Tiimalasissa valuu hiekka

By Erkki Kivijärvi

Lauri Sjöberg on 19-vuotias nuori mies, joka muuttaa Helsinkiin lakiopintojen perässä. Helsinki hurmaa nuorukaisen, vaikka hän kokee myös kaipuuta Ouluun. Sykkivät kulttuuripiirit ja tutustuminen menestyneeseen runoilijaan vavisuttavat miehen kokemusmaailmaa. Ja saattaapa Laurin elämään ilmestyä myös rakkaus...Erkki Kivijärven "Tiimalasissa valuu hiekka" vie lukijan historialliseen Helsinkiin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2021
• ISBN: 9788726968484

Book preview

I

1.

— Luukas, Luukas — kadehdittava mies sinä voisit olla, sillä lähemmäksi kuin yksikään toinen hännystakkinen ammattiveljesi sinun on suotu päästä sitä, mikä inhimillisessä elämässä on ihmeellisintä … Katso, sinun tarjoilevien kättesi ulottuvilla suuret ovat olleet pieniä ja pienet suuria, nerot avuttomia ja henkisesti vajavaiset maailman valloittajia … Mutta ei se vielä ole ihmeellistä, sillä das kommt in den besten Familien vor, joten se on vain inhimillistä, ja inhimillisyyden todistajia on tässä maassa monta muutakin kuin sinä … esimerkiksi Catanin mainio hra Wagner ja Kappelin edeskäyvistä ensimmäinen: Ahlgren … Niin että älä, ylpeile … Mutta jos sinulla olisi silmät nähdä ja korvat kuulla, niin olisit jo aikoja sitten sikarinsavun siniharmaissa pilvissä havainnut taiteen pyhän hengettären, kun se leijailee väsymyksessäänkin viisaiden päiden päällä ja sytyttää raukeihin silmiin sen tulen, joka on sielun kuolemattomuuden pätevin todistus … Ja jos sinulla olisi korvat kuulla, niin olisit kuullut kaikki siivekkäät sanat ja olisit osannut ottaa lennosta kiinni armoitetut päähänpistot, jotka suhahtelivat ympärilläsi joka kerta, kun sinä pistit polviesi väliin uuden pullon irroittaaksesi sen tapin, ja ne kerrat ovat totisesti olleet monet … Oi, veljeni Luukas, minkä iäisyyden aarteen olisitkaan sinä, nuoresta iästäsi ja kevytmielisestä elämästäsi huolimatta, voinut itsellesi koota … Mutta sinä olet kuuroudella ja sokeudella lyöty syntiesi tähden … Suo anteeksi, palveleva veljeni, että sen sanon näin suoraan ja peittelemättä, mutta suoruushan on oikean ystävyyden tunnusmerkki … Ja sitä paitsi, Luukas: et sinä ole ainoa, enimmät ihmiset ovat sinun kaltaisiasi … kuten esimerkiksi sinun perin kunnioitettu isäntäsi, jolla on etumatka palvelijastaan vain siinä, että hän nauraa niskallaan, koska ruumiillinen hyvinvointi on sen varustanut tarkoitukseen sopivilla poimuilla, kun taas sinulla raukalla ei ole siihen toimitukseen käytettävissä muuta kuin suusi … mutta sehän onkin sitä suurempi … Joka tapauksessa minä heti, kun palaan pöytäni ääreen, kohotan lasini sinun kunniaksesi, Luukas, oi, sinä suuri Lurifaksi tässä katakombissa, ollos siis tervehditty!

Tämä pitkä puhe pidettiin siinä pitkässä ja kapeassa käytävässä, joka jonkinlaisena valtasuonena yhdisti maanalaisen kellariravintolan varsinaisen tarjoiluhuoneen toisessa päässä olevaan »peilisaliin» ja jonka varrella olivat »yksityishuoneet». Puheen pitäjä oli Runoilija, iältään nuori, mutta jo maan kuulu ja neroksi tunnustettu. Ja Luukas oli yksityishuoneiden tarjoilija, mies rotevaa painijatyyppiä: tukeva ruho, neliskulmaiset kasvot, pienet, mutta vilkkaasti tähyilevät silmät ja huomattavan leveä suu, joka ei koskaan jäänyt vastausta velkaa tutummassa asiakaspiirissä.

