Kreivitär Gisela

By E. Marlitt

Gisela on Völdernin suvun ainoa perijätär mutta asuu kasvatti-isänsä Fleuryn huomassa, koska on jäänyt orvoksi. Kun Gisela alkaa teini-iässä kapinoida ottoisäänsä vastaan, Fleurylla on takintaskussaan salainen ase: totuus perinnöstä. Giselan isoäiti, edesmennyt Völdernin kreivitär, on ottanut aikoinaan rakastajansa prinssi Henrikin perinnön itselleen laittomasti. Fleuryn mukaan Giselan äiti on toivonut, että tyttö sovittaisi isoäitinsä synnit menemällä luostariin. Tulisiko Giselan luottaa siihen, mitä Fleury väittää, ja nimetä tämä Völdernin ainoaksi perijäksi? Ja mikä salaperäinen portugalilainen Oliveira oikein on miehiään? Kuvitteellinen Neuenfeldin paikkakunta saksalaisessa vuoristossa 1850-luvulla luo kiehtovat puitteet käänteikkäälle tarinalle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 14, 2022
• ISBN: 9788728250914

Book preview

Kreivitär Gisela

Translated by Toini Kalima

Original title: Reichsgräfin Gisela

Original language: German

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1869, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728250914

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Oli vielä varhainen ilta. Neuenfeldin pieni tornikello äännähti tunnollisesti, lyöden kuusi kertaa — sen ääni sointui puoleksi tukahdutetulta valitukselta, sillä myrsky humisi läpi tornin ääniväylän, hajoittaen hennot lyönnit kaikkiin ilmansuuntiin. Valottoman joulukuun yön sakea pimeys peitti jo maan. Vain sulatossa kiilui ja kimmelsi tuli, sulatusuuni kun oli täydessä työssä.

Kellon lyödessä kuusi avautui hiljaa valimon läheisyydessä olevan johtajan ovi; mutta muulloin äänekäs, väsymättä kilajava ovikello pysyi nyt vaiti — sen äänen tukahdutti nähtävästi varovainen käsi. Eräs nainen astui kynnykselle.

— Voi kummia, talvi on tulla tupsahtanut sill’aikaa! Tänne on yht’äkkiä ilmestynyt mitä ihanin joululumi! hän huudahti. Huudahduksesta soinnahti hilpeä hämmästys, sävy, jolla lausutaan tervetulleeksi vanha, rakas tuttava. Ääni oli miltei liian syvä ja ponteva naisen ääneksi. — Kuulkaas, hyvä johtaja! virkkoi hän kääntyen mieshenkilön puoleen, joka saattoi häntä kynnykselle. — Tuolla sisällä en voinut ottaa sitä puheeksi … Lääkkeeni ovat tehokkaita ja seljatee vaikuttaa myöskin hyvää, mutta ei haittaa, jos vanha Röse on pystyssä tänä yönä — kenties pidätte myös jonkun valimon työläisistä saatavilla, jos tohtori kuitenkin olisi tuotava.

Mies näytti säikähtävän.

— Pysykää rohkeana, hyvä ystävä, elämä ei aina kulje kompastelematta! rohkaisi papinrouva. — Jäisin mielelläni vielä tänne — huomaan, että ette ole mikään sankari sairasvuoteen ääressä — mutta pikku nassikkani kotona tahtovat tilallista; minulla on kellarin avain eikä Rosa pääse perunavarastoon. No, Jumalan haltuun! Antakaa lääkkeet säännöllisesti — huomenaamulla varhain olen taas täällä!

Papinrouva lähti astumaan kotiaan kohti. Hänen vaatteensa pullistuivat tuulessa ja lepattelivat rajusti. Lyhdyn levottoman liekin kelmeä, liehuva valotäplä nousi milloin nariseviin puiden oksiin, milloin ryömi arkana maassa. Mutta niin raivokkaasti kuin myrsky riehuikin papinrouvan takana, ei tämä antautunut sen hoputuksesta kiiruhtamaan kulkuaan. Askelet pysyivät yhtä varmoina ja tasaisina, kunnes häipyivät kuuluvilta.

Valimon johtaja seisoi vielä hetken ovenpieleen nojautuneena ja seurasi katseellaan lohtuisaa lyhdynvaloa, kunnes se loittoni ja vihdoin sammui näkyvistä.

