Amor ja uusi kesä

By Annina Holmberg

Liia joutuu koville menetettyään jo kaksi hoitohevosta, ja kaipaa muutosta. Tyttö on muuttunut poikaystävä Martinin näkökulmasta aivan toisenlaiseksi ja harkitsee vieläpä vaihto-oppilaaksi lähtemistä... Haluaako Liia päättää seurustelun vai mistä nyt tuulee?
Nuorille suunnatun heppasarjan toinen osa kuvaa Liian elämän käänteitä ilman Amorina-ratsua. Mihin teinitytön tie vie ja pysyykö poikaystävä Martin kelkassa mukana?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788727086224

Book preview

Amor ja uusi kesä

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1992, 2023 Annina Holmberg and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727086224

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Martin

Liia loikoili omenapuun alla. Siellä se oli maannut suurimman osan kesästä, ja mua alkoi ottaa jo pannuun.

Omenapuu kasvoi kaksikerroksisen maalaistalon takana, rauhallisessa notkelmassa, piilossa uteliailta katseilta ja osaaottavilta hymyiltä. Mä en kuulunut uteliaisiin enkä osaaottaviin, mulla oli oikeus mennä sinne.

— Liia! huhuilin varoitukseksi. Ei vastausta.

Kiihdytin tahtia ja tulin perille melkein juosten.

Siellä se oli, tutulla punavalkoraitasella huovalla jalat ristissä, kiharainen tukka silmillä.

— Moi, se hymyili ja teki mulle tilaa.

— Mikset sä vastannu? huohotin tyytymättömänä. Se katsahti muhun ihmeissään.

— Huusitsä?

— Ku palosireeni.

Se näytti erilaiselta ku eilen. Samat farkuista leikatut shortsit, sama valkonen pusero ja samat kuluneet sandaalit. Silmät, suu, hiukset, nenä — kaikki tuttua, ilme vaan erilainen.

— Sä näytät iloselta.

Se virnisti vallattomasti, ja mä meinasin puhjeta suosionosoituksiin. Siitä oli aikaa, kun mä olin nähny Liian virnistelevän. Sillä oli rankka sessio takana, täys parivuotinen yhtä pyöritystä.

— Onks jotain tapahtunu?

Se nyökkäsi yhä hymyillen ja työnsi mun käteen esitteitä, joista mä en tajunnu yhtään mitään. Kun sanoin sen ääneen, Liia kohautti dramaattisesti olkapäitään ja rupesi selittämään:

— Me ajateltiin, että mä voisin ens kesänä vaihtaa vuodeks maisemaa, lähtee vaihto-oppilaaks Brasiliaan tai Uuteen-Seelantiin, niin tai Australiaan tai Jenkkeihin, jos pääsis siellä etelään, tai Meksikoon…

Tuijotin sitä umpiuunona, tää tuli mulle täytenä yllätyksenä.

— Ketkä ajatteli?

— No mutsi ja minä, se puuskahti kärsimättömästi. — Tajuuthan sä, ettei tästä mitään tuu.

Mun päässä pyöri miljoona toinen toistaan sekavampaa ajatusta, enkä mä saanu yhdestäkään kunnolla kiinni. Toistin ku papukaija:

— »Tästä mitään tuu»…mistä?

Liialla leikkasi nopeasti.

— Ei ei, en mä sitä, se puuskahti ja tarttui mun käteen. — Kaikkee muuta…

Se istu hetken hiljaa pää painuksissa ja puristi mun sormia. Sitten se sanoi hyvin hitaasti ja hyvin harkitusti:

— Mähän oon ollu ihan mahdoton koko kesän. Mutsi ja faija on yrittäny vaikka mitä, mutta mä oon vaan möyriny masennuksessani ja tehny kaikkien elämän hankalaks. Sä taidat olla ainoo, joka mua on tosissaan jaksanu. Mä ajattelin, että jos mä pääsisin kaikesta pois vähäks aikaa, kun ei sustakaan tiedä, mitä sä teet kirjotusten jälkeen…tulisit vaikka mun luo, matkustaminen on nykyään halpaa…

Se päästi mun käden ja naurahti vähän hämillään.

— Mikäli sä enää haluut olla mun kanssa.

Tartuin sitä löyhästä poninhännästä ja tukistin kevyesti.

— Kaikkee sun mielees juolahtaakin.

