Kauppaneuvos

By Erkki Kivijärvi

Kuinka köyhän perheen pojasta tuli kauppaneuvos?Eletään 1800-luvun loppua. Juho on kymmenvuotias pieni poika, kun perhe kohtaa pahan katovuoden. Nimismies vie perheen ainoan lehmän Mielikin, sillä perhe ei selviä veloistaan. Juhon on erityisen vaikea unohtaa lehmää, joka on tullut hänelle läheiseksi. Kukaan ei kuitenkaan arvaa, että tulevaisuudessa pieni Juho tulee ymmärtämään veloista ja kaupankäynnistä hyvinkin paljon. Juho on tekevä suuren luokkaloikkauksen – hänestä tulee oikea kauppaneuvos.Kauppaneuvos on kiehtova yhteiskunnallinen romaani pojasta, jota luokkaerot eivät pidättele.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2022
• ISBN: 9788728447079

Book preview

Kauppaneuvos

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1937, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728447079

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Se oli tapahtunut samana vuonna, jona Juho oli täyttänyt kymmenen vuotta.

Kato oli kohdannut maata ja puute oli kurkistanut monen matalan kurkihirren alle.

Oli kurkistanut siihenkin Humalisten kylän savupirttiin, joka oli Juhon koti.

Se oli pieni pirtti, ja varsin vaatimaton oli myös koko se »tila n:o i», josta vähintään viisi polvea saman suvun Tahvanoita, Martteja ja Juhoja jo ennen Juhon isää, joka myös oli Juho, turpeenpuskijoina oli niukan elatuksensa saanut. Mutta toimeen siinä kuitenkin oli tultu. Ja olisi kai tultu jotenkuten sinäkin vuonna, elleivät kevätsäät olisi jääneet niin myöhäisiksi ja syyskylmät alkaneet niin aikaiseen, että viljat olivat menneet pelloilta sen tien.

Oli täytynyt keväällä tehdä velkaa. Eikä syksyllä ollutkaan tullut maksuvälineitä, vaan päinvastoin vain uuden velan tarvetta. Mutta mistä sitä uutta velkaa oli ottanut, kun ei ollut antajaa! Ja niin oli tullut nimismies. Eihän se sitä ainoaa lehmää mielellään ollut vietäväksi kirjoittanut, vaikea sen oli ollut, mutta mitä oli tehnyt virkamies! Ja sitten oli Mielikki talutettu tarhasta tielle.

Oli sen ymmärtänyt kirvelevin sydämin vanhempi Juho, vieläpä silmät kyynelissä Maria Matintytärkin, hänen aviovaimonsa, mutta nuorempi Juho ei ollut jaksanut sitä käsittää, vaan oli piipahtanut saunannurkan taakse piiloon ja sieltä ihmetellyt, että eiköhän isä sieppaakin havukirvestä läävän seinästä … Mutta ei ollut siepannut. Alallaan oli pysynyt. Ei edes nyrkkiä ollut heristänyt, vaan nöyrästi päänsä alas painanut ja vielä veräjänkin Mielikille ja sen taluttajalle aukaissut. Ja se oli nuoremmasta Juhosta ollut kaikkein kauheinta, niin kauheaa, ettei ollut hirvennyt mennä tupaan vielä pitkään aikaan senkään jälkeen, kun vieraat jo olivat häipyneet tienmutkasta näkymättömiin.

Vuosiahan siitä jo oli kulunut … neljä, viisi, koskapa nuorempi Juho oli rippikouluiässä …, ja uusi Mielikki oli ajat sitten saatu hankituksi. Mutta vaikka poika uuden Mielikin tunsi paljon paremmin kuin vanhan, kun vasta uuden aikana oli vuorollaan kylän karjaa paimentamaan joutunut, niin ei hän kuitenkaan koskaan sitä vietyä jaksanut unohtaa. Niin oli käynyt sydämelle se silloinen isän alakuloisuus ja äidin suru.

Ja kuitenkin olivat olleet ihania paimenessa olot, kun oli saanut metsiä samota ja mättäillä maaten katsella pilvien kulkua korkealla taivaalla. Että se olikin niin korkealla! Ja pilvien kulku niin komeaa. Ihan oli kuin parisniekkain meno maantiellä, kun kuljetettiin Pietariin teuraskarjaa ja hevosparvia taikka vasikka- ja voikuormia.

