Palava muotokuva

By Teuvo Kauppo

Risto ja Erkki ovat veljekset, jotka ovat elämässään hyvin erilaisissa tilanteissa. Erkki on ryhtynyt pienviljelijäksi ja saanut juuri lapsen. Hänen on saatava laajennettua tilaansa, jotta perhe voi tulla toimeen. Maanomistaja on kuitenkin tunnettu siitä, ettei hän hevin luovu maistaan. Risto puolestaan on lakitieteen opiskelija, jolle veljen elämä tuntuu vieraalta, mutta samalla kiehtovalta. Voisiko maalaiselämä tarjota myös Ristolle mahdollisuuden filosofiseen pohdintaan? Entä voisiko Risto lakitieteen asiantuntijana auttaa veljeään maakaupoissa?"Palava muotokuva" on Teuvo Kaupon koskettava romaani oman elämän suunnan löytämisestä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 12, 2020
• ISBN: 9788726580952

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

Kivinen raja-aita

Aurinko paistoi multaan, ja toukomies kävi pellolle. Työaseen terä viilteli mustaa maata, mutta viillokset eivät olleet haavoja, vaan jokainen niistä oli sinänsä maaemon syli, joka janosi siementä. Maa oli levännyt, multaoli nukkunut, nyt se tahtoi elää, ja sen elämä oli verensiirtoa, elinnesteen luomisvoimaista antamista kaikelle, mikä siinä halusi syntyä ja kasvaa. Toukomies tajusi sen mullan tuoksuvasta lämmöstä, hänen mieltään kosketti ikuinen, alkuvoimainen tunne, ja hän otti multaa käsiinsä, solutti sitä sormiensa läpi ja kohotti nöyrän katseen kohti silkinsinistä taivasta.

Pyhän hurman vallassa Erkki Kourukin otti tänä keväänä multaa kämmenelleen. Se oli elämän multaa, mutta se vaati miestä vaalijakseen, väkevää miestä, joka otsansa hiessä tekisityötä. Ilman uhria maa ei luovuta elämää ihmiselle, ja nyt oli uhrattava entistä enemmän, vuosien mentyä sodan takia hukkaan.

Multa valui maahan, ja mies tarttui kuokkaan. Hän tiesi, mitä oli tehtävä, ja hän tahtoi sen tehdä. Päättäväinen tuike terästi hänen katseensa, ja hänen lihaksensa paisuivat tahdon kasvavasta voimasta. Päivästä päivään hän teki työtä hurjan halun valtaamana: neljä kevättä on minulta mennyt hukkaan. Sen takia on nälkä harmaassa viitassaan yrittänyt kurkistella minunkin majaani, mutta nyt minua auttaa multa.

Mutta raja tuli vastaan, eikä mies ollut vielä edes uupunut. Hän tuijotti jäykästi kiviaitaan, joka oli hänen tekemänsä. Jokaisen kiven hän oli nostanut maasta sitä raivatessaan. Omin käsin hän oli rakentanut tämän aidan, jonka niskakivet nytkasvoivat vihertävää, pikkunukkaista sammalta. Siinä on raja-aita, oli hän silloin ajatellut. Mutta nyt hän laski raskaasti kätensä sen harjalle: se oli liian lähellä, hänen maansa oli liian pieni, hänellä oli liian vähän multaa.

Hän kiipesi istumaan aidalle ja pani tupakaksi. Hän mittasi mantuaan tutkivalla katseella. Työn jälki tyydytti häntä, mieleen pyrki terve ylpeydentunne. Hän hymähti, imaisi pitkät savut ja ajatteli ääneen.

— Se maa on nyt kuokalla kolattu. Ei löydy ainoatakaan tyhjää neliötä … Mutta lisää maata on saatava, sillä sitä tarvitaan. No, aidan takanahan sitä on, samaa meheväntapaista pohjaa …

Hän kääntyi katsomaan taakseen. Tiuha, ryteikköinen metsä kohosi heti aidan takana kuin seinä. Siinä oli jotakin lohduttoman varjostavaa ja tylyä. Hän oli kuokallaan katkonut noiden puiden juuria, jotka kiviaidan alitse olivat tunkeutuneet hänen multaansa, sen takia puut nyt murjottivat uhkaavina. Ne näyttivät halveksivan hänen pientä peltoaan, jonka mustaa multaa aurinko lämmitti.