Kun Runoilija oli lopettanut puheensa, taputti Luukas häntä tuttavallisesti olalle, veti suunsa hyväntahtoiseen virnistykseen ja sanoi:

Eiköhän palata asiaan, arvoisa poeta laureatus?

— Asiaan … olet oikeassa, Luukas … Minulla oli todellakin asiaa … oli kaksikin asiaa … Mutta nyt olen unohtanut molemmat … Sehän on vallan hittoa!

Runoilija pyyhkäisi huolestuneena alasvalahtaneen hiussuortuvan otsaltaan. Mutta Luukas kiiruhti lohduttamaan:

— No, torkahtihan toisinaan itse … Hamletkin.

— Homeros se oli, senkin pakana!

Luukas naurahti ylenkatseellisesti:

— Homeros oli jo niin vanha, että suorastaan kuorsasi, enkähän minä toki sellaiseen haukotuttajaan uskalla verrata … omia vieraitani … Mitä taas asioihin tulee, niin arvaan toisen ja aavistan toisen.

— Mitä hittoa, onko sinusta tullut ajatustenlukija?

— Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta, ja molemmat asiat ovat erittäin inhimillisiä: sekä munkkipullo että tämä …

Tarjoilija aukaisi toalettikomeron kapean oven ja työnsi sisään Runoilijan, joka hörähti nauruun:

— Nero olet sinäkin, Luukas!

Mutta Luukas kiiruhti sulkemaan oven, sillä käytävän päähän oli ilmestynyt neiti Roosin mahtava hallitsijatarhahmo. Neiti Roos oli kassanhoitaja, joka tiskin takaa haukankatseellaan hallitsi tarjoiluhuonetta eikä ollut sitä ulottamatta kantavieraittenkaan sohvapöytään, kun jokaehtoiset totinjuojat joskus uhkaavan äänekkäästi alkoivat kertoa vanhojen herrojen uskallettuja juttuja. Mutta pari kertaa illan kuluessa hän laskeutui valtaistuimeltaan ja lähti liikkeelle, ja näillä kiertokäynneillään hän aina pysähtyi hetkiseksi tähyilemään käytävääkin rypistettyjen silmäkulmien alta. Silloin Luukas sai jalat alleen, ja käytäväseinän syvennykseen upotetussa vaatekomerossa istuva kultakaluunainen tampuurimajuri ponnahti pystyyn jakkaraltaan ja löi perusasennon. Väitettiin, että yksin pyylevän isännänkin niska meni totiseksi, kun hänen kassanhoitajansa tuimisti silmiään.

Kun Runoilija jälleen tuli käytävään, oli neiti Roos jo häipynyt. Luukas riensi vastaan ja kysyi:

— Pitihän minun tuoda puolikas munkkia?

— Ei, vaan kokonainen. Tänään ei kitsastella, tiedä se!

— Mikä tänään sitten on — jokin merkkipäiväkö?

— Paljon merkillisempää: symposion. Ja se on juuri sitä, jota et sinä ymmärrä.

— Ihmeellistä, Luukas virkahti ja yritti ylimielistä hymyä.

— Ei, vaan ihme! sanoi Runoilija painokkaasti ja meni nopeasti Taiteilijahuoneen ovesta sisään.

