Kukkiva juhannus

By Teuvo Kauppo

Juhannus 1940-luvun Suomen maaseudulla. Jokaisessa talossa valmistaudutaan omalla tavallaan juhannukseen; jokaisessa talossa tähän keskikesän juhlaan liittyy myös aivan omanlaisiaan toiveita. Vanha Aaretti pohtii vanhenemista ja asemaansa talossa, Aaretin 17-vuotias sisarenpoika Kalle puolestaan kokee olevansa jo aikamies. Maisteri Huugo Kerppo taasen on toiveikas muuan Liisi Pihlan suhteen..."Kukkiva juhannus" tarkastelee juhannusta ja sen tapahtumia monen eri henkilön näkökulmasta – se on kuin 1940-luvun "Ihmiset suviyössä". -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 12, 2020
• ISBN: 9788726580914

Book preview

www.egmont.com

1

Punainen, mutta jo suuresti ajan tuulten himmentämä valkopielinen rakennus, joka tällaisena auringon voimakkaimpanakin päivänä näytti voivan pysytellä pihamaansa ikivanhojen koivujen pehmeässä varjossa, oli Kerppolan talo.

Ja tuo jo kaukaakin näkien iäkäs mies, joka hieman keinahtavin polvin ja löysin, olkaimettomin housuin, asteli pihan ylitse talon lasikuistia kohti, oli Aaretti Kerppo.

Lähempää erotti hyvin, että Aaretti oli väsähtänyt ja kuumissaan. Hikikarpalot helmeilivät otsalla ja valuivat lakkaamatta pitkin kasvojen syviä uurteita. Tuon tuostakin oli käden hieraistava silmiä ja pyyhkäistävä suuta: — pakana tuota aurinkoa, kun räätii hävyttömästi vanhaa miestä! Aaretti heitti ärtyneen katseen kuumuutta sädehtivälle taivaalle ja avasi sitten tyytyväisesti huokaisten kuistin oven.

Kuinka viileätä olikaan suuressa tuvassa, mihin ei koko päivänä vielä ollut aurinko koivujen takaa tietään löytänyt. Ja kuinka hiljaista… Ulkona oli maailma tuntunut suorastaan kiehuvan mettisten surinaa, sirkkojen sirinää ja yleensä koko luomakunnan äänekkään intohimoista elämää. No, tietystihän ihmisen kotieläimet osasivat levätä tällaisena sydänpäivän hetkenä ja etsiä viihdyttävää katvetta, tuossahan kissakin makasi penkin alla ja koira missä lie ollut kivijalassa… Kas, olihan Saimi tuonut kaljatuopin pöydälle. Ketterä tyttö ja peräti nöyrä. Aaretti maiskautti ja tarttui tuoppiin… Mutta mitä? Tyhjäkö se olikin…? Senkö menit taas kehumaan naista liian varhain.

— Kuka turkkilainen täällä on käynyt isännän tuopilla?

Kalle, joka oli istahtamassa peränurkan vuoteen reunalle mandoliini sylissä, hätkähti ja sanoi:

— Oliko se, tuota, Aaretti-vaarin kaljaa?

Kalle, vaikka olikin Aaretin sisarenpoika, kutsui muiden talon ihmisten tapaan Aarettia vaariksi, kun tämä ikänsä puolesta oli sen arvonimen jo saavuttanut.

— Häh? Oliko se tuota… Vai sinä sen simaisit. Siin’ on tuoppi, tuo se täytenä.

Kalle lähti nopeasti. Paljaat jalat vain läiskyivät lattiaa vasten.

— Ja isännäksi minua jälleen sopii sanoa, kuules, — hoilautti Aaretti Kallen jälkeen, mutta hänen äänessään ailahti jo nauru.

Niin, olihan se niin. Aivan oikea ajatus se oli. Sopii minua vallan hyvin jälleen kaikkien sanoa isännäksi. Se ajatus sulatti äkkiä kokonaan Aaretin kuumuudesta ärtyneen mielen, kasvojen juonteet pehmenivät, ja jo vetisen haaleisiin, ryppyisistä luomista katsoviin silmiin pilkahti hilpeä ilme. Tuossa ajatuksessa olikin tyytyväisyyden aihetta, koska Aaretti vielä pystyi isännäksi.