Mies kääntyi jälleen, mutta metsän katse ahdisti häntä. Pelto ja koko pikku tila näytti nyt vielä pienemmältä kuin äsken. Ja äkkiä hänen mieleensä hiipi synkkä aavistus.

— Kuusaman isäntä ei ymmärrä minua, hän ei varmaankaan myy minulle lisämaata.

Metsän katse poltti yhä ahdistavammin. Se oli Kuusaman takametsää, eikä sen varjo tulisi siirtymään.

Samassa Kouru näki anoppinsa ilmestyvän talon nurkalle ja viittiloivan hänelle. Hän hypähti aidalta ja lähti kiireesti taloa kohden. Muorin kasvoilla oli levoton ilme, ja hänen vanhankäheä äänensä värähteli hänen sanoessaan:

— Laita Risto hakemaan kätilöä. Nyt ne ovat oikeita polttoja … Risto on tuolla rannassa, huuda sinä ja mene sitten Katrin luokse kamariin.

Uusi kesäinen päivä oli syntymässä. Selkeälle taivaalle levisi punertava, palava kajo, joka idässä värjäytyi jo kullankarvaiseksi. Aivan äkkiä kosketti sitten ensimmäinen kimaltava säde korkeimman kuusen latvaa saaden heti seurakseen lukemattomia kultaisten harpunkielien lailla metsää koskettavia säteitä. Aamu oli tullut, mutta Risto Kouru oli tällöin teroittamassa jo yhdeksättä heinäseivästä yön rupeamaan. Halkovajan edessä hän teki työtään, teki aivan kuin uhkapäin, aivan kuin työn turviin paeten. Hän tahtoi pitää katseensa sinkoilevissa lastuissa. Hän tahtoi teroittaa seipäät turhanteräviksi. Hän tahtoi veistää, veistää … Ja kuitenkin hänen taloonpäin käännetty selkänsä jotenkin ilmaisi, että hän odotti, kuulosteli, pelkäsi. Selkä, jota vaaleansininen hiestä kastunut paita verhosi, pysyi ikäänkuin liian tarkoituksellisesti ja liian pingoittuneesti taloon kääntyneenä. Sen asento ei muuttunut edes silloin, kun Risto laski teroitetun seipään vajan seinustalle ja kumartui ottamaan maasta uuden seipään. Ja mikä kiire heinäseipäiden teroittamisella oli tähän aikaan?Kaikesta päättäen se olikin vain työtä, johon sietämätön sielullinen jännitys oli hänet pakottanut.

— Risto!matala miehenääni huikkasi talosta.

Risto ei kääntynyt. Hän seisoi jännittyneenä, kuulostelevana ja tuskallisen pelokkaana. Kirves odotti kohotettuna. Tulisiko se putoamaan raivokkaasti ja kipeää tuskaa ilmaisten vai …?

— Risto, nyt se on tapahtunut. Katri on pelastettu, ja tytär tuli.

Kirves putosi herpautuneesti, vapautuneesti laueten. Mäjähtäen se iskeytyi hakkuupölkkyyn ja jäi siihen. Risto kääntyi, kasvoillaan lämmin, mutta hiukan hämmentynyt ja ujo hymy. Hän antoi seipään pudota kädestään maahan. Hän nosti kätensä ja huudahti:

— Onnea, Erkki. Tulen kohta sinne.

— Mutta tule pian, me käymme kohta tohtorin kanssa kahvipöytään, Erkki vastasi ja seisoi vielä lyhyen hetken portailla hengittäen syvin vedoin raikasta aamuilmaa.

Tuon ajan Risto hellittämättä katsoi veljeään. Ja se ihailu, jota hän kuluneena keväänä oli veljeään kohtaan tuntenut, syveni tänä hetkenä kurkkua kuristavan liikuttavaksi ja juhlalliseksi tunteeksi. Mitä vapahdusta tämä varhainen aamu merkitsikään veljelle! Tämä sai siis vielä pitää Katrin, elämänkumppanin, jolla oli samanlainen nöyränsisukas ja lannistumaton raivaajamieli kuin Erkilläkin. Niin, Risto tajusi selkeästi sen, miksi veli nyt veti kuin uutta ilmaa keuhkoihinsa.

