Hyvätkin on haudattava

By Totti Karpela

Yksityisetsivä Allan Karve tempautuu mukaan erikoiseen rikostutkintaan, kun ryöstöstä syytetty Ville Pisto kaappaa hänet kuskikseen aseella uhaten. Kaappaus alkaa vaikuttaa entistä oudommalta Karven päästyä vapaaksi. Syytetyn isä nimittäin pestaa Karven tutkimaan juttua, koska ei usko poikansa syyllistyneen ryöstöön. Mutta kenellä olisi motiivi vierittää syy Piston harteille? Kun ihmisiä alkaa kuolla ympäriltä, turkulaisetsivälle tulee kiire penkoa totuus, ja samalla hän meinaa itse joutua murhaajan maalitauluksi.Allan Karve -dekkarisarja jatkuu Isolan pikkukaupunkiin sijoittuvalla, kiperällä arvoituksella, jossa kamppaillaan aikaa ja ovelaa murhaajaa vastaan.Yksityisetsivä Allan Karve selvittää rikoksia perinteikkäässä dekkarisarjassa, joka sopii klassiseen makuun.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 24, 2022
• ISBN: 9788728337295

Book preview

Hyvätkin on haudattava

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1973, 2022 Totti Karpela and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728337295

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Se joulunalusviikon päivä sattui olemaan yksi niistä, joina lumi tuli kuin pysyäkseen. Pyry oli varmaankin alkanut jo tunteja aikaisemmin ja jatkui yhä rajun voimakkaana aamun niukassa valossa. Lunta tuntui tuiskuavan kaikkialta. Suuret nuoskaiset hiutaleet kiisivät vinhasti, leijuivat arvokkaasti, ryöpsähtelivät, harjoittivat ryhmäseksiä, muodostivat pyörteitä, kinostuivat ja liimautuivat ikkunaan vetiseksi massaksi, joka hitaasti valui alaspäin.

Lopettelin kolmatta aamukahvikupillista keittiön pöydän ääressä ja tuijottelin talvista näkymää. Joku esteettisyyteen taipuvainen silkkipyjamaveikko tai vielä sängynlämmin romanttinen kotirouvan nuppunen olisivat jopa saattaneet pitää siitä, mutta minunlaiselleni aamuäreälle ja arkiselle asioitsijalle, jolla kaiken lisäksi oli vähäinen kolarijuttu hoidettavana parin tunnin päästä pienen maaseutukaupungin kihlakunnanoikeudessa puolen sadan kilometrin matkan takana, lumi merkitsi vain ylimääräistä hankaluutta. Se tiesi ensin varovaista hissuttelua kuluneilla talvitossuilla kaduilla, jotka olivat liukkaat kuin aseman sylkykupit, ja sen jälkeen puikkelehtimista ruskeassa suolarännissä, jollaiseksi ykkösvaltatie aina noilla ilmoilla muuttui.

Ajoin partani ja puin kiirehtimättä päälleni. Soin itselleni päivän ensimmäisen savukkeen tarkastaessani, että salkussa olivat valtakirja, poliisitutkintapaperit ja laatimani pm-kirjelmä. Peruutin auton tallista ja lähdin taipaleelle. Laskeskelin olevani takaisin lounaaksi, minkä jälkeen voisin huilia toimisto-olohuoneessani, taikka mennä penkomaan erään tukkuliikkeen varastossa ilmennyttä sisäistä vuotoa, jota ei vielä siinä vaiheessa haluttu antaa poliisille. Lukuun ottamatta yllättävää lumisadetta päivälliset tapahtumat tulisivat olemaan melkoisen tavanomaisia, niin minä uskoin.

