Amor, onnenhevonen

By Annina Holmberg

Heppatyttö Liian tarinan päätösosa.
Liia opiskelee Amerikassa, ja Martin on jäänyt Suomeen lukemaan lakia sekä paiskimaan tallimestarin töitä. Ikävä painaa kuitenkin päälle, ja Liia on vähällä hypätä lentokoneeseen päästäkseen Amor-hevosen ja poikaystävän luo. Martinkin ikävöi mutta tutustuu talleilla mansikkahuuliseen Reettaan, joka houkuttaa Liian ollessa kaukana...
Heppatyttö Liia seikkailee Los Angelesissa Martinin keskittyessä tallitouhuihin ja oikeustieteen opintoihinsa Suomessa. Kestääkö lupaavasti alkanut rakkaus välimatkan ja yhä pidemmiksi venähtävät kirjeenvaihtovälit?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 3, 2024
• ISBN: 9788727086217

Book preview

Amor, onnenhevonen

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1994, 2023 Annina Holmberg and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727086217

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Paukkukdaisille

I

Mä olin ollu Helsingissä vasta kuukauden, mutta kaikki se, minkä olin ehtiny Amerikkaan lähettää naris jo vanhuuttaan, enkä mä ihmetelly Liian toisen kirjeen kipakkaa sävyä.

Martin, senkin sika (se alotti),

on siinä mulla sankari. Vannoo ja vakuuttaa rakkauttaan oikeen Dylan Thomasin runojen voimalla, mut vaikenee kun mykkä sillon, ku elonmerkkiä kaivattais. Muistatsä enää mua? Martin hoi, mä oon sun kimmakaveris, joo joo, oon oon. Mä oon sun ihka oikee virallinen kimmakaveris, ollu jo pitemmän aikaa. Mä oon LIIA (tähän se oli piirtäny pääkallon ja sääriluut ristiin sen alle).

Ihan totta, mun suuresti mainostamat muuttokivut ei oo vielä ohi, ja enemmän kun pitkään, pitkään aikaan mä kaipaan kuulla susta. Martin, mulla on ikävä sua, eikä kukaan näistä kalifornialaishepuista pysty sitä tunnetta tukahduttamaan. MIKSET SÄ SIIS KIRJOTA?

Mä vilkasin just kalenteriin ja huomasin, et sulla on alkanu lukukausi kaks viikkoo sitten. Joko susta on tullu himo-opiskelija tai sit sä oot lakikirjojen sijasta tutustunu Helsingin suosituimpiin kuppiloihin. Niin tai näin, mä veikkaisin vikaa vaihtoehtoa. Miten siellä pääkaupungissa yleensä menee? Ei ainoastaan yliopistolla vaan kaiken kaikkiaan? Ootsä jo löytäny hyvän tallin? Viihdytsä Merikadulla Lennin ja Virven luona? Onks sulla ikinä ikävä kotiin? Huomaatsä: mä oon kiinnostunu susta. Täällä ei oo tapahtunu mitään mun viime kirjeen jälkeen, paitsi et mä vihdoin viimein oon päässy ridaamaan. Ihanaa! Sigourney, »pikkusysteri», innostu mun jutuista, ja kun meitä oli kaks kärttämässä Pamela lupas järjestää kyydit. Se on ihan jees »mutsi», samoin mä pidän Sigourneysta, mut Siobhan, »isosysteri», voi hitsi… Se sai just ajokortin, mut ei vahingossakaan suostu kuskaamaan ketään mihinkään, se on ehkä maailman itsekeskesin olento. Jotenkin siitä tulee mieleen Viveca, kai ku ne on molemmat hyvännäkösiä vanhaan kunnon missityyliin; pitkää vaaleeta tukkaa ja soreeta säärtä. Andrew, »isä», tuntuu edelleen aika kaukaselta. Se matkustaa koko ajan, eikä meillä siitä huolimatta, et munkin faija on taiteilija oo juuri yhteisiä intressejä. Kun Andrew on galleristi mä tietysti funtsasin ujuttaa sille faijan töitä, mut ne taitais olla ihan liian vanhanaikasia ja käsitettäviä sen huippumoderniin makuun.