Tämä oli toinen tällainen kesä, jolloin vanhat eivät saaneet enää olla vanhoja. Samana päivänä, jona Heikki oli keväisen kyntöloman jälkeen taas lähtenyt rintamalle, oli Aaretti jälleen ruvennut isännäksi niinkuin edellisenäkin kesänä. Hän oli pojan loman ajan pitänyt omaa lomaa eläkekamarissaan, mutta nyt hän meni kamariinsa vain lailliseksi nukkuma-ajaksi. Oikeastaan, mikä vanha hän vielä olikaan! Kuusikymmentäkahdeksan vuottahan hänellä vain oli ikää… Liian varhain hän olikin kenties heittäytynyt vaariksi ja tehnyt eläkekirjan. Yhden, vuoden hän oli ennättänyt sitä vain nauttia, kun olosuhteet kävivät tällaisiksi.

Aaretti ryhdistäytyi ja kohensi housujaankin. Hän ojensi kättään, jännitti pitkiä jalkojaan ja otti pari askeltakin. Polvissa jonkin verran naksahti ja selkä tuntui kankealta, mutta muuten… Heh, voimat olivat, sen havainnon hän oli jo useasti tehnyt, tuon vuoden aikana, jonka poika oli nuoren miehen väkevyydellä isännöinyt, olleet kuin mukavassa lepotilassa. Siitä kai johtui, että hän jaksoi taas tehdä todellakin työtä eikä vain seisoa ja katsoa, kun toiset sitä tekivät. Niin, eivät Aaretti Kerpon voimat olleet vielä alkaneet ratkaisevasti riutua, eivätkä lihaksensa ohentua. Tosin hän nyt juuri oli väsähtänyt, mutta oliko se ihme, kun aurinko oli koko aamupäivän aivan kuin polttanut niskaa. Sitäpaitsi olihan maisterikin, vaikka oli kaksikymmentä vuotta Aarettia nuorempi mies, ennen puolta päivää ruvennut syyttämään sydäntään ja lähtenyt pois työmaalta. No no, tuo maisteri… Isännäthän ovat sentään aina erikseen.

Nyt Kalle toi kaljan. Se oli kylmää ja kuohuvaa. Valkea vaahto jäi riippumaan Aaretin partaan, mutta käsi joutui sen pyyhkäisemään pois vasta sitten, kun koko tuopillinen oli juotu.

— Jaksoin minäkin kitata koko tuopillisen, — virkahti Kalle, joka jännittyneenä oli seurannut Aaretin juomista ja hengähdystaukoja.

— Ja senkin takia pidät nyt itseäs miehenä, mitä?

—No, mehän sitä nyt ollaan miehiä tässä kylässä.

Aaretti hyrähti nauramaan. Ehkä ei niinkään paljon Kallen sanoja kuin tämän totista, pöyhkeätä ja ylvästä ilmettä, jota tehostivat pysty, karhea tukka, pisamaiset posket, kirkkaan siniset silmät, laiha leuka ja nuorukaisen vielä kehittymässä oleva hento vartalo.

— Kuinkas se olikaan…? Seitsemäntoistako sinä täytät nyt tulevana Mikkelinä?

— Niin, jo seitsemäntoista, — tokaisi Kalle perin tyytyväisenä.

Aarettia huvitti jatkuvasti. Kalle oli niin ylpeän tyytyväinen tunkiessaan käsiään housuntaskuihin ja röyhistäessään rintaansa.

— Mutta, kuules Kalle, näin työtoverusten kesken sanottuna, totuus on sentään se, että sulla on vielä pitkälti oppiaikaa.

Kallen ilme muuttui. Hän katsahti epäillen vaariin.

— Mitä oppiaikaa? Ei kai vaari taas yritä minua halventaa?

Se oli tiukka kysymys. Ääni oli selvästi uhmaava.

— Häh? Kuka sinusta noin ylpeän on tehnyt? Ja etkö sinä aio minua enää isännäksi sanoa, kuules, mitä?

— Mutta sehän on rintamalla…

— Kuka?

— No isäntä tietenkin. Vaarihan on vain korvike.