Merkillinen maantie! Kylän läpi se kulki ja itseensä Pietariin se päättyi — ellei pitemmällekin mutkitellut, sillä olihan sitä maailmaa vielä Pietarin toisellakin puolella. Mutta mistä asti mahtoikaan se tulla? Kai jostakin Laatokan yläpuolelta, koska monen pitäjän kautta sanottiin kulkevan. Ja kyllä oli sillä tiellä silloinkin vilskettä ja vinhaa vauhtia, kun tulla tupsahtivat Pietarista palaavat kaupankävijät hienoisessa hiprakassa ja ajaa karauttivat sellaista kyytiä, että piti ymmärrettämän, ettei oltu köyhiä eikä kipeitä.

Maantie nykyisin kiehtoikin nuoren Juhon ajatuksia vielä väkevämmin kuin metsän mättäät ja vesivarsien pajupensaat, joista hän kyllä osasi pillit vuolla, mutta ei ollut oppinut niillä kunnollista säveltä soittamaan.

Maantien varrella Juho jaksoi viihtyä pitkät rupeamat silloinkin, kun ei liinakkoharjoja näkynyt eikä niiden ajajia kuulunut. Hän istui muutamalla ojanvarren kivellä, jonka tiesi tien mutkan piilottavan kylän katseilta, ja vuoroin luki mukanaan tuomaa kirjaa, vuoroin taas tuijotti poimuttelevia pyöränvakoja ja antoi ajatustensa lähteä niitä pitkin kulkemaan.

Oli pitäjän nuori apulaispappi hankkinut kirjoja kuntalaisten lainattaviksi, ja niitä Juho luki minkä ehti. Ei hän kylläkään ylettömästi ehtinyt, kun ominpäin opittu luku oli hidasta ja vähän kangertelevaa, mutta aina sentään sen verran, että kahden viikon perästä pistäytyi kirkolla kirjansa vaihtamassa.

Ihmeellisesti nuo kirjat osasivat muuttaa sekä maailman että ihmisen itsensä. Aivan kuin olisivat aukaisseet ennen vain raollaan olleet silmät sepo selälleen. Ja katso: maailma suureni suurenemistaan — ihan huimasi päätä ja peloitti järkeä, niin suureksi se väljeni. Ihminen taas siinä menossa sekä kasvoi että kutistui. Sillä kuta kauemmaksi hänen ajatuksensa kurottautuivat ja pääsivät, sitä lyhyemmiksi hän havaitsi askelensa ja sitä vähäisemmän matkan päähän kantoi hänen katseensa.

Ja sehän siinä olikin ihmeellisintä. Toiselta puolen seestyi ja valkeni, toiselta sumeni ja hämärtyi. Mutta nuorella Juholla säilyi kuitenkin sellainen usko, että kyllä kaikki kirkastui, kunhan vain sai tarpeeksi opituksi.

Sen vuoksi hän ei hellittänyt, vaan istui keväiset ja kesäiset illat kivellään ja talviset puhteet pankolla päreen alla. Mutta kun aivot alkoivat väsyä ja kirjaimet hyppiä silmissä, pisti hän kirjan vyön alle tai ikkunalaudalle ja antoi ajatustensa lähteä omille matkoilleen kärrynraiteita pitkin taikka lakea kohti verkalleen kiemurtelevan savun mukana.

Liukkaastihan ne lähtivätkin, kun kerran olivat oppineet tien löytämään.

Eräs kesäinen asia oli niille tienviittana.

Ei ollut Juhon pienestä kotipirtistä pitkää matkaa lähimpään hoviin, jonka isäntäväki sai sukulaisvieraikseen kauppiasperheen kaupungista. Kauppiaalla oli kaksi poikaa, mutta hovissa ei lapsia lainkaan. Ja kun pojat kaipasivat seuraa ja samalla silmälläpitoa, niin pääsi Juho, joka oli heitä vanhempi ja varttuneempi, siihen virkaan ja sitä tietä näkemään vauraitten ihmisten leveää elämää.

Eihän sitä tointa kestänyt viikkoa tai korkeintaan kahta pitemmältä, mutta ei enempää tarvittukaan virittämään Juhon ajatuksia ja mielikuvia.

Miksei voisi hänestäkin tulla kauppiasta, joka osti ja möi ja kulki Pietarin ja sen saman kaupungin väliä, jossa hovin kesävieraat asuivat? Kauppias oli kyllä venäläinen syntyperältään, kuten kuuluvat olevan muutkin kauppiaat siellä kaupungissa ja muuallakin näillä main, mutta olipa hänkin antanut poikansa suomalaistua, jota kai ei toki olisi sallinut, ellei suomalaisillakin olisi eteenpäinpääsemisen mahdollisuuksia.

Ja aina kun Juho tätä asiaa ajatteli, tuli hänen mieleensä se päivä, jona nimismies oli tullut kirjoittamaan heidän lehmänsä vieraille talutettavaksi, ja sitä päivää seuranneet katovuoden kovat ajat.