2

Käräjähuoneisto sijaitsi Isolan kaupungissa ankean kadunpätkän varrella vanhan ruskean puutalon toisessa kerroksessa. Odotushuoneessa, joka ei ollut paljon tavallista eteistä suurempi, istui puolisen tusinaa hiljaisia apaattisen näköisiä ihmisiä ja lähellä istuntosalin suljettuja pariovia seisoskeli suurikokoinen virkapukuinen poliisi kädet selän ťakana ja yhtä ynseänä kuin muutkin. Korkkimatolle oli sinne tänne muodostunut erikokoisia kirkkaita laimiskoja jalkineiden mukana kulkeutuneesta sulaneesta rännästä. Haeskelin katseellani juttulistaa, mutten löytänyt sitä vielä. Kävelinkin siksi suoraan seuraavaan huoneeseen, joka oli varattu asianajajille.

Heitä ei ollut paikalla kuin yksi. Hän istui ikkunapöydän luona ja tarkasteli hajamielisesti mustasta, teräsheloin vahvistetusta agenttisalkustaan ottamiaan papereita. Kuullessaan minun tulevan hän nosti katseensa ja hymyili raukean kohteliaasti ja ylivoimaisesti. Vasen käsi, jonka pulleassa etusormessa kimmelsi kultainen juristinsormus, nousi ajatuksettomasti hipaisemaan sievästi laineitettua, harmaantuvaa tukkaa ja sitten hän taas keskittyi asiakirjoihinsa. Riisuin päällystakkini ja levittäydyin sanomalehden kanssa vanhuuttaan natisevaan puunojatuoliin. Olin päässyt vasta kakkossivun kuolinilmoituksiin, kun ulko-ovi kolahti. Vilkaisin äänen suuntaan ja eteisessä seisova tyttö sai lehden hyppysissäni muuttumaan yhdentekeväksi papyruskääröksi, joka huomaamattomasti mureni syliini.

Hän oli verhonnut pitkän hoikan vartalonsa kolmeneljäsosaiseen ruskeaan mokkatakkiin, lahkeista hitusen leveneviin mustiin housuihin ja puhtaan harmaaseen, paksulankaiseen jumpperiin, jonka ylijäämäkerästä hän oli kehittänyt pirteän baskerin kultaisille, olkapäille ulottuville hiuksilleen. Hyvin nuoret, sydämenmuotoiset kasvot näyttivät sillä hetkellä hiukan epätietoisilta, mutta uhmaavasti eteenpäin työntyvä alahuuli osoitti hänen päättäneen selviytyä kunnialla minkälaisista tilanteista tahansa.

Saatoin melkein kuulla konstaapelin tummansinisen talviunivormun saumojen raksahtelevan pehmeästi hänen vetäessään henkeä kaunottaren astellessa peremmälle ja pysähtyessä oviaukkoon. Ruskeat silmät kohdistuivat ensin minuun ja siirtyivät sitten asianajajaan, joka kuittasi unelman yhdentekevällä vilkaisulla. Tytön pää heilahti vielä minun suuntaani ennen kuin hän kääntyi. En ehtinyt nähdä hänen ilmettään, mutta mikään ei estänyt minua ajattelemasta, että se oli kuvastanut äkillisesti herännyttä mielenkiintoa.

Typykkä oli ottanut vain pari askelta kohti etuhuoneen ainoaa vapaaksi jäänyttä istuinta, kun kolmikko käveli sisään epätahdissa ja peräkanaa kuin huonossa toisen luokan revyyssä. Ensimmäisenä heistä marssi lyhyenläntä vanha mies puristaen tiukasti kainaloonsa harmaamuovista aktikansiota. Hän näytti väsähtäneeltä ja pyykkinarun levyinen solmio hänen kaksi sormenleveyttä liian ison paidankauluksensa ympärillä oli kiertynyt pahasti vinoon, mutta hopeiset arvomerkit hänen takissaan ja punokset lakissa — jotka osoittivat hänet apulaisnimismiehen arvoiseksi — saivat hänet näyttämään jyhkeämmältä ja kookkaammalta aivan kuin hän olisi käyttänyt kymmenen sentin piilokorkoja. Huolimatta pisaroiden sumentamista silmälasien linsseistä hän suunnisti vakaasti minun lähelläni seisovalle vaatenaulakolle. Ripustettuaan manttelinsa koukkuun ja litistettyään taltion hellästi polviensa väliin hän kahmi taskustaan suuren myhkyisen nenäliinan ja alkoi kuivata lasejaan näyttäen hetken aikaa tuijottavan avuttomine silmineen hyvin hämmästyneeltä kuin olisi vasta todennut päässeensä pois ulkona temmeltävästä myrskystä.

