Kirurgin naamioima mies

By Teuvo Kauppo

Mutkikas rikostapaus ja 1940-luvun tunnelmaa.Taannoinen kuolemantapaus kalvaa komisario Juhosen mieltä: vedestä löydetty ruumis oli pahassa kunnossa. Kaikkein todennäköisin selitys on itsemurha, mutta kokenut poliisi tuntee nahoissaan, ettei kaikki täsmää. Löytyisikö ratkaiseva johtolanka Juhosen eläkkeelle jääneen täti-Maalinin pohdinnoista vai etsivä Tuiskun sinnikkään ruohonjuuritason työn avulla? Vihjeet antavat odottaa itseään. Onnistuuko komisario ratkaisemaan kiperän arvoituksen?Kokenut ja itsepintainen komisario Julius Juhonen penkoo päättömän ruumiin mysteeriä tunnelmallisessa dekkarissa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 31, 2023
• ISBN: 9788726580945

Book preview

Kirurgin naamioima mies

Copyright ©1945, 2023 Teuvo Kauppo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726580945

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

— Kirottua, kun se ruumis oli niin kehnossa kunnossa, ettei siitä saatu tuntomerkkejä, komisario Juhonen murahteli hörppiessään harmaata korvikettaan.

— Yhäkö sinä vaivaat päätäsi tuon vedestä sattumalta nousseen miehenruumiin arvoituksella? poliisimestari Anttila virkkoi säälivästi hymyillen. — Anna arvoitusten olla, meillähän on työtä muutenkin aivan riittämiin.

— Se ei jätä minua, asia kummittelee herkeämättä aivojeni takapeilissä, Juhonen jatkoi levollisesti.

Kolmantena poliisilaitoksen korvikepöydässä istuva sihteeri naurahti ja kysyi:

— No, eikö siellä takapeilissä näy sitten vielä mitään heijastusta, joka loisi edes yliluonnollista valoa selvittämättömään tapahtumaan?

— Voihan olla, että se takapeilikin rupeaa jo vähitellen himmenemään rasva-annosten pienuuden tähden, poliisimestarikin yhtyi leikinlaskuun.

Mutta Juhonen — vaikka hän tavallisesti syvästi huumorintajuisena miehenä oli valmis laskemaan surkeilematonta leikkiä omasta ammatistaan — ei nyt ollut hilpeävireisellä tuulella. Hän pysyi vaiti, ja hänen tiukasti eteen tuijottava katseensa hiipui omituisen surumieliseksi. Tuokion hän istui siten, mutta nousi sitten, niin että tuoli kolahti, ja astui kiireisin, pitkin harppauksin rikososastoon.

— Mitä nyt …? Suuttuiko Julius? sihteeri kysyi katsahtaen huolestuneena poliisimestariin.

— Eitö mitä. Tuo arvoitus … se muuten pysyy ikuisesti sellaisena … painaa aivan liiaksi hänen mieltään. Hän ei usko, että elämässä saattaa tapahtua asioita, joita kunnon poliisimies ei saisi selvitetyksi; ei usko vielä, mutta tämä asia panee hänet uskomaan, ja sitten me saammekin hänestä hieman, sanoisinko, inhimillisemmän työtoverin.

— Niin, minusta tuntuu, että hänen ainoa intohimonsa on hänen ammattinsa, sihteeri sanoi.

Poliisimestari nyökäytti hyväksyvästi.

— Hän on kuin munkki … harmaaveli … joka kulkee järjen avain kädessään. Hän on kunnon mies, mutta toisinaan hän on hieman liian itsepintainen ja omaluuloinen työtoveri. Ja juuri senvuoksi minä olen joskus toivonutkin, että hänen kohdalleen osuisi selvittämätön tapaus. No jaa, tämä kuulostaa kenties sangen omituiselta puheelta, mutta kun ottaa huomioon, että tässä tapauksessa tuntuu itsemurha kaikkein todennäköisimmältä olettamukselta, niin …

Samassa tuli kanslisti kutsumaan poliisimestaria puhelimeen.

— Itsemurhako …? Hm …! Räjähdyspanos suuhun ja sitten … No, sellaista oli kyllä ennenkin tapahtunut, mutta sittenkin … Sittenkin se oli pelkästään vain kirottu olettamus. Ja siihenkin tarvittaisiin … niin, kunnon poliisimiehen olisi hankittavakin … va loa, valoa!