Samalla ilmestyi miesolento talon nurkan takaa. Sotilasviitta liehui laihan ruumiin ympärillä, lakki oli sidottu nenäliinalla päähän kiinni, ja miehen eteen maahan levisi kädessä olevan ison tallilyhdyn räikeä valo.

— Mitä ihmettä, johtaja, taivasalla tällä ilmalla! hän huudahti, kun lyhdyn valo sattui ovenpielessä seisovaan yksinäiseen mieheen. — Ahaa, ylioppilas ei siis ole suvainnut saapuakaan, ja te katselette siinä vielä, näkyisikö tulijaa?

— En toki, Berthold tuli jo iltapäivällä, mutta hän on sairas, ja minä olen hyvin huolissani, vastasi johtaja. — Käykäähän sisään, Sievert!

Johtaja avasi oven avaraan, matalahkoon huoneeseen. Mikään ei niin luo Thüringenin metsässä arkihuoneisiin kodikkuutta ja viihtyisyyttä kuin valtava kaakeliuuni, jota usein kesälläkin lämmitetään. Täälläkin häämötti huoneen perällä tavattoman kookas, tumma kaakeliuuni, ja kuumentuneet kaakelit huokuivat tasaista ja suloista lämpöä.

Vanhanaikaisesti sisustettu kulmahuone olisi ollut omiaan herättämään viihtyisän tunteen, ellei seljateen pahaenteinen tuoksu olisi täyttänyt ilman; vihreästä paperista kiireessä tekaistu varjostin vaimensi lampunvaloa, ja heiluri seisoi liikkumattomana puisessa seinäkellossa — kaikki toimenpiteitä, joista kuvastui naisen huolehtiva käsi.

Henkilö, johon tämä huolenpito ja vaalinta kohdistui, näytti kuitenkin vielä toistaiseksi tarmokkaasti torjuvan luotaan sairaan osan. Potilas oli vasta nuoruuden kukkeuteen päässyt ihmislapsi. Hän käänteli taukoamatta päätään valkoisilla pieluksilla väliaikaisesti sohvalle järjestetyssä vuoteessa. Lämmittävä peite oli osaksi vierinyt alas lattialle, ja kärsimätön potilas työnsi vastatäytetyn teekuppinsa nyrpeänä luotaan miesten astuessa huoneeseen.

Valimon johtaja on melko kaunis ja kookas nuori mies. Tuntui siltä kuin kiharaisen pään täytyisi hipaista kattoa. Omituisena vastakohtana vaaleille hiuksille ja parralle olivat kauniisti kaartuvat, tummat kulmakarvat, jotka olivat nenän juurella kasvaneet yhteen ja antoivat kasvoille erikoisen alakuloisen sävyn.

Tuntemattoman katsojan mieleen ei olisi juolahtanut ajatus, että potilas ja kookasvartaloinen nuori mies voisivat olla sukua keskenään. Toisella oli poikamaisen laihat kasvot, kalpea, alabasteria muistuttava ihonväri ja roomalainen profiili harvinaisen tuuheitten, mustansinisten kiharoitten alla, ja toinen oli aito saksalainen, kukoistava, voimakas, vaaleapartainen mies, täydellinen thüringeniläinen korpikuusi — ja kuitenkin he olivat veljeksiä, nämä kaksi miestä, joita toisiinsa liittävä sukulaisuus oli kummallekin ainoana perhesiteenä.

Vanhempi veli astui nopeasti vuoteen ääreen, nosti peitteen lattialta ja peitti sairaan olkapäitä myöten. Sitten hän otti kupin, jonka veli oli halveksien työntänyt syrjään, ja nosti sen sairaan huulille. Uppiniskainen potilas tuli heti sävyisäksi ja tyhjensi velvollisuudesta kupin pohjaan saakka. Hän tarttui sitten intohimoisen hellästi veljensä käteen ja painaen sitä hyväillen poskeaan vasten veti sen omalle pielukselleen.

Sotilasvaippainen mies oli myös astunut lähemmäksi.

— No, nuori herra, tälläkö tavalla marssitaan majoituspaikkaan? Hyi, hävetkää! hän virkkoi asettaessaan lyhdyn pöydälle. Hänen sanansa oli tarkoitettu leikiksi, mutta omituisen karkea ja hiomaton ääni antoi niille pikemminkin tylyn ja toraisan nuhteen sävyn.