Liia oli saanu mut koukkuun, turha siinä oli pyristellä. Me on tunnettu toisemme niistä ajoista, kun Meriläiset sai Harjulan ja rupes viettämään siellä lomiaan. Mutsit on lapsuuden kavereita, niin että meillä on ihan perinteitä — nykyään me ja Meriläiset ollaan perhetuttuja, oltu jo kauan aikaa.

Mä aloin varsinaisesti kiinnostua Liiasta viime kesän ratsastusleirillä. Liia tuntu tutulta ja kivalta, ja kuitenkin ihan uudelta. Uutena vuotena mä sitten nappasin siitä tosissani kiinni, eikä se pannu paljoakaan vastaan.

Liia ajatteli asioita, suostu puhumaan niistä, eikä meuhkannu hulluna ympäriinsä niinku niin monet sen ikäset kimmat. Sitä paitsi se ajatteli hevosista ja ratsastuksesta lähestulkoon samalla tavalla ku mä — otti ne tarpeeks vakavasti.

Ilmeisesti se oli kasvanu siihen kovien kokemusten myötä. Sen hoitohevonen, Tsarevits kuoli, ja se joutu esittämään surullista, vaikka oli oikeesti ollu helpottunu. Se oli pelänny sitä hevosta. Viime vuoden kesäleirillä Pihlajakummussa se lopulta löysi elämänsä hevosen, Amorinan, joka opetti sitä rakastamaan ratsastusta oikeen toden teolla. Nyt oli Amorinakin kuollut — se tapahtu muutamaa päivää ennen ku Meriläiset nosti kytkintä ja muutti tänne — muutamaa päivää ennen sitä, minkä me ajateltiin muuttavan kaiken täydelliseksi.

— Martin, se keskeytti mun ajatukseni. — Muistatsä sitä päivää, kun me muutettiin?

Nyökkäsin. Totta hemmetissä mä muistin sen.

— Me oltiin kuviteltu siitä niin paljon, se jatkoi. — Ja samana aamuna mä sain Martinan kirjeen, jossa se kerto Amorinasta…

Tapahtuma oli keikauttanu kaiken päälaelleen, sulkenu Liian koko kesäks Harjulaan ja saanu mut ramppaamaan siellä sen sijasta, että me ois yhdessä vietetty huoletonta leirielämää Pihlajakummussa. Martina, mun pikkusysteri, oli väsyny Liian nökötykseen, mutta mulla ei ollu ollu valinnanvaraa.

— Se päivä vaivaa mua ku painajainen, Liia sano ja puhalsi kiharan syrjään poskeltaan.

— Mä en pääse siitä, en.

— Sun pitäis nousta takasin selkään, mä mutisin. Sitä samaa mä olin mutissu koko kesän.

Se puisti päätään.

— Se on ollutta ja mennyttä.

Välillä mua ärsytti sen tapa ilmasta itseään turhan teatraalisesti.

Se tarttu taas niihin esitteisiinsä ja selitti:

— Funtsaa nyt Martin, minne mä meenkin niin sä tulisit perässä ja painuttais puuvillapelloille laulaan bluesia ja meloon kanootilla, eiks kuulostakin joltain?

Liia-parka. Se oli lukenu historiallisia romaaneja ku paraskin Angelika koko kesän. Toi syvän etelän vimma oli saletisti seurausta jostain Tuulen viemää -viikonlopusta, jollon sade oli iskeny kattoon ja vieny sen ajatukset mennessään.

— Liia hei, ootsä miettiny tätä vuotta?

Se pani esitteet pois ja huokasi.

— Kai se menee omalla painollaan.

— Eli haveillessa jostain menneen maailman jazzista ja liehuvista krinoliineista?

— Äh, on mulla vähän järkeäkin päässä.

— Näkis vaan.

Se kiljaisi ja heitti mua raa’alla omenalla. Seuraavassa hetkessä me kierittiin pitkin ruudullista huopaa ja sotkeennuttiin toisiimme totaalisesti. Mä puristin sen tiukasti itseäni vasten. Se kamppaili ensin vastaan, mutta rauhottu lopulta.

— Näetsä, on meistä elävistäkin rhettbutlereiks.

Pikkuhiljaa me lakattiin hihittämästä.

— Et säkään ihan viisas oo.

Me viivyteltiin siinä viltillä melkeen iltaan asti. Paneuduttiin sen matkahaaveisiin ja yritettiin vähän valottaa huomistakin päivää. Puhuttiin Saarasta, sen entisessä kotikaupungissa asuvasta kaverista, ja Martinasta, joista molemmista se oli vieraantunu kesän aikana. Lukiosta, joka alkaisi vähän ajan päästä ja siitä, mitä se tois tullessaan. Mun abivuodesta, niiden naapurin koirasta, Liian faijan tulevasta taidenäyttelystä, mun mutsin äkillisestä innosta aerobiciin ja ties mistä.