Huoneessa oli hiljaista, kun hän astui kynnyksen ylitse. Äskeinen keskustelu, joka hänen mennessään ulos oli ollut kiehumapisteessä, oli siis loppunut lyhyeen. Kaikki olivat nyt vaiti. Säveltäjä istui käsi poskella, ja hänen tietäjänkatseensa oli suunnattu johonkin kaukaiseen etäisyyteen; hän imi sikariaan ajatuksissaan eikä huomannut, että se oli sammunut. Orkesterinjohtajan kalpeitten Kristus-kasvojen raskaat silmäluomet olivat puolittain kiinni, mutta ohkaisten ja verettömien huulien ilme oli jännittynyt — näytti siltä, kuin hän kuuntelisi sfäärien soittoa ja laskisi tarkkaan tahteja. Pöydän päässä istuva Laulujentekijä, porvarillisen hyvinvoipa ja jokapäiväisen hyväntuulinen mies, oli lyyhistynyt nukkumaan: pallonpyöreä pää oli retkahtanut alas, ja punoittava poski lepäsi pöytäliinalla kuin valkoisella pieluksen päällisellä. Mutta Maalari oli noussut seisomaan; hän oli koristeellinen mies, jonka ryhdikkäälle olemukselle kotkanprofiili tuuheine silmäkulmineen ja uljaasti ylöspäin taivutettuine mustine viiksineen sekä voimaa uhkuva jäntevä vartalo antoivat sotilaallisen ylhäisyyden; mutta korkeaksi kaartuvan otsan alla palavissa silmissä hohtivat outojen satujen aarrevalkeat … Runoilija pysähtyi hetkeksi ovensuuhun. Kuva vaikutti häneen taideteoksen teholla — sinisen harmaasta savusta erottuvan ryhmän liikkumattomat ja mykät hahmot piirtyivät hänen verkkokalvoonsa niin epätodellisina, että ne aistimista aivoihin heijastuneina seestyivät todellisuutta todemmiksi. Mutta tyhjäksi jäänyt tuoli pöydän ääressä häiritsi maalauksellista kompositiota. Ovensuussa seisoja vaistosi, että hänen oli korjattava taulun virhe, ja hiipi sen vuoksi sanaakaan sanomatta pöydän ääreen. Hänen paluutaan eivät huomanneet muut kuin Maalari, jonka huulille nousi hienoinen tyytyväisyyden hymy. Runoilija katsahti häneen ja sai katseensa vastaukseksi vähäisen päännyökähdyksen. Hiljaisuus katkesi vasta, kun Luukas toi pullonsa ja rupesi täyttämään laseja.

— Nyt minä tiedän, minkälaista musiikkia on kirjoitettava …, Säveltäjä virkahti. — Sinistä …

— Ja minä maalaan kosken sävelen …, sanoi Maalari päättäväisesti.

— Miten veli sen aikoo maalata? kysyi Runoilija skeptillisenä.

— Saathan nähdä … saathan nähdä. Kuka tiesi viritän nuottiviivat kohinan kieliksi kuvan ylitse …

— Suutari pysyköön lestissään, tiuskaisi Orkesterinjohtaja terävästi. — Mitä et saa väreillä ja viivoilla ilmi, jää ulkopuolelle maalaustaiteen.

— Viivoja ne ovat nuottiviivatkin, replikoi Maalari.

Luukas pulloineen oli tullut nukkuvan Laulujentekijän kohdalle, ja Runoilija sanoi:

— Herätä hänet, Luukas! On sääli antaa ihmisen nukkua, kun elämä muutenkin on niin lyhyt.

Luukas ravisteli nukkujan olkapäätä vapaalla kädellään ja sai hänet hereille. Hän hieroi unen silmistään ja sanoi:

— Taisin vähän torkahtaa … Mistä olikaan puhe?

— Kansallisesta romantiikasta, vastasi Orkesterinjohtaja. — Minä uskalsin väittää, että meidän arkkitehtimme ovat erehtyneet ruvetessaan sovittamaan savupirttimuotoja kivitaloihin ja karsinapenkkej ä kaupunkilaissaleihin.

— Miksi he eivät saisi sitä tehdä? kysyi Laulujentekijä.

— Siksi, että se on luonnotonta, vastasi Orkesterinjohtaja. — Pirttiarkkitehtuuri on puuarkkitehtuuria, joka edellyttää hirsiä ja honkalautoja eikä sovi — kivitettäväksi. Katsokaa vain Pohjolan taloa! Mikä se on? Epäsikiö!

— Saattaa olla, saattaa olla …, tuumiskeli Laulujentekijä. — Mutta minun on nälkä.