Talli, jolla me Sigourneyn kanssa käydään on ylihieno, mut harva siellä ratsastaa edes puoliks niin hyvin kun Pihlaviston parhaat. Mä oon ridannu Lucky Strike -nimisellä palominolla, jonka erikoisuus on kiitolaukka. Se ei vedä vertoja Pasquinellille saati sit Amorinalle, mut yhtä kaikki on ollu fantastista päästä hevosen selkään.

Koulussa mä pidin just esitelmän Suomesta ja sen arktisesta todellisuudesta. Kuulostaa hienolta, mut tarkottaa lähinnä sitä, et »meillä pohjoisessa pakkanen kohoaa talven tienoilla yli kahdenkymmenen asteen ja Lapissa eletään kaamosta eli pimeää aikaa». Juan, espanjalainen vaihto-oppilas esitelmöi sekin, mut vertailussa meidän maata pidettiin eksoottisempana. Mä alan vähitellen tottua tähän systeemiin, kai ku se on niin paljon löysempi ku meidän, mut jenkkienglantiin mä totun tuskin koskaan. Muistathan sä, et mä oon aina kannattanu kiivaasti englantilaisia poliisisarjoja ja niiden brittiläistä aksenttia.

Vielä mä en oo lihonu niinku kuulemma kaikki täällä tekee, kiitos Pamelan ja Siobhanin, jotka harrastaa kasvisruokaa ja terveellisiä elämäntapoja. Siinä mielessä niiden ihanteet on ristiriitasia, et ku Andrew kerran vei meidät aitoamerikkalaiseen hampurilaisbaariin ne veti pihviä ja majoneesia posket pullottaen. Pirtelöstäkään ne ei kieltäytyny, mikä oli viisasta, sillä mitään niin hyvää mä en oo eläessäni maistanu. Ei tullu ikävä silliä ja ruisleipää. Sori vaan, mut mun isänmaallisuus ei näytä olevan ainakaan ruuasta kiinni.

Siitä huolimatta, et täällä törmää melkeen joka päivä johonkin uuteen, aika kuluu tolkuttoman hitaasti. Mä kai ajattelen liikaa sua ja meidän yhteisiä juttuja. Mä kaipaan maastolenkille sun kanssa, sateeseen juoksuttamaan Piitua (ootsä nähny sitä, meidän saunakoiraa?), sun syliin… Mä voisin rakentaa miljoonien edestä ostetuilla postimerkeillä tien sun luo ja tulla sitä pitkin tän kirjeen sijasta. Voi kun mä voisinkin tehdä niin.

Mä tiedän, et siellä siirrytään kovaa vauhtia kohti kylmyyttä, et illat on jo pimeitä eikä seuraavasta lomasta vielä tietookaan. Mä tiedän, ettei mulla oo mitään syytä valittaa, et itse änkesin itseni tänne, et sullakin taatusti on hankaluuksia uudessa elämäntilanteessa. Silti: mä oon hevon kuusessa hullujen amerikkalaisten armoilla ja sä sentään lähestulkoon kotonas — muista siis, et täällä kaivataan sun kunnianarvoisaa persoonaas ja etenkin jotain elonmerkkiä siitä.

Muistatsä joskus kauan sitten Harjulassa, ku me löhöttiin omenapuun alla ja suunniteltiin tulevaisuutta… Mä haaveilin pääsystä Meksikoon tai syvään etelään, minne sä tulisit perässä kun paraskin noutaja. Mä olin varma, ettei mulla ollu vaihtoehtoja, et mun kohtalona oli aina vaan lähteä ja jättää, alottaa alusta aina ja aina ja aina. Sillon mä olin varma, etten ratsastais enää, mut sit sä melkeen kirjaimellisesti nostit mut takasin selkään — tuntuu, ku siitäkin ois sata vuotta. Siinä tempoillessani mä pistin paperit sisään ja pääsin tänne, nyt ei siis muuta ku kiitollisuutta kehiin.