Mutta nyt veli pyörähti sisään. Ja sukkelasti jo, aivan kuin havaiten hukkaavansa aikaa, kallista aamua, jonka raikas viileys aina innoittaa maamiehen mieltä.

Risto huoahti tyytyväisesti ja istahti hakkuupölkylle. Hänkin tahtoi vetää ilmaa keuhkoihinsa, ennenkuin astuisi sisään tohtorin, Erkin ja muorin seuraan, joita nyt entistä voimakkaammin yhdisti tuo peräkamarissa tapahtunut. Hän oli jo illalla tuntenut itsensä omituisella tavalla avuttomaksi ja ikäänkuin syrjäiseksi. Mitä hän olisi saattanut sanoa veljelle, jota ahdisti pelko vaimon menettämisestä? Hän oli pyrkinyt sanomaan jotakin lohduttavaa ja keventävää, mutta Erkin kärsivä katse oli mykistänyt hänet. Kuin tajuten kokemattomuutensa hän oli hiipinyt ulos ja ryhtynyt teroittamaan heinäseipäitä yöllä. Mutta voimakas myötäelämisen tunne oli pitänyt häntä kireästi vallassaan. Hänen ruumiinsa oli tuntunut kuumeisen kuumalta, ja hänen sielussaan oli ollut sama vaimea ahdistus, joka valtaa ihmisen ukonilman aikana. Sen takia oli nyt hyvä vetää ilmaa keuhkoihinsa ja nähdä auringon onnellinen nousu.

Auringonlaskun aikaan hän oli pyöräillyt kylään soittamaan tohtorille. Kätilö oli yhtäkkiä tullut tupaan hikisin kasvoin ja huudahtanut: — Nyt tarvitaan lääkäriä, käykää heti soittamassa! — Erkki oli noussut vavisten ja kalpeana, mutta istuutunut samassa takaisin penkille ja luonut ympäri himmeän, kysyvän katseen. Hän oli noussut heti, sukaissut hiuksiaan kuin tuokion harkiten, vaikka eihän siinä mitään miettimistä ollut ollut, ja sitten lähtenyt, juossut pihan yli aittaan, missä polkupyörä oli, ajanut kuin mieletön kylän puhelinkeskukseen, selittänyt hengästyneenä kunnanlääkärille asian ja lähtenyt samalla kiireellä ja ajanut saman kammon vallassa takaisin kotiin. Ja nyt vasta tuo kammo, joka koko yön oli tummana ja synkästi enteilevänä ahdistanut pientä taloa, väistyi kuin uuden päivän ajamana. Nyt täällä jälleen nähtiin ja kuultiin selvin aistein, ja nyt täällä piti iloita.

Risto nousi ja astui hitaasti pihan yli. Laulurastas jutteli hänelle kaikuvalla äänellään, eikä Risto voinut olla viheltämättä linnulle tämän luikkausta matkien.

Tupaan käydessään Risto kuuli veljensä tavallisella äänellään puhelevan tohtorille.

— Perhe kasvaa ja luottaa siihen, että isä hankkii leipää. Mutta mitä isä tekee, kun multa loppuu? Voimia on ja tahtoa on, mutta riittävätkö pelkästään ne auttamaan miestä tuollaisen kiviaidan yli? No, tule tänne vain, Risto. Me tähän kahvipöytään juuri istuimme.

Risto istuutui penkille pitkän pöydän ääreen vastapäätä tohtoria, joka oli jotensakin uninen ja kalpea. Isäntä, joka istui pöydän päässä tavanmukaisella paikallaan, jatkoi puhettaan.

— Edellinen Kuusaman isäntä ei ollut halukas myymään maata, ja olen kuullut, että tämä nykyinen olisi sitä vielä vähemmän. Tuo haluttomuus on jonkinlaista suuren isännän jääräpäisyyttä, vastustamisen halu sikiää heissä omasta mahtavuuden tunteesta. Sellaista miestä pitäisi osata lähestyä viekkaasti, mutta suoraa miestä etoo kiemurtelu.

