Juhlahattu

By Iivo Härkönen

Ontrus Ontrusenpään talossa on hyörinää ja pyörinää tänään enemmän kuin tavallisesti. Ontrus on vaimonsa Ofimjan ja vanhimman poikansa Petruksen kanssa lähdössä nimittäin juhlamatkalle. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan kuin suunniteltu – jo heti alkuun Ontruksen perintöhattu on nimittäin kadoksissa. Mitä perheen praasniekka-matkasta mahtaa oikein tulla?"Juhlahattu" on Iivo Härkösen vuonna 1935 julkaistu veikeä romaani, joka keskittyy karjalaiseen kulttuuriin ja sen erityispiirteisiin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726788389

Book preview

Kalevala.

I

— Oi emoni, vaimo vanha,

pane ruoka ruttoisesti

syöä miehen nälkähisen,

haukata halunalaisen, —

tuo mulle sotisopani,

vakahiset vaatteheni,

häissä häilyteltäväni,

pioissa pieltäväni!

Kalevala.

Olipa hyppyä ja hyörinää Ontrosenpään Ontruksen talossa Tuuliniemellä eräänä kesäisenä aamupäivänä.

Siellä suuriin juhliin valmistauduttiin…

Itse isäntäkin oli jo muuten valmis, mutta hänen päästään puuttui vielä se suuri juhlahattu, korkea törö, jossa hän oli melkein kaikissa juhlissa ja kaikilla paremmilla juhlamatkoilla keikkalehtinut ja joka oli ollut hänen päässään jo hänen ollessaan vihkimämatkalla.

Muut matkalle lähtijät olivat jo aivan valmiit. Emäntä Ofimja seisoi myhäillen ja vielä varsin nuorekkaana uudennäköisessä vihtoriinihameessaan, ja poika, Petrus, vanhin Ontruksen lapsista, poikamaisesti huiskieli ohuella, itse kauniisti viistojuovituksella kirjailemallaan pajukepillä uusien mustien kenkiensä varsia, jotka kengät isä oli varta vasten hänelle tätä matkaa varten teettänyt sillä naapurikylän sorakielisellä kengänompelijalla, Paahkolla.

Emännän vihtoriinipuku se ei ollut aivan uusikaan, olipa sillä taidettu jo häätanssitkin tanssia, mutta hyvin hoidettuna ja säilytettynä suuressa, raudoitetussa myötäjäiskirstussa se oli vielä hyvän näköinen ja melkein uuden kankeana vivahteli.

Kädessä hänellä oli nurkista kiinni solmittu huivimytty, jossa hänellä oli tapana viedä joitakin tuomisia suuriin sukulaistaloihin mennessä: voimurena, villatuppu, suurimoita ja sensemmoista. Eihän niitä olisi siellä tarvittukaan — suurempaanhan taloon oli meno —, mutta eihän aivan tyhjänäkään sopinut mennä.

Päässä oli hänellä kaunis, edestä solmittu kirjohuivi, joka oli edessä olevan pitkän jalkamatkan vuoksi jo valmiiksi niskamuksille mukavasti heitetty.

Petrus-pojan päällä oli uusi, vasta teetetty musta nantkipuku, oikeata lujaa »tammannahkaa», josta hyvästä ostokankaasta jo oli tapana nuoremmalle väelle juhlavaatteet teettää. Se oli teetetty itsellään naapurikylän kuululla vaatteenompelijalla Timolla, joka kiireimpinä aikoina yöt läpi pöydällä istuen pienen tuikkulampun valossa näitä parempia vaatteuksia ommella kuroili.

Päässä Petruksella oli niin ikään uusi, musta hattu, oikea vierasmallinen furashka, jommoisia jo varakkaimmilla isännillä oli tapana pojilleen hankkia entisten sarkaisten tasapäisten sijaan ja jonka isä oli ostanut siltä kirkonkylän vääräsääriseltä Laurenttei-kauppiaalta. Siinä oli oikein musta, kova lippa, ja otsamus kohosi kuin missäkin vieraan maan sotamies-djiekarin hatussa.

Eihän pojasta olisi ollut vielä oikein otettavaksikaan näille suurille matkoille, — olihan vasta siinä seitsemissä-kahdeksissatoista vuosissa oleva hiljainen pojanhuikelo eikä ollut vielä juuri missään käynyt —, mutta olihan kuitenkin jo täysi-ikäisen kirjoihin tulemassa, ja kun oli kerran hänet tullut matkalle määrätyksi, niin olkoon.