Taas Aarettia nauratti. Tämä sisarenpoikahan, joka oli tullut täksi kesäksi Kerppolaan rengin korvikkeeksi, alkoi olla jo pirteä nuorukainen.

— Hm, tuota… Sulla näkyy, tottamaar, olevan eräitä luuloja, kuule, Kalle… Mutta annas se piippu siitä pelarkuun tassilta. Niin, ja massi, kaiva se sieltä nutun taskusta…

Aaretti istahti leveään keinutuoliin ja viittasi Kallen viereensä, kun tämä toi tupakoimisvälineet.

— No niin, Kalle, — ja peukalo tunki tupakkaa pontevasti piipun palaneeseen pesään, — jos tässä minä olen vain isännän korvike, niin on sunkin ymmärrettävä, että olet vain miehen korvike. Ymmärräks, mitä?

Aaretti käänsi uteliaana silmänsä Kalleen, joka oli kumartunut vetämään pois pientä tikkua ison varpaansa syrjästä.

— En tiedä, tuota, sillä minähän teen täällä kuitenkin jo ihan kaikkia miehen töitä.

Kalle sanoi sanansa ikäänkuin hienoisen välinpitämättömästi ja yliolkaisesti.

— Hehe, no et sentään ihan kaikkia. Ja varokin tekemästä ihan kaikkia, kuule. Sen minä annankin tässä vakavaksi ohjeeksi näin Johanneksen aattopäivänä.

Kalle ojentautui ja aikoi ruveta muina miehinä vain viheltelemään, mutta käänsikin yhtäkkiä katseensa suoraan Aarettiin ja sanoi itsevarmasti:

— Mutta miehinä meitä pitävät jo kaikki tämän kylän tytötkin.

Aaretti yskähti ja käänsi nopeasti katseensa piippuun, joka oli valmis sytytettäväksi ja vietäväksi suuhun. Hän teki toimituksen hitaasti ja mietti sopivaa vastausta. Vai niin, vai oli asiassa sellainenkin mutka.Tämän kylän tytöt. Siinä olikin valtava tekijä ja tekijä sellainen, jota Aaretti ei ollut laisinkaan tullut ajatelleeksi. Kallehan täytti tulevana Mikkelinä vasta seitsemäntoista vuotta.

Aaretti vilkaisi syrjäkarein sisarenpoikaansa. Tämä uskoi kaikesta päättäen jo saaneensa ratkaisevan voiton.

— Tytöt, njaah, tuota…, ettäkö tytöt. Mutta oletko, Kalle, varma, etteivät keskenänsä juuri ne pilkkaa sinua korvikkeeksi? Tämä, tämä se onkin näin Johanneksen aattopäivänä puntaroitava kohta. Olisi ollutkin kaiketi viisainta tehdä vain tänäänkin töitä iltaan saakka, jotta olisi väsyttänyt yhtä terveellisesti kuin muinakin ehtoina… Njaah, ne tytöt, tuota…

Kalle kohautti hartioitaan, polkaisi keinutuolin hiljaiseen liikkeeseen ja alkoi nyt todellakin viheltää reippaasti ja kovaäänisesti. Mitä lie ollut sitä jotakin »Kaarinaa», tuo sävel.

Hm, mehän tässä nyt sitten kyllä ollaan niitä tämän kylän miehiä, ajatteli Aaretti ja tunsi toisaalta mielessään kummallista muhoamista, vaikka ajatus taas toisaalta muistuttikin kipeästi siitä, missä ne todelliset miehet olivat. Niin, Heikkikin, hänen poikansa, suuri ja roteva mies, oikea juurevan isännän perikuva. Mutta mehän sitä nyt joka tapauksessa ollaan, tällä hetkellä, mepä me, tuo Mikkelinä seitsemäntoista vuotta täyttävä nuorukainen ja hän, Tuomaanpäivänä kuusikymmentäyhdeksän täyttävä, jo eläkekirjan tehnyt leskimies.

Ja vaikka miettikin, niin kaikissa taloissa tuntui asia olevan samoin. Kotona olivat vain nuoret poikaset ja vaarit. Korvikkeet, korvikkeet, isäntien ja renkien.