Eihän meikäläinen yksinkertainen mullantonkija osaa tehdä muuta kuin selvän kysymyksen: »Sopisikos myydä vähän lisämaata? Olisi kuokosta suurennettava, kun tuli taloon neljäs pikku suu.» Sitä puhetta kyllä luulisi tuollaisen neljänsadan hehtaarin omistajankin ymmärtävän, mutta annas olla, miten tässä käy, kun kohdakkoin esitän kysymyksen.

— Tämä tila on siis aikanaan erotettu Kuusamasta? tohtori kysäisi.

— Niin on. Se tehtiin asutuslakien nojalla, ja minä ostin tämän ensimmäisen omistajan leskeltä. Mutta nyt tämä on käynyt ehdottomasti liian pieneksi, se ajaa isännän savottaan. Ja se on taas seikka, joka masentaa ja alentaa maanviljelijän mieltä. Sillä maanviljelijöitä tässä ollaan. Katsokaapas tohtori, löydättekö hyödytöntä aaria tältä tilalta!

Erkki Kouru selosteli asiaansa perinpohjin. Tohtori kuunteli milloin laimeammin, milloin innokkaammin ja tuon tuosta ikkunasta vilkuillen, joko häntä noutamaan tilattua autoa kuuluisi. Risto istui vaiteliaana, mutta katseli avomielisin, myötätuntoisin silmin veljeään, jonka puheliaisunden syyksi hän tajusi äskeisen jännityksen vapauttavan laukeamisen.

Erkki Kouru oli menneessä kuussa täyttänyt kuusineljättä. Mutta vanhemmalta hän näytti, eikähän se ihme ollutkaan. Vastukset kuluttavat lujaakin miestä, ja vaikka niiden voittaminen silittääkin jonkin otsauurteen, jää piirteisiin ja kasvojen sävyyn kuitenkin tarpeeksi sellaista, jonka syntysyytä ei tarvitse ryhtyä arvaamaan. Erkki Kourun pitkänomaisille, laihanohuille kasvoille olivat ominaisinta terävähköt kulmat. Leuka, nenä, silmäkulmat ja suunjuomut olivat kulmikkaita, antaen kasvoille kovat ulkonaiset puitteet. Niissä kuvasteli kuitenkin sisu, sitkeys ja horjumaton tarmo. Mutta pienten harmaansinisten silmien ilme olijotensakin hyvänsuopa ja levollinen, pehmentäen täten piirteiden luomaa jyrkkyyttä. Nuo silmät toivat usein — ja tekivät niin nytkin — Riston mieleen Erkki veljen viimeisiltä vuosilta isän kodissa. Erkki oli ollut mitä avuliain ja turvallisin vanhempi veli, nuori mies, joka oli suhtautunut elämään ihanteellisella toivehikkuudella. Jo kasvuvuosista oli tulevaisuus väikkynyt hänelle selvänä tosiasiana. Hänestä oli tuleva puutarhuri, hän oli perivä isän puutarhatilan, joka oli kaunis ja ensiluokkainen kauppapuutarha nopeasti kasvavan kaupungin välittömässä läheisyydessä. Jo isän eläessä hän oli pääsevä tämän kumppaniksi, siinä tietoisuudessa hän oli tehnyt työtä ja kasvanut puutarhuriksi sekä käynyt opiston. Mutta sitten oli tapahtunut onnettomuus isän joutuessa maksamaan suuren takauksen. Puutarha oli ollut myytävä, kaikki sa jonka vanhemmat uutteralla työllä olivat rakentaneet länes kahdenkymmenen vuoden kuluessa, jätettävä yhtäkkiä. Se oli ollut murhenäytelmä, jonka muisto vieläkin synkisti mielen. Sankarillisesti isä oli koettanut voittaa katkeruutensa, hän oli pyrkinyt näkemään onnettomuudessa vain koettelemuksen, joka ei tuhoaisi, vaan päinvastoin kohottaisi. Mutta hänen sydämensä ei ollut kestänyt rajua ponnistusta uuden elämän valloittamiseksi; Erkki oli puutarhaopistosta päästyään saanut ensimmäiseksi työkseen istuttaa begonioita isän haudalle.