Nuorukainen kohottautui kiivaasti, kalpeat kasvot sävähtivät äkkiä punaisiksi.

— Älä välitä, Berthold! virkkoi vanhempi veli. — Sehän on vanha Sievert-ukko.

— Mitäpä tämä nuori mies tietää Sievert-ukosta! keskeytti sotilasviittainen mies kuivasti. — Juuri tuossa, missä nyt seisotte, oli silloin kehto, ja pikku mies makasi siinä ja potki ja huusi kuollutta äitiään ja löi isältään ja Röseltä puurolusikan kädestä — mikä vietävä lie minun kasvoissani teitä niin miellyttänyt, kun lähetettiin sana toisensa perästä, ja Sievertin piti tulla pientä herraa syöttämään. Hei vain, kuinka se nauroi! Kyyneleitä vieri vielä poskilla, mutta puuropa luiskahti liukkaasti alas!

Ylioppilas ojensi hänelle molemmat kätensä pöydän ylitse. — Sen on isä minulle useinkin kertonut, vastasi hän lämpimästi, — ja niin kauan kuin Theobald on ollut valimonjohtajana Neuenfeldissä on hän usein kirjoittanut teistä.

— Vai niin, vain niin — voi olla, murisi Sievert. Hän näytti tahtovan keskeyttää puheet tähän. Hän työnsi viittansa syrjään, ja näky, joka nyt avautui, sai ylioppilaan heleästi nauramaan. Miehen oikeassa käsivarressa riippui valkoinen peltituoppi, sen vieressä pajukori, jossa oli leipää. Takin napista heilui kimppu talikynttilöitä ja povitaskusta pilkisti näkyviin rommipullon lasitulppa ja täysinäinen paperitötterö.

— Niini, niin, naurakaa te vain, virkkoi vanhus. — Siihen aikaan olin lapsentyttö ja nykyään olen kokkipoika. Vanha rouva ei juo vuohenmaitoa, sen tietää Jutta-neiti paremmin kuin minä. Mutta ellen minä muista hakea lehmän maitoa kylästä, jää se tekemättä. Olen lopen uuvuksissa, tulen metsästä, olen hakannut aika sylyksen puita ja tuumin hyvilläni, että nyt saan kamarin lämpimäksi — mitä vielä! Maito on unohtunut, kaapissa ei ole leivänmurustakaan ja kynttilänjalassa nököttää viimeinen kynttilänpätkä. Mutta Jutta-neiti on täydessä univormussa kuin olisi mentävä Marokon keisarin hovipäivällisille, ja puhuu — teekutsuista.

Sievertin jutellessa sävähti nuori valimonjohtaja hehkuvan punaiseksi. Mutta viimeisen huudahduksen kuullessaan hän kohotti varoittavasti sormensa, ja närkästystä ilmaiseva katse sai vanhuksen kääntämään arasti pois silmänsä.

— No, mustaa ruisleipää en liioin voi panna vanhan rouvan pöytään, Sievert jatkoi lyhyen vaitiolon kuluttua, — juoksin vielä Arnsbergiin, missä sain linnan isännöitsijältä irti tämän leivän. Se mies on muuten aivan päästä pyörällä. Keittiössä komentaa kaupunkilaiskokki, puoli tusinaa palvelijoita juoksentelee edestakaisin: puhdistetaan, lämmitetään, valaistaan minkä ennätetään — hänen ylhäisyytensä ministeri tulee lumipyrystä välittämättä vielä tänä iltana Arnsbergiin. Kaupungissa ja varsinkin hänen kodissaan on puhjennut, lavantauti, ja hän tahtoo pelastaa pikku kreivittären yksinäiseen. Arnsbergiin.

Voimakas tyytymättömyyden ilme kuvastui johtajan kauniilla kasvoilla. Hän astui muutaman kerran huoneessa edestakaisin.

— Tiedättekö, kuinka pitkäksi ajaksi ministeri aikoo jäädä tänne? hän kysyi pysähtyen.

Sievert kohautti olkapäitään.

— Mistäpäs minä! hän virkkoi. — Ei taida muuten asia koskea niin paljon lasta kuin hänen omaa persoonaansa, ja hän aikoo kai täällä odottaa, kunnes Tuonen neito on taas lähtenyt kaupungista.

