Sinä yönä tähdet

By Anita Aure

Menneisyys ei koskaan jätä Maisaa rauhaan. Se muistuttaa häntä siitä, että miehet ovat vain satuttaneet häntä aina, kun hän on antanut itsensä rakastaa. Ja kas, häneen sattuu jälleen. Elämä on vain historian toisintoa, tai näin Maisasta ainakin tuntuu.Eräs nuoruuden rakkauden kohde palaa Maisan elämään. Tällä kertaa Maisa ei kuitenkaan ole enää nuori ja sinisilmäinen. Hän päättää ottaa ohjat käsiinsä ja antaa itseään satuttaneiden miesten tuta nahoissaan hänen vihansa. Alkaa koston tie. Tie on kuitenkin alkanut jo kauan sitten, Maisan lapsuudessa...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726755626

Book preview

ruutia.

1

Ilkka oli junassa! Nyt Maisa oli siitä varma. Hän oli nähnyt tämän jo äsken rautatieasemalla ostamassa R-kioskista iltapäivälehtiä. Maisa oli rutiininomaisen välinpitämättömästi kiiruhtanut laukku olalla kuulutusta kaikuvan asemahallin läpi, kun miehen tutunomainen olemus tarttui silmäkulmaan. Sydämessä jysähti ja hän pysähtyi tuijottamaan. Ilkka! Vai oliko sittenkään? Silloin, sinä kesänä tällä oli ollut viikset.

Mies taittoi lehdet kainaloonsa ja kääntyi selin, harppoi talvipoplari käsivarrella pitkin askelin asemalaiturille polvet hajallaan niin että käynnistä tuli tuttua rentoa keinuntaa. Maisa näki miehen nousevan samaan junaan, johon itsekin aikoi. Ilkka? Ei, ei sittenkään. On. Mieli souti ja huopasi. Hän näki enää selän eikä ollut varma.

Maisa etsi lippuunsa merkityn paikan tupakoimattomien vaunusta ja istuutui nuhruiseen plyysipenkkiin. Hän kaivoi laukusta Finlandia-pal-kinnon voittaneen romaanin, yritti keskittyä lukemiseen, mutta siitä ei tullut mitään. Hän oli liian kiihtynyt. Sydän hakkasi kuin hädässä.

Hän lähti etsimään ravintolavaunua. Edetessään kapeaa käytävää hän silmäili muita matkustajia ja silloin hän näki Ilkan uudestaan. Mies luki lehteä ikkunapaikalla salkku kumollaan viereisellä penkillä. Mies tunsi tuijotuksen ja nosti katseensa. Maisa näki kasvot suoraan edestä. Hiusraja ohimoilta oli noussut ja vuodet olivat painaneet kasvoihin määrätietoisia juonteita, silti hän oli nyt varma: Ilkka! Miehen silmiin syttyi kiinnostunut pilkahdus, mutta ei tuntemisesta. Ilkka ei mitenkään voinut tuntea häntä, siitäkin Maisa oli varma. Ilkka oli vain huomioinut hänen kiinteän tuijotuksensa.

Maisa kulki läpi vaunun. Sydän jyskytti! Polviin iski pettävä tunne kuin painajaisunissa. Sivusilmin hän oli ehtinyt nähdä miten Ilkka taittoi lehden salkkunsa päälle. Ehkä tämä oli jo tulossa hänen jäljessään. Maisa painoi edessään olevaa nappia, joka avasi vaunuja erottavan oven. Juna heilahti niin että täytyi ottaa tukea seinästä.

Siitä oli jo kymmenen vuotta. Hän oli ollut kahdeksantoistavuotias laiha riuku, kesätöissä kotikaupunkinsa pankissa. Tukkansa hän oli värjännyt mustaksi ja muotoili kulmat kynällä teräviksi, mustiksi nekin kuin kottaraisen siivet.