Varmaan mä jossain harmaahapsivaiheessa funtsaan, et voi Liia-muori, kyllä sulle teki hyvää se Los Angelesin vaihe, mut siihen tuntuu olevan tajuttoman pitkä aika. Vielä ku mä ajattelen, kuinka isoks Amor ehtii vuodessa kasvaa mä joudun melkeen sitomaan itseni, etten hyppäis lentokoneeseen. Sit mua on ruvennu pelottaa, et sä löydät sieltä jonkun toisen… Ei ei ei, mä tiedän, ettei näistä sais puhua — sopimus on sopimus, mut silti. Sun täytyy lähettää valokuvia itsestäs (kai sulla vielä on pitkä tukka?), Pihlavistosta, Helsingistä, Harjulasta, Amorista — MEIDÄN varsasta, onnenhevosesta.

Kohta mä rupeen pillittämään saaden sut raivopäiseks, joten ei nyt muuta kulta, ku hyvää sateista suomalaista syksyä täältä amerikkalaisen auringon alta. Opiskele uutterasti, jotta susta joskus tulee tuima tuomari äläkä anna suurkaupungin sykkeen sekottaa muuten niin sulosta sydäntäs.

Liia

PS. Ja jollei susta samperi soikoon kohta kuulu niin mä hitsi vieköön kiroan sut alimpaan hornaan senkin sikasika-sika — kirjota siis pian rakas ihana kulta Martin, sä kaikkein kaivatuin kaikista martineista.

Sama

Jos tollaseen vetoomukseen vastaa kieltävästi, täytyy todella olla sika, enkä mä Liian hepulimaisista vuodatuksista huolimatta uskonu itsestäni moista. Niinpä mun kaiken hääräämisen ja sekoilun keskellä oli puristettava aikaa vastata sen kirjeeseen, taisteltava tunteja kertoakseni, miks musta ei ollu kuulunu mitään, hommattava hetkiä tiedottaakseni, ettei hiljaisuuteni ollu johtunu siitä eikä paljoa itsestänikään — lyhyesti: että mun elämässä tapahtuneet muutokset oli olleet niin äkkinäisiä ja isoja, ettei multa ollu liienny aikaa mihinkään muuhun kun niiden läpi elämiseen.

II

Työnsin hartiat kyyryssä painavaa yliopiston ovea auki. Heti Fabianinkadulla sain viiltävän ryöpyn niskaani: taivas itki — kuten vanhassa biisissä lauletaan — sadoin pisaroin.

Kauluksen suojaksi vetäen sukelsin iltapäiväruuhkaiselle Aleksanterinkadulle yrittäen olla ajattelematta iltaa, johon kuuluisi lannan luomista, hevosten ruokintaa ja harjausta, mahdollisesti ratsastusta ja vitivarmasti ainakin kömpelöiden tyttölasten opettamista. Normaalioloissa mikään niistä ei olisi kiusannut, mut tällä säällä ja uuvuttavien luentojen jälkeen mä tunsin olevani kypsä lähinnä vällyjen väliin.

Käsi laskeutu mun olkapäälle saaden mut katsomaan hätkähtäen taakseni.

— Sori, ei ollu tarkotus pelästyttää.

Se oli Kari, opintojen ohjaaja eli tutor, toisen vuoden yli-innokas opiskelija, joka oikeustieteen puolesta oli valmis vetää itsensä hirteen. Sen kaikki puheet viittas siihen, et se kanto henkilökohtasta hepulia meidän alottelevien opiskelijoiden