Uutiset eivät nähtävästi kovinkaan ilahduttaneet nuorta miestä. Hän seisoi hetkisen mietteissään keskellä huonetta, mutta pidättyi huomauttamasta mitään.

— Sievert, hän sanoi hetken, vaiettuaan, — muistatteko herra von Eschebachia?

— Ai niin — hän oli prinssi Heinrichin henkilääkäri. Noin kuusitoista vuotta sitten hän lähti merien taakse eikä ole sen jälkeen antanut minkäänlaista tietoa itsestään — kyllä kai merikalat ovat hänet jo popsineet.

— Eivät vielä, Sievert! vastasi johtaja hymyillen. — Tänään iltapäivällä joutui kaukaa tullut isä-vainajalle osoitettu kirje minun käsiini. Kuolleeksi luultu tohtori kirjoittaa omakätisesti ja sanoo muistavansa surunsekaisella ilolla aikaa, jolloin hän käveli Arnsbergin linnasta Neuenfeldin valimonjohtajan asuntoon juomaan vastalypsettyä maitoa lehmusten suojassa. Hän elää naimattomana ja lapsettomana Brasiliassa, on laajojen vuorikaivosten, rautavalimojen ja jos jonkin ainoa omistaja, mutta viettää täydellistä erakkoelämää ja pyytää lopulta isääni lähettämään hänelle toisen pojistaan, kun hän on kivulloinen ja apulaisen tarpeessa.

— Ohoo, siinä on rasvainen perintö!

— Te tiedätte, Sievert, että minä en mistään hinnasta lähde Neuenfeldistä, virkkoi vanhempi veli lyhyesti.

— Eikä minun päähäni pistä niin vain erota Theobaldista — pitäköön herra von Eschebach kulta- ja hopeakaivoksensa! huudahti ylioppilas vilkkaasti, ja pari kuumeläikkää alkoi vähitellen hehkua hänen poskillaan.

No, no, kai hän ne sitten pitääkin! murisi Sievert istuutuen mietteisiin vaipuneena tuolille. — Vai niin, hänestä on siis tullut rikas! hän virkkoi hetken kuluttua ja hieroi miettiväisenä piikkistä, harmaapartaista leukaansa. — Hän on lähtöisin hyvinkin köyhistä oloista.

— Minkä tähden hän muutti Brasiliaan? keskeytti ylioppilas.

— Niin, minkä tähden — te kysytte, mutta osaako siihen vastata! Olen muuten monesti ajatellut, että hänet karkotti täältä yksi ainoa paha yö.

Myrsky pyyhälsi samalla tupruna kulman takaa ulvoen kimeästi, taukoamatta. Ikkunaruudut helisivät, ja kattotiili romahti maahan murskautuen kiveykselle.

— Kuuletteko? kysyi Sievert viitaten peukalollaan olkansa yli ikkunaa kohti. — Juuri tällainen talviyö oli silloinkin — sellainen yö, jona kaikki paholaislaumat myllertävät Thüringenin metsässä. Seuraavana aamuna kaikki kuvapatsaat linnan puutarhassa olivat kumossa, paksut puut olivat katkenneet ja silpoutuneet kuin ruoko, mutta autiolla katolla näkyi surulippu, ja Arnsbergissä soivat kaikki kellot, prinssi Heinrich kun sinä yönä oli kuollut.

Hän vaikeni hetkeksi ja nauroi sitten karkeasti.

— Mitäpä kannatti siinä soittaa! hän jatkoi. — Mitä hyödytti ruhtinattaren käydä sysimustassa harsossa ja mitä auttoi painattaa Viikkolehti mustareunaisena — tyhjää hommaa se kaikki oli, sillä verivihollisuutta kesti loppuun asti. Senhän varmastikin tiedätte, johtaja?

— Tiedän — tosin olin silloin lapsi, mutta muistan aivan hyvin. Isällekin tuli valimonjohtajana siitä ikävyyksiä.

— Aivan niin — ja ketkä aatelisherroista pysyttelivät siihen aikaan prinssi Heinrichin seurassa ja asustivat häner kanssaan Arnsbergissä?

— Nehän olivat, Sievert, teidän herranne, majuri von Zweiflingen, herra von Eschebach ja nykyinen ministeri, paroni Fleury.