Hän nousi paikaltaan soittaakseen Luukasta, joka jo oli ehtinyt häipyä huoneesta.

— Mutta ovathan meillä vanhat kivikirkkomme tapuleineen — vastustatko sitäkin, että rakennustaiteilijamme muovailevat niiden mukaan arkkitehtuurinsa kansalliseksi? kysyi Maalari.

— Enpä tietenkään … kunhan vain tekisivätkin sen eivätkä tekisi kaupunkeihin kivikarikatyyrejä salojen pirteistä.

— Kyllä he vielä sen tekevät, saatpa nähdä. Turhan takiako vanhoja temppeleitä olisi tutkittu ja kuvattu!

— Mutta onko nyt välttämätöntä, että me pyrimme alleviivaamaan aina ja joka paikassa erikoisuuttamme? Eikö olisi paljon parempi, että kynsin hampain koettaisimme eurooppalaistua.

Orkesterinjohtaja heitti kysymyksensä puoleksi piloillaan: tahalliseksi väittelyn sytytystaulaksi. Ja Runoilija iski siihen heti kipinän:

— Suomen uusi taide on perustettava vanhan taiteen kulmakiville, muuten se menettää omintakeisuutensa. Meidän kansallishenkemme on vietävä takaisin sen alkuhetteille, joista astuu esiin kansa, joka ei ole köyhä eikä kipeä, vaan jonka sydän on hereillä ja avoin kaikelle kauniille maailmassa. Se ei ole mikään nousukaskansa, vaan kansa, jolla on omat tapansa, jumalansa ja elämänkäsityksensä.

— Oikein, veljeni, huudahti Maalari innoissaan.

Ja Runoilija jatkoi:

— Sellainen taide, joka ei rakenna entisten aikain parhaille perinnöille, on haavekummitus, aivohirviö. Ja mikä on meidän rakentaa! Meillä on Kalevala, ja Kalevalassa on tie hiihdetty, latva taitettu. Sen Runotar voi käydä marjassa kauempanakin kuin vain kotipientareilla. Kulttuurimme jää vain heliseväksi vaskeksi, elleivät sen luojat ojenna kättään menneille sukupolville —vasta, kun nykyaika ymmärtää ruveta ammentamaan alkukantaisuuden lähteistä. Aaronin sauva alkaa viheriöidä.

Orkesterinjohtajaa huvitti naljaileva vastaansanominen. Hän kohotti liköörilasinsa ja huudahti:

— Eläköön siis alkukantainen tuohitaide ja virsujalkainen konttikulttuuri!

Maalari tupsahti tuleen:

— Siinä on tuon kehutun eurooppalaistumisen kirous, että ihmiset kadottavat lämpimimmän maaperäntunteensa!

Mutta Runoilija puuttui taas puheeseen:

— Eurooppalaistuminen on hyvä asia, ja sitä tarvitaan meillä kipeästi. Mutta ei senkään kulttuuriaurinkoon saa tuijottaa itseään sokeaksi. Sillä muistakaamme, hyvät herrat, että esim. meidän pääkaupunkilaisuutemme on oikeastaan vain näennäistä, muotoa, pintakerrostumaa, koska me toteuttaessamme omaa sisäisintä itseämme toteutamme juuri sitä, mikä meissä on maalaista, erämaista. Mitä meitä oikeastaan liikuttavat ihmiset täällä — nämä päiväperhoset, tämä heinä, joka tuleen heitetään? Ellei se häiritsisi työrauhaamme, asettuisimme sotajalalle heitä vastaan. Pääkaupunki ei ole meille pääkaupunki pääkaupungin vuoksi. Pikemmin se on pääkaupunkia Suomen erämaiden vuoksi, ja vielä paremmin sanoen, oman erämaisen itsemme vuoksi, jolle me olemme raivanneet täällä jalansijan ja aiomme raivata yhä eteenpäin askel askelelta.

Orkesterinjohtaja saivarteli edelleen:

— Entä sitten, kun vanhat kansalliset kaivot on ammennettu tyhjiin —?

Kysymys