Asia huvitti Aarettia. Hän oli havaitsevinaan, että toteamuksen olivatkin tehneet juuri nuo »tämän kylän tytöt», jotka olivat mielessään joutuneet pohtimaan juhannuksen viettämistä.

Kalle vihelteli yhä ja potki hiljalleen keinulle uutta liikettä. Hän aivan kuin koko olemuksellaan uhosi — ja tahtoi uhota — miestä. »Mutta miehinä meitä pitävät…» Meitä? Mitä se tarkoitti? Ei suinkaan meitä, jotka tässä näin kiikumme…? Ei, tottamaar, se oli ainakin selvä asia, sillä ei kukaan tämän kylän tytöistä enää juhannuksen tähdenkään ottaisi Aarettia siihen lukuun. Tässä olikin olemassa sentään huikea ero näiden »miesten» välillä.

Aavistikohan Kalle tällaisen eron? Oliko hän siksi tuollainen pystypää? Mutta poika oli äsken kuitenkin sanonut, että: — meitä.

Sitten Aaretille selvisi, että oli olemassa joku naapurin viikari, joka kenties taisi jo eräitä alleviivauksia. Ja tämä viikari oli luultavasti Einari Mäkelä, räätälin poika. Siinä oli tuo mahtava »meitä».

Mutta oliko vaarilla ja sisarenpojalla sittenkään mitään todellista eroa? Eivätkö he molemmat olleet rajalla, vaikkakin äärimmäisillä rajoilla? Sisarenpoika suurten odotusten kynnyksellä ja vaari sillä askelmalla, jolla vielä hetken viivähtää kuin viimeisen kerran taakseen katsoakseen ja sitten astuu keventyneenä pois kaiken merkillisestä turhuudesta.

Aaretti imi hetken kiihkeästi piippuaan ja tarkkaili Kallea kiinteästi. Houkuttelisiko tämä edessä oleva suvinen juhla pojan jo nyt yrittämään harppausta kynnyksen yli?

Sitten Aaretti muisti jotakin omasta nuoruudestaan. Mitähän jos kaikesta huolimatta vielä hieman pakisen Kallen kanssa, hän ajatteli, vaikka kyllä minusta tuntuu, että poika vielä tämän kesän pysyy kynnyksensä takana. Tämä on vasta sitä aikaa, jolloin miehen ajatukset alkavat nostaa ensimmäisiä itujaan; teot tulevat paljon myöhemmin. Eihän Kallella vielä ole leuan syrjässäkään kuin hienoista untuvaa.

— Mutta se totuushan se jäi äsken selittämättä, että minkätähden sulla on vielä pitkälti oppiaikaa, — aloitti Aaretti hyvin leppeästi. — Enhän minä, kuules Kalle, sillä mitenkään sun nuoruuttas härnätä tahtonut, muistin vaan, kun minä sun ikäisenäs yritin veljeni pyhähousuissa ja nauhakengissä isojen joukkoon…

— No niin, miksi en minä sitten saisi yrittää, kun kerran tekin?

Kallen äänessä oli yhä äkäinen ja kopea sävy.

— No kun mulle kävi silloin niin peräti nolosti. Isot pojat, tai miehiksihän niitä pitää näet sanoman, ottivat minut piiriinsä ja rupesivat silittelemään leukaani ja poskiani ja tutkimaan, että jokos tällä miesten kirjoihin pyrkivällä kasvaa parta. Yksi ainoa rehellinen partakarva olis riittänyt pääsylipuksi, mutta eivät ne sitä löytäneet, vaikka ottivat minut erään suuren miehen polvien väliin ja olivat oikein isonnuslasilla etsivinään.

— Mutta minäpä en päästäisi ketään leukaani silittelemään, — tokaisi Kalle kiivaasti, mutta alkoi kuitenkin jo punoittaa poskiltaan. Eikä Aaretilta kohta jäänyt huomaamatta, että poika kuin salaa hipaisi kädellään leukaansa.

— En olis minäkään päästänyt. Mutta siitäkö ne vain yltyivät ja tekivät niin hauskan numeron, että kaikki tytötkin keräytyivät katsomaan. Ja mun täytyi ihan silmästä silmään nähdä, että sekin tyttö nauroi silmät