pahempaa puutetta. Niin, mummo olisi voinut kertoa minkä mitäkin insinööri Shawista.

Tämä oli nimestään huolimatta suomalainen, Amerikassa vain herrastunut, englantilaistunut ja kaikesta päättäen myöskin rikastunut. Jo vuosi sitten hän oli vuokrannut koko katurakennuksen, sisustanut toisen pään itselleen asunnoksi ja järjestänyt toisiin huoneisiin täydellisen pienoisverstaan. Insinööri työskenteli näet kotosalla, kuulemma valmisteli jotakin suuremmanpuoleista keksintöään; ja talonmuija olisi voinut kertoa, että valot paloivat usein yökaudet hänen pajassaan. Insinööri Shaw asui yksin, vain aniharvoin kävi hänen luonaan joku vieras. Mummo pesi hänelle pyykin ja kävi joskus siivoamassakin, mutta ylipäänsä tuo outo mies tuli omillaan toimeen, söi ulkona ravintoloissa ja ajoi aina omalla autollaan. Mistäkö mummo hänet rikkaaksi tiesi? No, ei kukaan muu kuin rikas ollut niin surkeilematon rahan suhteen: oli todella taivaan siunaus mummolle, että taloon osui sellainen asukas! Pienetkin palvelukset hän korvasi ruhtinaallisen avokätisesti, ja monen monesta pulasta tämä aina ystävällinen insinööri oli mummon pelastanut. Ei ihme, vaikka mummo pitikin insinööristään!

Mutta nyt on aika palata kertomuksen. Kuvittelemme avaavamme oven, johon on kiinnitetty tuo kiiltävä messinkikilpi, ja astuvamme yli kynnyksen muutamana koleana, mutta kauniina syyssunnuntaina vuonna 1936. On iltapäivä, ulkona hämärtää jo, mutta ei kuitenkaan niin, että vielä tarvitsisi turvautua sähkövaloon— paitsi tietysti insinööri Shawin asuinhuoneissa, joitten ikkunat ovat peitetyt. Niin näemmekin katossa loistelevan kallisarvoisen kattokruunun, pakotetusta kuparista ja himmennetystä, hiotusta lasista valmistetun. Tämä kruunu valaisee huonetta, joka sekin on yhtä upea kuin valaisin: raskas tamminen herrainhuoneen kalusto syvine nahkanojatuoleineen, lattialla äänet vaimentava pehmeä matto ja seinillä jokunen taulu painavissa kultakehyksissä. Huone on talon ulkonäön täydellinen vastakohta: kun julkisivu valittaa ikäänsä ja ränstyneisyyttään, niin täällä ylvästelee upeus, jopa loistelias upeus, ja sisääntulijalla on syytä hämmästyä entistä enemmän.

Matalan tupakkapöydän ympärillä istui ryhmittyneenä kolme miestä, joista yksi oli kiivaassa äänessä, toisten kuunnellessa äänettöminä, miltei noloina. He kaikin maistelivat aina tuolloin tällöin laseistaan, ja sankka savu tuprusi paksuista sikareista. Puhuja oli keski-ikäinen, tumma mies, jonka tukka oli tuuhea ja