Mutta Erkki ja Katri — he olivat kihlautuneet hiukan ennen Kourun kuolemaa — olivat sittenkin päässeet käsiksi omaan maahan. Sukulaisten turvin heidän oli onnistunut saada tämä asutustila, joka nyt oli oma, koska velka valtiolle oli maksettu. Mitä maksaminen oli vaatinut, se oli asia erikseen, ja siitä oli Ristokin saanut aavistuksen vasta tänä keväänä.

Nyt näkyi auto kujalla. Tohtori nousi, tuikkasi kättä Ristolle ja astui tuvasta Erkin saattelemana. Auton moottorin ääni oli havahduttanut kamarissa nukkuvat kolme lasta, jotka nyt juoksivat tupaan vain pienet yläruumista verhoavat paidat yllään. He kipaisivat ikkunan ääreen ahtautuen kurkistelemaan samasta ruudusta, painoivat kyynärpäänsä ikkunalaudalle ja nenänsä ruutuun, samalla kun pienet jalat tanssivat penkillä.

— Se on majatalon voorti, selitti kahdeksanvuotias Pekka.

— Pöntössä on läpättävä silmä ja siellä on tulta sisällä, kuusivuotias Kerttu virkkoi.

— Tietysti siellä on tulta, sehän on puukaasuttaja, — Pekka valaisi ylemmyydentunteisesti.

Risto seurasi huvittuneena lapsia, auringon ruskeiksi paahtamia, liinatukkaisia, elinvoimaisen virkeitä tenavia, joille auton käynti kotipihassa merkitsi todellista elämystä.

Nyt autonkuljettaja avasi kaasuttajan kannen survoakseen pilkkeitä syvemmälle, jolloin sakea sayupilvi ammahti ilmoille. Se vasta oli jotakin, se sai kolmivuotiaan Aimon kimeästi huutamaan ja tömistämään jaloillaan, niin että läiskyi penkkiä vasten. Sitten Aimo kääntyi Riston puoleen jakaakseen ilonsa sedän kanssa. Hänen pieni kätensä oli kiertänyt paidanhelman hiirenhännäksi, joka riippui navan yllä, ja siitä kiskoen hän nyt kimeästi huusi:

— Hetä, hetä, piruhti havua!

Risto harppasi siinä tuokiossa ikkunan ääreen siepaten syliinsä tuon paitaressun, joka tiukasti tarrasi toisella kädellään hänen hiuksiinsa osoitellen toisella edelleen »havua».

Auton lähdettyä isäntä palasi tupaan.

— No jokos ne lapset ovat hereillä? hän virkkoi onnellista, miehekästä lämpöä äänessään.

— Jo me ollaan, sehän oli majatalon voorti, Kerttu huuteli.

— Näkyy se vain puukaasulla vetävän tuo voortikin, Pekka tuumaili tomerasävyisesti. — Vaikka niinhän ne sanoivat tukkimiehet, että se on vain sellaista autojen kessua.

Mutta isä ei nyt halunnut puhua jokapäiväisistä seikoista. Hän otti vakavan hellä, harvinainen ilme päivänpaahtamilla kasvoillaan syliinsä Aimon ja sanoi:

— Nyt mennään äidin luokse, joka oli tänä aamuna antanut meille siskon. Tulkaapas nyt, lapset.

Kerttu tuli heti säteilevän iloiseksi ja lähti huudahdellen edellä. Hän avasi oven eteiseen sellaisella innolla, että ovi löi paukahtaen seinään. Pekka meni ensin totiseksi, muttei tuumaillut kauan, ennenkuin juoksi sisarensa jälkeen. Ja Aimo tahtoi jälleen jakaa ilonsa sedän kanssa, koska selitti:

— Hihko, uuhi hihko.

Risto asteli pihan poikki jatkamaan työtään. Aurinko paistoi hänen silmiinsä, hänen sieluunsa. Paistoi varhaisen kesäisen huomenhetken kaunis kirkkaus, joka aivan kuin valaisi luonnon sisimmän olemuksen. Valaisi sen, joka on tajuttavissa huipentuneessa elämäntuokiossa, sellaisessa, jollaisia näinä viime tunteina tässä pienessä talossa oli eletty. Tunnelmassa oli jotakin ylhän harrasta. Sellaista, mikä ihmismielessä välittömimmin havahduttaa kiitollisuuden tunteen Luojaa kohtaan. Niinpä Riston piti pysähtyä halkovajan edessä ja antaa katseensa ihailla