— Niin, sama mies! nauroi Sievert katkerasti. — Se on ollut velikulta koko elämänsä! Toiset molemmat eivät tulleet milloinkaan kaupunkiin, vielä vähemmän hoviin. Mutta hänen ylhäisyytensä liehui sekä siellä eftä täällä … Hovissa kai arveltiin, että hän ehkä voi johtaa riitapuolet sovintoon ja lopulta auttaa heitä perinnön saannissa — hohhoi, he eivät kaikki yhdessä riittäneet nokkeluudessa naiselle, joka oli heidän tiellään!

— Kreivitär Völdernille! keskeytti johtaja, ja syvä varjo levisi hänen kasvoilleen.

— Niin, niin, Greinsfeldin kreivitär Völdernille. Prinssi sanoi häntä ystävättärekseen — kansa taas oli epäkohteliaampaa ja sanoi häntä aivan muuksi, ja se olikin oikeassa.

Kreivitär se piti hänen korkeuttaan talutusnuorassaan, ja kun prinssi sanoi ’valkoinen’, sanoi hän ’musta’, ja siihen jäätiin. Se oli oikea ilkeyden pesä, ja niin kukkurapäinen mitta syntiä saa mennä rangaistuksetta! Ja se kurja otus kuoli kevyesti kuin vanhurskas ainakin. Yhden ainoan kerran hän oli peloissaan ja tuskissaan — juuri silloin samana yönä!

— Linnan väki oli jo kauan kuiskinut, että kreivittären komento pian on lopussa, jatkoi Sievert. — Jokainen oli huomaavinaan prinssissä merkkejä — hän vain ei. Hän ei milloinkaan ollut mielettömämpi ja pahanilkisempi kuin siihen aikaan, ja kun prinssin päähän eräänä päivänä pisti kehua rouva-vainajaansa, niin kreivitär päätti heti paikalla pitää suurenmoiset naamiaiset maatilallaan, vieläpä — juuri kunnon prinsessa-raukan kuolinpäivänä. Prinssi oli suuttumuksesta käynyt vallan kalpeaksi ja vaatinut häntä ankarasti siirtämään naamiaiset tuonnemmaksi. Silloin kreivitär oli heleästi nauranut, pyörähtänyt kantapäällään ja virkkanut, että juuri se päivä soveltui hänelle erikoisen hyvin ja että hän aikoi järjestää myös oikein kauniin valaistuksen prinsessan kunniaksi.

Naamiais-ilta tuli siis, ja sitten tapahtui semmoista, mitä ei kukaan olisi odottanut, kaikkein vähimmin rouva kreivitär: prinssi jäi aivan oikein kotiin, ja minun majurini, paroni Fleuryn ja herra von Eschebachin, jotka myös oli kutsuttu, täytyi jäädä hänen luokseen. Minä olin prinssin mieleen, ja kun hän iltaisin pelasi herrojen kanssa, hän lähetti lakeijat luotaan ja minun täytyi hänen käskystään pysyä etuhuoneessa.

Siinä istuin sitten ypö yksinäni ja kuuntelin hirvittävää myrskyn pauhinaa. Kello oli lyönyt yksitoista, mutta linna oli vielä täydessä valaistuksessa, kukaan ei uskaltanut mennä vuoteeseensa. Yht’äkkiä viskeltiin huoneessa tuoleja nurin ja kelloja soitettiin hätäisesti, ja kun avasin oven, makasi prinssi Heinrich nojatuolissa kalmankalpeana, silmät selko selällään, ja verta vuoti virtana suusta ja nenästä.

Herra von Eschebach oli taitava ammatissaan, ei ollut parempaa lääkäriä peninkulmien päässä. Mutta prinssin hetki oli tullut. Paroni Fleury riensi sitten äkkiä ulos pyytämään hevosta. Herra ei ole enää kauan elossa, hän virkkoi tallimestarille, ratsastusmatka kaupunkiin on tänä yönä samaa kuin itsemurha, mutta prinssi tahtoo tehdä ruhtinaan kanssa sovinnon — lurjus se, joka ei olisi valmis antamaan henkensä! Viisi minuuttia myöhemmin kuulin hänen karauttavan täyttä laukkaa viertotietä kaupunkiin. Seisoin taas ikkunassa ja laskin tuskassa ja pelossa minuutit — parhaimmaltakin ratsastajalta meni hyvin tunti kaupunkiin.