Jälkimmäinen kahdesta muusta seurueen miehistä oli myös poliisi. Hän avasi hiukan nahkapuseronsa vetoketjua ja nojautui keveästi seinään. Hänen saattomatkansa alkoi olla siltä osin ohi ja jos tehtävään ei kuulunut tutkintovangin palauttamista takaisin lääninvankilaan, hän istuisi taas hetken päästä liikkuvan poliisin lämpimässä partioautossa kiitämässä kohti kahvikupillista. Mikäli se ajatus miellytti konstaapelia, hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä, koska oli jo kauan sitten oppinut, ettei juuri kukaan ymmärtänyt hyväntuulisen näköistä poliisia.

— Voitte mennä tuonne peräkamariin odottamaan.

Apulaisnimismies, joka oli jälleen palanut näkevien maailmaan, osoitti sormellaan kapeaa ovea, joka puolittain peittyi pellillä päällystetyn kiviuunin varjoon. — Tämä alkaa aivan kohta, hän jatkoi omistaen sanansa pikemminkin pitkälle avopäin olevalle, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotiaalle vangitulle kuin saattajalle.

Nuorimies nyökkäsi, väisti kevyesti konstaapelin ohjaavan kosketuksen ja alkoi kävellä apulaisnimismiehen käden suuntaan. Asianajaja nousi ja lipui ketterästi heidän keskelleen. Panin merkille, että myös vaaleatukkainen tyttö oli palannut huoneemme kynnykselle.

— Saanko vaivata aivan pienen hetken? asianajaja puhui yht’aikaa apulaisnimismiehelle ja nuorukaiselle. Ääni hyrisi vakuuttavana kuin kaksitoistapyttyisen Horchin moottori, mutta sanoissa oli silti voimaa ja tuskin erotettavaa käskevyyttä. — Minä olen varatuomari Seesmeri ja haluan keskustella herra Piston kanssa eräästä hänen juttuunsa liittyvästä … hmh … yksityiskohdasta.

— Mikäli asia on niin tärkeä, apulaisnimismies aloitti ja perääntyi askeleen verran.

— Se on erinomaisen tärkeä, varatuomari ilmoitti yllättävän karskisti työntyen samalla lopullisesti poliisien ja nuorukaisen väliin. He ajautuivat kuin huomaamatta Seesmeren pöydän luo.

— No niin, herra Pisto, juristi sanoi alentaen ääntään, mutta huone oli liian kaikuva siitä huolimatta. — Tehän …

— Voisitteko panna minulle savukkeen? Pisto kysyi huolettomasti.

— Mitä! Minä … eh … poltan vain sikareja.

Hämmentynyt varatuomari kaivoi esiin neliönmuotoisen rasian ja näytti sitä kuin todisteena Pistolle.

— Samantekevää. Pisto valikoi yhden pikkusikarin ja pudotti levollisesti laatikon taskuunsa. Hän kopeloi muodollisesti omaa, punaisen poolokauluksellisen villapaidan päällä olevaa urheilumallista irtotakkiaan ja hyväksyi sitten ystävällisesti nyökäten Seesmeren tarjoaman tulen. Vasta kun hän oli vetänyt ensimmäisen sauhun, hänen hauskannäköiset kasvonsa, jotka paksu korvien päälle kihartuva tukka sai leuasta näyttämään ehkä liiankin teräviltä, vakavoituivat.

— Mitä hemmettiä te oikeastaan tarkoitatte? hän kysyi.