Näin työskenteli rikososaston hiljaisuudessa Julius Juhosen ajatus.

Ja aivojen takapeilissä kuvasteli vedestä nostettu miehen ruumis, joka oli päätön, yläruumiissa silpoutumia, jotka viittasivat siihen, että puuttuva ruumiinosa oli rajusti lennähtänyt irti.

Löytö oli tehty kaksi viikkoa sitten. Jäiden lähtö oli ollut poikkeuksellisen ankara, ja se oli pahasti särkenyt muun muassa kaupungin satamassa olevan pitkän lastauslaiturin. Poikki menneitä hirren pätkiä pohjamudasta kiskottaessa olivat työmiehet saaneet ylös myös päättömän miehenruumiin.

Poliisi oli työskennellyt kuten tällaisissa tapauksissa ennenkin. Mutta summa summarum: ei ollut selvitetty edes vainajan henkilöllisyyttä.

Ja se kiusasi Juhosta, sanomattomasti ja aivan kuin härnäten.

Selvittämätön rikos — niin, itsemurhakin oli useimmiten rikosdraaman loppukohtaus — oli kenties nyt ensimmäisen kerran hänen edessään. Rikosta koskevat asiakirjat, tällä kertaa vain raportti sekä pöytäkirja, joutuisivat nyt siihen hyllykön lokeroon, jonka Juhonen oli tähän saakka pitänyt tyhjänä.

Komisario hypisteli papereita; hän empi vieläkin. Papereiden sulkeminen lokeroon merkitsisi asian hautaamista.

Mutta kerranhan se joka tapauksessa olisi tehtävä.

Nyt Juhonen nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja aikoi astua asiakirjakaapille. Mutta sitten hän vilkaisi avoimesta ovesta näkyvään käytävään. Ei kukaan, ei edes päivystävä etsivä, joka usein käyskeli käytävässä, saisi nähdä, että komisario sulkisi asiapaperit tyhjänä ammottaneeseen lokeroon ja tunnustaisi saaneensa itselleen »selvittämättömän».

Seuraavassa tuokiossa Juhonen sävähti ja muutti askeltensa suunnan jyrkästi ikkunaa kohti. Hän oli käytävän seinällä olevasta peilistä havainnut etsivä Virnolan kasvot.

Seisottuaan jonkin hetken aivan kuin mietteissään ikkunan ääressä — ulkona oli varhaiskeväinen helle — komisario palasi jälleen kirjoituspöytänsä luo. Kun hän laski paperit laatikkoon, hänen kasvoilleen levisi aivan kuin huojentunut ilme.

Samalla tapahtui käytävässä päivystäjän vaihto. Etsivä Virnolan tilalle tuli etsivä Tuisku. Apeat, surumieliset ja kiusallisen laihat keski-ikäisen miehen kasvot vaihtuivat auringon ruskettamiin, avomielisiin ja iloisiin nuoren urheilijan kasvoihin. Komisariosta tuntui, että se lisäsi hänen tyytyväisyyttään.

— Tuisku, kuuluuko mitään sellaista, että kannattaa kuluttaa leukaperiään? komisario kysäisi toverillisesti.

Etsivä Tuisku naurahti, kohautti merkitsevästi hartioitaan ja sanoi:

— Ei kuulu … Ja mietin tässä juuri, että tämä toimettomuusko se tehnee tuon Virnolankin yhä murheellisemmaksi. Hän on nyt alkanut lukea vain vakavaa kirjallisuutta.

— Niinkö …! No, lavantauti on vaikea ja pitkällinen sairaus. Sitä sairastaessa joutuu miettimään yhtä jos toistakin.

— Mutta luulisi miehen sentään jo vähitellen piristyvän. Siitähän on jo kulunut kaksi kuukautta, kun hän pääsi pois sairaalasta.

— Niinpä niin, mutta jospa hän on sairasvuoteellaan herännyt miettimään elämän suuria arvoituksia.

Samassa kilahti komisarion puhelin.

Puhelu oli ilmeinen hälytys. Komisarion kasvoille levisi vilahduksessa jännittynyt ilme, joka yhtämittaa aivan kuin hehkuttui.

— Älkää, älkää selitelkö nyt …! Sanokaa, mihin meidän on ajettava? … Matkustajakoti Kaleva … Hyvä on. Muistakaa: älkää koskeko enää mihinkään. Me olemme siellä tuokion kuluttua.

Kuulotorvi miltei lensi komisarion kädestä hänen kääntyessään huutamaan käskyä auton esilleajosta.