Oli vain yksi asia, mistä me ei puhuttu: hevoset. Sitä aihetta Liia vältteli tahallaan, ja mä rupesin jo miettimään, aavistiko se mun päätöksen. Mä olin päättäny pakottaa sen takasin selkään, keinolla millä hyvänsä.

Nyt oli sen aika — nyt, kun Liia viimeinkin oli tullut ulos kuorestaan.

Liia

Mä tuijotin Martinin perään. Katselin sen vähän länkisäärisen keveää käyntiä ja mietin, kuinka paljon siitä tykkäsin.

Sillä oli jotain mielessään, takuulla oli. Mä en tiedä mitä, mutta jollakin tavalla se liittyy hevosiin ja siihen, että se haluu mun palaavan tallille.

Palaavan tallille? Mahdotonta.

Miten se kuvittelee mun voivan kulkea Amorinan tyhjän boksin ohi? Tai eihän se tietenkään oo enää tyhjä, siinä on nyt joku vieras hevonen, mikä on vielä hirveempää.

Kaiken muun Martin tajuaa, ihan kaiken muun, mutta ei tätä. Mä en vaan voi, se on mun osalta lopullisesti ohi.

Alko hämärtää. Mun oli aika kerätä kamppeeni ja lampsia ylös talolle. Jalat oli ihan puutuneet, iski hinku lähteä lenkille. Mä voisin mennä naapuriin ja hakea koiran mukaani, sen kanssa oli kiva kulkea metsässä.

Faija tuli puolitiessä vastaan ja kysäisi:

— Lähetsä lämmittämään saunaa?

Puistin päätäni.

— En mä nyt, mä lähen metsään.

Vaihdoin sandaalit lenkkareihin ja vedin anorakin pään yli. Tullessani takaisin sen syvyyksistä huomasin äidin pällistelevän mua.

— Liia, ootsä menossa johonkin?

— Joo, vähän metsään kävelemään.

— Martinin kanssako?

— Ei ku naapurin koiran.

Äiti naurahti, ja muakin huvitti vähän, se kuulosti totisesti hullulta.

— Tuuthan sä ajoissa saunaan?

— Tuun tuun, mä kierrän vaan Topin polun.

Elokuun ilta alko olla aika kirpeä. Tuntu hyvältä hengittää voimakasta metsän tuoksua ja kuunnella lehtien salaperästä suhinaa. Piitu juosta hölkötteli mun edellä, poikkesi aina välillä ojassa ja tuli sitten tarkistamaan, että mä roikuin messissä.

Mä silitin sen mustaa päätä.

— Sä oot hieno koira ja hyvä ystävä. Tuutsä mun kanssa saunaan?

Se tönäisi mua kuonollaan, ja mä pidin sitä vastauksena. Se rakasti saunomista.

Mä olin kulkenu pitkiä pätkiä Piitun kanssa tänä kesänä. Se on sileekarvanen noutaja ja tykkää kantaa kamaa suussaan. Nytkin se toi mulle oksan kappaleen, joka mun piti heittää mahdollisimman kauas. Se täris innosta. Kun se toi kapulan takaisin, mä kehuin sitä ja lähetin sen jälleen matkaan. Oli ihana katella miten hauskaa sillä oli.

Suostuisivatkohan vanhemmat hankkimaan meille koiran? Mä tunsin, että mun sielu ihan huusi jonkun eläimen perään, olinhan mä tottunut viettämään viime vuoteni hevosten parissa. Mutta mutsi sanois tietenkin, että kuka sitä jaksaa ulkoiluttaa, ja faija naureskelis päin naamaa. Se tosin vois suostua, sekin tykkäsi koirista.

Nyt ei vaan itse asiassa ollu oikea ajankohta, eihän koirasta olis mulle kauaa iloa, jos mä pääsisin lähtemään vaihto-oppilaaks. Sen jälkeen sitä ei ulkoiluttais ku mutsi, joka ei alunperinkään innostuis ajatuksesta.

Vaihto-oppilaaks…se oli ihan uutta mulle. Mä en oo koskaan edes haaveillu sellasesta, mulle on riittänyt ne kaks kielikurssia, jotka mä oon ollu Englannissa. Sitä paitsi aikasemmin mä oisin tuskin suostunu edes harkitsemaan koko asiaa, sehän ois tarkottanu