Asianajaja oli jälleen omalla maaperällään. Hänen mehevät huulensa ja pyöreät siniset silmänsä loihtivat esiin hymyn, joka oli samalla kertaa ystävällinen ja valloittava, suostutteleva ja houkutteleva, ja joka olisi saanut kaikki minun kaupunkini Rautatiepuistossa vetelehtivät hintit lankeamaan polvilleen, mikäli hän joskus olisi sattunut kalastamaan niissä vesissä. Tällä kertaa ilme oli kuitenkin puhtaan ammatillinen.

— Hyvä ystävä, Seesmeri sanoi. — Minun tarkoituksenani on toimia teidän puolustusasianajajananne. Muistattehan käyntini pari päivää sitten?

— Muistan ilmoittaneeni selvästi, etten tarvitse ketään. En ainakaan isäni palkkaamia lakimiehiä. Ajoin porossa ratsian läpi ja ilmoittauduin seuraavana aamuna. Saan siitä muutaman kuukauden ja se on aivan oikein. En kaipaa ketään kaunistelemaan sitä mitä tein.

— Mutta teitä syytetään muustakin — paljon vakavammasta, Seesmeri sanoi melkein lempeästi.

— En tehnyt muuta.

Asianajaja huokaisi. Sitten hän tarttui pöydällä lojuneeseen kullattuun kuulakärkikynään ja ojensi sen Pistoa kohti.

— Vain nimi valtakirjaan, herra Pisto. Mitä te menetätte? Juttu menee kuitenkin lykkäykseen ja voitte miettiä sitten, haluatteko jatkaa kanssani.

Pisto puhalsi savua eteensä ja tuijotti sen läpi Seesmerta. Sitten hän työnsi äkäisesti sikarinpätkän suupieleensä ja vetäisi kynän itselleen kumartuen saman tien kirjoittamaan juristin osoittamalle kohdalle paperia. Sen jälkeen nuorukainen käännähti kannoillaan ja harppoi peräkamariin liikkuvan poliisin mies kannoillaan. Seesmeri haroi hitaasti paperit laukkuunsa antaen hienoisen ruusunpunan häipyä kasvoiltaan. Hän ja apulaisnimismies lähtivät yht’ aikaa kohti istuntosalia ja käräjäpoliisi kiri puolivälissä lattiaa heidän ohitseen aukaistakseen oven, josta itsekin livahti viimeisenä sisäpuolelle. Me jäimme tytön kanssa kahden kesken.

— Kerratkaamme, minä sanoin hänelle. — Mikäli teillä ei sattuisi olemaan oikeusavustajaa, niin nimenne ja puhelinnumeronne riittää. Voitte kirjoittaa ne vaikka kalvosimeeni. Mitä te menetätte?

— Harkitsen asiaa, tyttö sanoi. — Kunhan nyt ensin keksin tehdä jotakin, jossa tarvitsen sen kaltaista apua.

Hän naurahti osoittaakseen olevansa vielä paljon vähemmän tosissaan kun minä ja palasi eteisen tuolille alkaen raapustella jotakin laukustaan ottamaansa lehtiöön.

Torjuin miehekkäästi jäytävän halun sytyttää savuke ja otin lehden jälleen käsiini. Perimmäisestä huoneesta kuului äkillinen kolahdus ja heti sen perään pari epämääräisempää ääntä, jotka tekivät tilaa mahtavalle jymähdykselle, joka tuntui keinuttavan koko toisen kerroksen lattiaa. Joku kiersi rauhallisesti avainta kapean oven reikelilukossa.

Konstaapeli ilmestyi salista, heitti kysyvän katseen minuun ja riensi koettelemaan perähuoneen ovenkahvaa. Hän löi nyrkillään kehykseen ja kuunteli pää vinossa.

— Mitä siellä on? apulaisnimismies seisoi yleisöjoukon edessä, joka vähitellen lisääntyi hitaammista lautamiehistä.