Näin valmiita olivat toiset, mutta Ontrusisäntä se vielä tepasteli hattua vailla.

Jaloissa oli hänellä paksut sarkahousut, jotka eivät saaneet jäädä pois miltään paremmalta matkalta, kesän kuumimmallakaan ajalla tehtävältä. Olivathan ne toki vaaleammasta ja ohuemmasta sarasta tehdyt kuin tavallisesti, mutta kuitenkin omista kotilampaan villoista ja tuossa omalla kotilattialla tamppaellusta sarasta.

Samasta aineesta olivat liivitkin, oikeat s hiletkät, ja niissähän toki piti olla sellaiset napit, lasilla päällystetyt, joissa oli sarkainen pohja, jotta ne pimeässä kiiluivat kuin hyvät harmaan kissan silmät. Oikeastaan ne olisi pitänyt olla punaisella veralla pohjustetut, niinkuin olivat sillä Kokkoselän kuululla kehastelija-langolla, mutta välttiväthän nämäkin, sarkaiset.

Jaloissa olivat vankat varsikengät, joissa olivat vaaleat, voitelemattomat varret, parasta kotilehmän nahkaa, ja pohjat vankinta Venäjänjuhtia. Kannat piti olla korkeat ja suuret, jotta ei mies kaadu. Jospa ne olisivat olleetkin matalat ja vähäiset, niin olisipa käynyt kuin noille tämän puolen ruotsiukkeleille, joilla oli jaloissa aivan korottomat pieksut eli tsubit ja jotka sen vuoksi aina kaatua keikahtelivat liukkaalla tiellä eikä niinkuin tämän puolen oikeat miehet, jotka kaatua yritellessään aina jotenkuten keinottelivatkin takaisin tasapainoon.

Siitäpä oli tullutkin tämän puolen partasuiden suuhun sellainen sananparsi — aina kun joku yritti kaatua kempsahtaa eikä kaatunutkaan — että

— Ruotsi vain olisi ollut, niin olisi kaatunutkin!

Päällä oli tukeva, aivinainen paita, jossa oli sellainen syvään sivulle antava kaula-aukko, reunus koreasti kukonkirjoilla kaunistettu, ja joka oli suurella luunapilla kaulan sivulle napitettu. Jos tuo kaula-aukko olisi mennyt suoraan leuan alle, niin eivätpä nuo koreat kukonkirjat ja suuri luunappi olisi näkyneetkään tuuhean parran alta.

Näin valmis oli Ontrus, mutta parashan vielä puuttui.

Tuo suuri juhlahattu, joka oli kuin mikäkin koivun pökelö tai jyväintuuletuspönttö, tasapää, pystysuorin sivuin ja jossa olivat sellaiset kapeat reunat, joita myöten tuskin hiiri olisi pystynyt ympäri juoksemaan.

Sen oli Ontruksen isäukko, ankara Ontrosenpään Oleksilan Heraasei, teettänyt kerran, hänen, Ontruksen, ollessa vielä pienenä poikasena, sillä kuululla aunukselaisella maankiertäjällä ja huopatöiden tekijällä Kaleskaisen Iivanalla — vai mikä hänen nimensä lie ollut —, joka siinä kuljeksi kyliä, löi villaa ja teki kepposiaan sekä katosi aina niinkuin oli tullutkin.

Oli tullut kerran siihen heidänkin taloonsa, kädet täynnä kaikenlaisia hatun ja kengän kaavuksia ja selässä sellaiset villanlyöntikojeet aivan kuin karhun pyydykset, lätyskäinen tasalakki päässä, ja siinä jo kynnykseltä keikahuttanut:

— Eikös hyvässä talossa tarvita sellaisia hattuja, jotka ihan itsestään päässä pyörähtelevät, ja sellaisia huopakenkiä, sano gaatantsoja venäjäksi, jotka tuossa sinun lattiallasi aivan käskemättä parasta venäjän-prissakkaa lyövät?

— Senkin tossakka, oli äkeä isäukko ärähtänyt ja ollut jo siitä kynnykseltä ukon pyörähdyttää pois.