Vain majuri ja herra von Eschebach olivat prinssin luona. Hän oli vielä täydessä tajussaan, ja kun tulin lähemmäksi ovea, kuulin selvästi, miten hän saneli katkonaisesti, hengitys koristen. Hei, tanssi sinä vain ja riemuitse siellä! ajattelin minä linnan kellon lyödessä ulkona kaksitoista. Vain yksi ainoa tunti enää, ja tanssisi tulee sinulle maksamaan puoli miljoonaa! Samassa vingahti taas tuulenpuuska — savupiippu romahti maahan ja vierähti kolisten kiviselle linnan pihalle, mutta kaukaa erottui myös hevosten kavioiden kapsetta ja pyörien tärinää — ovi lensi auki, ja siinä seisoi — se nainen siinä seisoi! Hän tempasi yltään turkisviitan ja riensi kuolevan huonetta kohti; mutta siinä olinkin minä pitämässä kiinni ovesta. Kukaan ei pääse sisään, rouva kreivitär! sanoin. Hävytön, tämän saat kalliisti maksaa! hän sähisi. Pois tieltä! En väistynyt enkä peräytynyt. Huoneeseen lienevät kuitenkin jotakin kuulleet,, sillä majuri tuli ulos. Hän sulki heti oven jäljestään ja asettui sitä vartioimaan minun sijastani.

Piru ties, mistä kreivitär konstinsa saikaan! Hän oli siihen aikaan jo paljon yli kolmenkymmenen, ja hänellä oli jo seitsentoistavuotias tytär, mutta hän oli kuin mansikkamaitoa. — Iljettäviä teatteritemppuja! Kuin murtuneena hän lyhistyi äkkiä isäntäni, majurin, eteen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen polviensa ympäri. Hän oli vielä naamiopuvussa — se välkkyi ja kimalteli, ja keltaiset hiukset, jotka olivat tuulessa menneet hajalle hipaisivat lattiaa: toisella puolen kasvoja virtasi kapea, punainen juova kiemurrellen alas valkoiselle kaulalle kuin pieni käärme. — Nyrkkiäni tempoi, olisin tahtonut ajaa perintöä liehakoivan naikkosen ulos tyhjää haparoimaan — majuri seisoi ovella liidunvalkoisena ja oli kauhuissaan nähdessään naarmun naisiljetyksen otsassa. Olen haavoittunut, virkkoi kreivitär heikosti, kuin siihen paikkaan käpertymäisillään, tahdotteko antaa minun kuolla tähän, Zweiflingen? Hän tavoitti majurin kättä ja painoi sen vilpilliselle, kavalalle suulleen. Oli kuin tulenliekki olisi leimahtanut majurin kasvoille! Hän tempaisi kreivittären maasta ja — en tiedä tänäkään päivänä, miten se kävi päinsä — kreivitär, oikea piru viekkaudessa ja näppäryydessä, oli kädenkäänteessä huoneessa polvillaan kuolinvuoteen ääressä. Pois, pois! huusi prinssi viitaten käsillään häneen, mutta samassa verivirta jälleen tulvahti hänen suustaan, ja kymmenen minuuttia myöhemmin oli henki lähtenyt.

Kun prinssi oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä, kreivitär nousi pystyyn — hän näytti aaveelta, mutta valkoisissa, ylpeissä kasvoissa ei näkynyt jälkeäkään säälistä, ei edes kyyneltäkään — hän nousi pystyyn ja läimäytti oven kiinni nenäni edessä. Yli puoli tuntia hän puheli siellä sisällä taukoamatta, mitä, sitä en tiedä — kuulin vain hätääntyneen äänen. Molemmat herrat tulivat sitten ulos huoneesta ilmoittamaan linnan väelle prinssin kuoleman. Siitä lähtien minun isäntäni oli mennyttä miestä, mutta kreivitär oli rikkain nainen niillä tienoin. Testamentti, joka löytyi, oli ajalta, jolloin vihamielisyys hovin kanssa oli pahimmillaan ja kreivittären valta korkeimmillaan — se kuului todella olleen luja ja rikkumaton, eikä mikään oikeus ole voinut sitä järkyttää. Kaikki omaisuus joutui perinnöntavoittelijalle, maan köyhät eivät saaneet penniäkään.

— Vietävä sentään, että ruhtinas tuli liian myöhään! pääsi ylioppilaan huulilta, ja hän löi nyrkkinsä pöytään.