— Jotain vinossa. Ovi on kiinni. Täytyy murtaa. Rikonko minä?

— No tietysti!

Konstaapeli perääntyi muutaman metrin ja lähti liikkeelle äkäisesti kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut pysähtyä ovista ja seinistä välittämättä vasta jossakin kaukana alhaalla pihalla. Sadan kilon olkapää heitti ohuen oven molemmilta saranoiltaan ja hän vältti hädin tuskin kaatumasta tajuttomaan nahkapuseroiseen poliisiin. Muut kiiruhtivat hänen perässään kopperoon. En välittänyt vielä edes nousta tuolista. Puolen minuutin päästä kaikki, lukuunottamatta paria vanhempaa lautamiestä, säntäsivät eteiseen ja ulos etsimään kadonnutta herra Pistoa. En nähnyt missään tyttöä ja siksi kävelin takahuoneeseen minäkin.

Liikkuvan konstaapeli makasi edelleen unten mailla lattialla kumossaolevan tuolin vieressä ja kultatukka kumarui hänen puoleensa koettaen kannatella miehen päätä toisella kädellään ja heilutellen baskeriaan tämän kasvojen edessä. Menin pienen avonaisen ikkunan luo ja annoin katseeni lipua alas pitkin seinää. En nähnyt mitään sopivasti läheltä kulkevaa vesikourua enkä korokkeita. Pojan oli täytynyt hypätä ja niin hän oli tehnytkin. Viitisen metriä alempana erottuivat lumessa epäselvät jäljet, jotka päättyivät läheiselle aidalle. Otin ikkunalaudalta kourallisen lunta ja palasin tytön luo.

— Koettakaapa tätä, sanoin ja nostin sen jälkeen kaatuneen tuolin pienen alastoman pöydän vierelle. Niiden lisäksi ei huonepahasessa ollutkaan kuin pari kolhiintunutta keittiöjakkaraa ja nuhraantunut kangassohva.

Pyörtyneen miehen puoliavoimet silmäluomet liikahtivat, sulkeutuivat kokonaan ja alkoivat räpsytellä.

— Voitteko kertoa mitä tapahtui? tyttö kysyi. Hän vaikutti todella uteliaalta.

Poliisin käsi nousi vaivalloisesti koettelemaan veristä suupieltä ja löysi sitten suurenevan kuhmun korvan takaa. Sormet lennähtivät taaksepäin kuin olisivat koskettaneet jotakin kuumaa.

— Hei, mitä tapahtui? konstaapeli kysyi.

Nostin häntä kainaloista ja retuutin sohvalle. Hän irvisti kiitokseksi ja työnteli kieltään poskiaan vastaan mietteliäästi. Sitten hän pani sormen suuhunsa ja veti ulos jotakin veristä.

— Hammash! hän totesi tyrmistyneesti.

— Voitte panna sen tyynynne alle ja toivoa, että raportti, jonka tästä teette, hyväksytään, sanoin ja palasin tuoliini.

He eivät löytäneet karkulaista. Puolen tunnin kuluttua viimeinenkin etsijöistä oli palannut ja oikeus aloitti istunnon. Piston juttu todennäköisesti jätettiin uuden ilmoituksen varaan. Minun asiassani ukkotuomari totesi nopeasti molemmat osapuolet syyllisiksi ja sé oli minusta sangen tyydyttävää, koska päämieheni oli alkuun ollut yksin vastaajana. Satoi yhä räntää, kun astuin ulos käräjätalosta.

Kävelin kulman taakse autolleni ja panin moottorin ja lämmityslaitteen päälle odottaen, että pyyhkijät olisivat saaneet työnnetyksi suuremmat lumet pois tuulilasilta. Jokin, joka oli yhtä kylmä kuin koirankuono, mutta kovempi, työntyi niskaani Stetsonin ja ulsterin kauluksen väliin.