— E-elä, isäntäiseni, elä ole niin murtto! Elä lyö villanlyöjää! Villanlyöjä se on hyvä mies. Seppä, pappi, villanlyöjä, ne kolme kovaa miestä, niinhän teidän puolen lauluissa sanotaan. Villanlyöjä se kun tuossa sinun lattiallasi — ei kuin tuossa sinun seinämälläsi näitä karhunpyydyksiä vastaan lyö niitä sinun parhaita villojasi kuin mitäkin pilveä ikään, niin ne kun siinä hivutellessa niin hienoiksi tulevat aivan kuin silkki, niin sitten, se kun tuossa sinun lattiallasi niitä hiuksenhienoisia villojasi näiden pölkkyjen päissä venyttelee, vanuttelee — sen näet saippuan eli muilan ja veden kera —, niin jopa sukeutuukin siinä sellaisia hattusia ja tossusia, että elä muuta kuin pane päähän tai jalkaan! Ei vielä, ensin on vielä saatava niiden kuivettua sinun kuumassa uunissasi, ja sitten, kun ne ovat siellä kovettuneet, kivettyneet sellaisiksi kontsiskaisiksi, niin siinäpä sinulla on hattua, slääppää, törykkäisiä kaikenlaisia, ja tuota kengän juhmukkaa vaikka ilmoiseksi iäksi. Sellainen mies se on villanlyöjä.

— No, eihän sinun kanssasi, oli isäukko naurahtanut, ja niin oli se veijari jäänyt taloon.

Ja niin oli hän tehnyt hattua, kenkää, kaikenkokoista ja kaikenikäisille, ja siinä oli hän tehnyt tuon korkean töröhatunkin, oikein suurten Suomen-herrain malliin, niinkuin oli sanonut.

Ja sehän se hattu tuli niin mieleiseksi sekä isälle että pojalle, että isä oli heti sen pojalle perintöhatuksi määrännyt ja tämä ei ollut jättänyt sitä miltään matkalta.

Mutta nyt se oli poissa.

Ja lähtö oli ei vähemmälle kuin Lytsyn suurille keskikesäisille praasniekoille tuolla suurten salojen takana, parahiksi päivänmittaisen jalka patikan päässä, suuren Loimolan läheisyydessä — huomenisille suurille juhlille suuren Sotti-ukon taloon, josta se oli tämä hänen, Ontruksen, emäntäkin kerran otettu.

II

Kyllä mä tuohon mutkan muistan,

mutkan muistan, keinon keksin.

Kalevala.

Etsittiin, etsittiin, ei mistään löydetty.

Kaivettiin kaikki paikat, itse elettävän pirtin kaikki sopukat, kamaripuolen piilopaikat, koluttiinpa eteisenkin nurkkaukset ja käväistiin eteisen takaisessa kylmässä pirtissäkin, jossa säilytettiin kaikenlaista rojua, — ei vain mistään löytynyt.

Isäntää jo suututtelee.

Tepastelee, tepastelee, yrittelee sinne ja tänne, huitaiseepa jo vanhaa kissaakin, joka siinä parhaillaan peseksii silmiään, jotta se pahoin nauahtaen lennähtää ovensuuhun ja katsoo sieltä kovin kummastuen isäntäänsä.

Uskaltaa jo emäntä lauhakasti huomauttaa:

— Kun et vain, Ontruksiseni —

— Mitä otattelet?

— Kun et vain, — kun aina sinne niitä tarviskalujasi…, kun et vain sinne vinnin suureen säilytyspyttyyn, pellavansiemenen säilytyspyttyyn…

— Roskanalja!

Se oli suuren livan-papin sana sieltä kirkonkylältä, — kah, eihän kaukaa; hyvin kuuluivat kellot pyhäaamuina, kun ne sieltä korkealta mäeltä komakasti kajahtivat.

Sekin kun, pitäjän suuri pääpappi, oli semmoinen tuuskahtelija ja kiivaslontoinen, niin se tuiverruspäissään käännälteli sellaisia sanoja, jotka nyt eivät olleet oikein jumalisiakaan eikä kirkon toimen mukaisia ja joita Ontrus-isäntämme ei oikein kaikkia ymmärtänytkään, ne kun olivat sieltä papin kaukaisilta syntymäsijoilta ja sen pyhän Venäjänmaan mitattomilta