Eiväthän ne varhaiset syyshallat tosin olleet aivan kaikkia viljoja vieneet tämän kotipitäjän vesijättömailta, mutta muualta olivat sitä tarkemmin vieneet. Ja kun puute oli yleinen ja hätä suuri, niin ylettyi köyhyys kaikkialle. Kun Juho vertasi hovin ateriapöytää kotipirtin särpimettömään leipään, niin nousi katkeruus mieleen. Taikka: eihän se varsinaista katkeruutta ollut, oikeamminkin vain sellainen tarmontunteen höystämä sisukkuus, joka pani päättämään, että paremmille markkinoille oli lähdettävä ja toisenlaiseen elämään pyrittävä.

II.

Taas oli talvi ollut pitkä ja luminen.

Kerrottiin, että toisin paikoin sydänmailla vielä kesäkuussa ajettiin reellä järvien jäitä pitkin. Ja kylmää talvea seurasi kolea ja sateinen kesä. Kylvö ja perunain ja nauriiden istutus myöhästyivät monia viikkoja. Eikä kaikilla ollut edes mitä kylvää, kun useat perättäiset huonot vuodet olivat kuluttaneet loppuun jyväsäästöt, puhumattakaan rahoista, jos keitä niitä joskus lienee säästöön liiennyt.

Veti vakavaksi tulossa oleva ankea aika vanhemman Juhon, joka tiesi, ettei ollut hänenlaisellaan muuta keinoa kuin kiristää nälkävyötä. Mutta melkeinpä vielä vakavammaksi se veti nuoren Juhon, joka parhaillaan uneksi elämänsä parempaan päin kääntymisen kimmeltäviä unia ja nyt heräsi pelkäämään, että kurjuus kuristi nekin.

Eräänä iltana, muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun nuorukainen oli päässyt rippikoulusta pyhälle ehtoolliselle, pysäytti isä maantien mutkaan kirja kädessä aikovan poikansa pihalla ja sanoi, että olisi vähän asiantapaista.

Isä mittasi katseellaan poikaansa kiireestä kantapäähän, ja poika yllättyi tästä tarkastuksesta, jonka takana arvasi olevan jokapäiväisyydestä poikkeavan tarkoituksen, niin että astua roiskautti vesilätäkköön.

— Katsohan, aloitteli isä, kuten aina, kun hänellä oli jotakin vakavaa sanottavana, ja piti sitten pitkän tau’on, ennen kuin taas jatkoi. — Asia on nyt sellainen, että minä tapasin viime sunnuntaina kirkolla räätälin, ja hänen kanssaan tuli puheeksi, että sinä voisit päästä hänelle oppiin, kun ei sinulla tunnu olevan vetoa turpeeseenkaan …

Poika lensi tulipunaiseksi. Käsityöläisen ammattia hän ei koskaan ollut ajatellut. Hänellä oli sellainen aavistus, ettei sillä pääsisi pitkälle … ei ainakaan sillä opilla, minkä näillä kotikulmilla voi saada …

— Tässä kun tuntuu taas olevan tulossa ahdas aika, niin merkitsee yhdenkin suun vähennys ruoan lisää toisille … Ja siellä räätälissä ei kyllä syötävä ensi hätään lopu, niin että leivän puoli elämää sinulla ainakin olisi turvattu.

Se oli selvää ja asiallista puhetta, ja nuoremman Juhon terve järki sanoi heti, että vanhemman neuvoa oli noudatettava. Kukapa sitä paitsi tiesi, minkälaisia mahdollisuuksia maailmalle pääsyyn siitä saattoi aueta. Ja jos ei auennut, niin eihän se oppiin meno sentään elinajaksi ompelupöytään kahlehtinut.

Salamoina risteilivät nuo ajatukset nuorukaisen aivoissa, ja niin nopeasti hän vastasi isälle suostuvansa sanomalla: »mikäpä siinä», että tämä puolittain ihmetellen kysäsi:

— Oletpa tainnut itsekin tällaista elämänuraa ajatella?

Mutta siihen poika ei virkahtanut muuta kuin, että »eihän tässä vielä ole tullut uria ajatelluksi.»

Ja seuraavana maanantaiaamuna hän jo oli paikan päällä havaitakseen heti huomenelta, että oppipojan tehtäviin kuului enemmän muita askareita kuin ammattitoimia.

Mutta ei Juho napissut eikä näyttänyt tyytymätöntä naamaa, vaikka työpäivät venähtivätkin pitkiksi ja vuode työhuoneen pöydällä