— Te olitte äsken kihlakunnanoikeudessa, Piston ääni sanoi takaistuimelta. — Minäkin olin siellä, mutta poistuin kesken kuten varmasti huomasitte.

— Niin?

— Minulla on sen poliisin pyssy nyrkissäni.

— Niin?

— Haluan, että lähdette ajamaan ohjeitteni mukaan. Varovaisesti ja siivosti.

Vedin ykkösen päälle ja nostin kytkintä ja liityin hyvin harvaan liikenteeseen hiljaa ja arvokkaasti.

— Valot! Pisto huomautti leppoisasti.

Napsautin valotkin päälle.

3

Ohjasin ensin etelään Piston määräysten mukaan pysytellen koko ajan keskustan tuntumassa. Sitten käännyimme jyrkästi koilliseen ja ylitimme Isolan halki kulkevan valtaväylän suunnaten kohti varsinaista maaseutua. Hiutaleet sulivat vielä asfalttipinnalle ja tie kulki lumisten peltojen poikki kuin musta käärme nuhraantuneella pellavakankaalla.

— Paljonko teillä on bensiiniä? Pisto kysyi.

— Riippuu minne olemme menossa. Puoli tankillista.

— Mistäpäin te olette? hän tiedusteli.

Sanoin mistäpäin minä olin. — Ajamme teidän luoksenne, Pisto määräsi.

— Miksi?

— Koska minun pitää hieman täydentää varustuksiani ja se sopii muutenkin minulle.

Kumarruin säätämään lämmityslaitetta suuremmalle. Pisto istui takapenkillä niin alhaalla, että hän juuri näki ulos selkänojan yli. Hän oli kietaissut hartioilleen tummanruskean mohairmatkahuopani.

— Täällä vetää jonkin verran, koska jouduin rikkomaan sivulasin takaovesta, hän selitti.

— Saatan kuulostaa luonnottoman uteliaalta, sanoin. — Mutta miksi valitsitte juuri minut?

— Vain pakosta ja sattumasta. Kun hyppäsin ikkunasta, venäytin lievästi nilkkani. Olin yksin ja minulla oli vain vähän aikaa. Kadulla ei ollut ketään juuri silloin ja ajattelin, että he eivät älyäisi tutkia kovinkaan tarkkaan pysäköityjä autoja. Painuin lattialle istuinten väliin ja vedin tämän viltin päälleni. Sitten vain odottelin.

Edessä oli pitkä autio suora. Pisto kohottautui pystympään, nojautui eteenpäin ja pani yhden Seesmeren sikareista suuhunsa pyytäen minulta tulta.

— Polttakaa vain vapaasti itsekin, jos haluatte, hän sanoi ystävällisesti.

— Olen osittaisessa lakossa, sanoin tarkkaillen tietä, joka paikoitellen alkoi olla liukkaan loskamaton peitossa. — Sauhuttelen vain puolet siitä mitä tavallisesti. Jos se tuntuu luonnistuvan, vähennän taas puoleen ja niin edespäin.

— Entä kun olette jo jakanut viimeisen savukkeenne? hän kysyi pikkuisen ivallisesti. — Jatkatteko paloittelemista?

— Ehkä siirryn nuuskaamaan lopuilla.

Pisto naurahti ilottomasti. Olimme juuri lähestymässä paljasta asfaltinpätkää. Painoin tasaisesti kaasua ja pyöräytin rattia. Chevrolet alkoi kääntyä poikittain, kunnes pyörät tapasivat pitävän pinnan. Silloin vedin ohjakset piukalle kaikin voimin. Auto heilahti voimakkaasti ja pysähtyi keinahtaen.

Pisto sinkoutui puolittain selkänojan yli ja hänen oikea kätensä, jota kiihkeästi tavoittelin, jäi pahasti hänen alleen.

Mutta ase ei ollutkaan siellä, se survoi kipeästi vasemmalta kaulaani leukaluun alla ja pakotti minut liikkumattomaksi.

— Tuon olisitte