— Liian myöhään? toisti Sievert. — Hän ei tullut ensinkään. Aamupuoleen ottivat talonpojat kiinni isännättömän hevosen kaupungin lähettyviltä, ja paroni Fleury löydettiin ojasta. Hän oli matkalla kaupunkiin pudonnut hevosen selästä ja nyrjäyttänyt jäsenensä siksi pahasti, ettei päässyt paikaltaan. Kyllä oli mies näköinen, kun tuotiin paareilla! No, hän on saanut kipurahoja tarpeeksi. On kyllä muistettu, että hän pani henkensä alttiiksi kääntääkseen perinnön vuotamaan ruhtinaalliseen taloon, ja sen vuoksi hänestä on lopuksi tullutkin — ministeri.

— Entä herra von Eschebach? kysyi ylioppilas.

— Niin, herra von Eschebach! Sievert toisti hieroen otsaansa. — Hänen tähtensä minä oikeastaan tulin kertoneeksi tämän roskajutun. No niin, siitä yöstä lähtien hänkin alkoi olla mennyttä miestä. Aluksi hän oli verraten iloinen ja hyväntuulinen —hän ratsasti usein Greinsfeldiin; niistä retkistä tuli kuitenkin loppu parin päivän perästä. Hän muutti kaupunkiin, ja teki sen juuri samana päivänä, jolloin Greinsfeldissä vietettiin komeat häät, — nuori kreivitär meni naimisiin kreivi Sturmin kanssa. Kukapa siitä välitti, meni hän minne tahansa maailmalle, hänellä kun ei ollut vaimoa eikä lasta niinkuin minun majurillani.

Vanhempi veli oli siirtynyt ikkunan ääreen ja vetänyt uutimet syrjään — huumaava kukkien tuoksu virtasi kohta huoneeseen. Ikkunalaudalla kukki ruukuissa orvokkeja, kieloja ja narsisseja. Hän leikkasi armotta kauneimmat kukat ja kääri ne varovasti paperitötteröön. Sievertin viimeiset sanat kuullessaan hän katsahti huoneeseen päin: nopea silmäys hipaisi veljen jännittyneitä kasvoja, ja heleä puna sävähti hänen kasvoilleen.

— Jättäkää vanhat jutut rauhaan, Sievert! hän huudahti keskeyttäen äkkiä vanhan sotilaan puheen. — Tehän itse hyvitätte runsaasti, mitä muut ovat rikkoneet. Te olette uskollinen Eckart —.

— Vasten tahtoani, aivan vasten tahtoani! suutahti Sievert, nousi pystyyn ja pani nopeasti kokoon tavaransa. — Jos kukaan, olen minä ollut isäntä-vainajaani kiintynyt. Olisin mennyt tuleen hänen tähtensä siihen aikaan, jolloin hän vielä oli rehti mies ja kunnon soturi. Mutta myöhemmin hänestä tuli kreivittären narri, hän joi ja pelasi paroni Fleuryn ja senkaltaisten seurassa yöt läpeensä ja otti osaa heidän jonninjoutaviin temppuihinsa. Niin, niin, ja sitten muka:Hän kaatui kunnian kentällä! Se kuuluu kyllä mahtavalta ja pyyhkäisee pois kaikki synnit, mutta kuka tekee vararikon ja lopettaa epätoivossa päivänsä, ei säästy koskaan tuomiolta. Kaikki pantiin menemään paitsi kurjaa hökkeliä, Metsälinnaa. Rouva kreivitär ei tahtonut ollakaan missään tekemisissä mokoman kerjäläisen kanssa, ja silloin läksi viimeinen Zweiflingen Schleswig-Holsteiniin, syöksyi pahimpaan kuulasateeseen ja antoi ampua itsensä. Se ei muka ole itsemurhaa.

Sievert heitti viittansa liepeen olalle ja tarttui lyhtyyn. — No nyt olen kerrankin tyhjentänyt, mitä on sydämellä! hän virkkoi hengittäen syvään. — Ellette olisi maininneet Eschebachin nimeä, se olisi jäänyt tekemättä. Ja nyt minä lähden kotiin taas raahustamaan ikeeni alla! Mutta vielä eräs asia, johtaja: älkää milloinkaan enää sanoko minua uskolliseksi Eckartiksi! Silloin minulla pitäisi