— Ja sitten, Tuisku, te lähdette mukaan. Noutakaa toinen päivystäjäksi.

Tuisku loi kiitollisen silmäyksen komisarioon ja juoksi kansliaan.

Matkustajakoti Kalevan omistajatar, vanha, pyylevän pyöreä rouva, tutisi järkytyksestä. Hänen nenälasinsa putosivat yhtämittaa, mutta herkeämättömän innokkaasti hän koetti vapisevine sormineen saada niitä pysymään paikoillaan. Hän oli tullut kadulle saakka odottamaan poliisien saapumista.

Nyt ulvahti kadun kulmauksessa poliisiauton merkinantotorvi. Ilkeä ääni hervahdutti rouvan olemusta, hän huokasi ja — nenälasit putosivat jälleen. Mutta siinähän sentään jo olikin tuo pitkä hongankolistaja, komisario, joka kuului aina tietävän, mitä piti tehdä.

— Tänne, tänne, tätä tietä, rouva touhusi. — Se, se on tuo huone, tuolla … Numero 6!

Näky hätkähdytti poliisimiestäkin. Rouva ei enää tullut lähellekään ovea.

Niin, pienen hotellihuoneen plyyshipäällysteisessä nojatuolissa oli — päätön miehenruumis.

Missä pää oli, sen saattaa kuvitella, kun poliisit totesivat, että tässä tapauksessa oli jälleen käytetty luultavasti suuhun asetettua räjähdyspanosta.

Tottuneesti ja harkitusti poliisimiehet aloittivat työskentelyn. Silloin, kun vainaja saatettiin siirtää pois matkustajakodista, komisario Juhonen tiesi seuraavaa: Kello 13 oli suuren helsinkiläisen kellotukkuliikkeen kauppaedustaja Mäkinen saapunut kaupunkiin ja asettunut asumaan matkustajakoti Kalevaan, missä hän oli jo useita kertoja aikaisemminkin asunut. Hän oli aterioinut ja soittanut puhelimella kaupungille sekä antanut sitten tarjoilijalle määräyksen järjestää kabinettiin ensiluokan korvikkeet kahdelle. Hän oli maininnut saavansa vieraakseen kelloseppä Järven, joka omisti kaupungin suurimman kelloliikkeen.

Mutta joitakin minuutteja sen jälkeen, kun tarjoilija oli poistunut huoneesta numero 6, oli sieltä kuulunut ankara räjähdys, ja auki lennähtänyt ovi oli paljastanut kaamean näyn.

Kelloseppä Järvi, jo iäkäs, arvokasolemuksihen käsityöläismestari, oli tullut paikalle hieman myöhemmin kuin komisario ja etsivä Tuisku. Hän ei saanut sitä hienoa, sveitsiläistä, jalokivillä koristettua kultakelloa, jota hän hyvillä mielin oli saapunut noutamaan, ja jonka kaupunkiintulosta hän oli jo ennättänyt ilmoitataa kellon tilaajallekin, sillä kauppaedustaja Mäkisen mukanaan tuomasta ja arvattavasti sangen edustavasta kellovalikoimasta ei ollut jäljellä muuta kuin laadulleen arvoton osa. Mustalla sametilla päällystetyt kellolevyt, jotka kauppaedustaja oli vierastaan odotellessaan levittänyt esille, olivat tyhjät, ja typötyhjä oli myös rautaheloin vahvistettu, nyt kumoon potkaistu matka-arkku.

Näytti siltä, että kauppaedustaja Mäkinen oli joutunut häikäilemättömän ryöstön uhriksi. Mutta … mutta miten kaikki oli tapahtunut ja miten oli mahdollista, että kauppaedustajan kohtalo oli muodostunut niin kauheaksi?

Komisario seisoi huoneen ovella ja tuijotti omituisen kiinteästi eteensä. Hän suoritti mielessään monien olettamusten harkintaa, olettamusten, koska hän ja etsivä eivät ainakaan vielä olleet löytäneet jälkeäkään rikollisesta.

— Se tyyppi X … niin, ihmiseksi minä en sellaista otusta nimitä … on siis käyttänyt kulkutienään ikkunaa, komisario puheli hillitysti.

— Aivan varmasti, komisario, etsivä Tuisku sanoi nuorekkaan innokkaana. — Minä en usko, että hän olisi ollut kätkeytyneenä tänne, vaikka hän olisi