Maisa vilkaisi kuvajaistaan oven lasissa, näki varsin naisellisen ladyn, vaaleanruskeat hiukset vapaasti olkapäillä. Meikki oli nyt hillitty, vain hiukan poskipunaa, ripsiväriä ja vaaleaa huulipunaa. Puutereita hän ei käyttänyt enää ollenkaan. Iho oli nuoruuden halvoista aineista tullut allergiseksi. Puuterit, niin jauheet kuin väri voiteetkin kutittivat ja ärsyttivät. Onneksi hänellä oli sileä iho ilman niitäkin. Ystävät sanoivat että hänelle sopikin paremmin niin; hän oli persoonallisempi omillaan.

Hän tiesi olevansa tyypiltään täysin toinen nainen kuin kahdeksantoistavuotiaana. Tiukat mustat housut olivat vaihtuneet heiluvahelmaiseen hameeseen, se laskeutui puoleen väliin pohkeita, hennosti vihertävä hame ja samanvärinen jakku, jossa olkapäitten kovikkeisiin kiinnitetyt laskokset valuivat kuin antiikin veistoksella; vuosi sitten boutiquesta ostettu menomekko, tänään alennettu työkäyttöön.

Maisa tilasi ravintolavaunussa sherryn ja jäi sydän yhä hillittömästi hakaten juomaan sitä punaiselle tiskille ikkunan eteen. Korkeita rakennuksia vilahti ohi. Viimeiset auringonsäteet valaisivat kattoja kuin niille olisi sivelty hohtavaa maalia. Lumi – missä sitä näkyi – oli painunut littanaksi maata vasten.

Maisa kääntyi katselemaan ympärilleen. Ravintolavaunussa oli täyttä, paljon lomalta palaavia varusmiehiä. Pöydistä kuului innokasta kiroilevaa pulinaa. Sydän pompahti taas: Ilkka seisoi nyt kassajonossa. Tummakuvioisessa pikkutakissa ja mustissa housuissa oli muodikasta väljyyttä. Mies valitsi myyntihyllystä sellofaaniin pakatun munkin. Maisa arvaili menisikö Ilkka johonkin pöytään, paikkoja juuri vapautui. Voisiko hän siinä tapauksessa tehdä seuraa ja kysyä: muistatko?

Ei, sitä hän ei tekisi. Kohta hän palaisi omaan vaunuunsa ja kaivaisi romaanin uudestaan esiin. Niin olisi heille molemmille parasta.

Maisa tarttui lasiinsa. Sherry maistui teatterille, väliajalle, iltaa varten pukeutuneelle yleisölle. Se maistui muistoille sekin. Maisa kääntyi takaisin ikkunaan, ohi vilisti mustaa peltoa, jonka ojat olivat täynnä jäätynyttä lunta. Sitten tuli rakennusrykelmä, jonka takapiha näytti kaatopaikalta, ja samanaikaisesti taivaanrannalla välähti kirkon siluetti; elämän kaikki kerrokset.

– Anteeksi, kuului samassa vierestä. – Onhan tässä vapaata?

Ääni oli tuttu eikä sitä voinut enää paeta. Jokin uusi sävy ääneen oli tullut. Karheutta. Se raapaisi. Kymmenen vuoden kokemukset, ajatukset ja tunteet rahisivat siinä, vuodet joista Maisa ei tiennyt mitään.

Maisa kääntyi hitaasti. Oscar de la Rentan partabalsamin tuoksu tunki sieraimiin. Hän oli unohtanut miten pitkä Ilkka oli, hän joutui taivuttamaan niskaansa että voi katsoa tätä silmiin. Hän nyökkäsi ja nojautui uudestaan punaiseen tiskiin, tuijotti taas ulos maisemaa enää tajuamatta.

– Olisipa sinulla tuollainen puku, niin saisin itsetuntoa …

Ilkka osoitti cocacolamainosta seinästä. Kuvan naisella oli ampiaisuuma ja alastomat olkapäät, rinnat laajassa kaula-aukossa näkyivät puolittain paljaina. Maisan jakussakin oli syvä v-aukko. Hänelle sopi sellainen. Kaula sai lisää pituutta ja ohut kultaketju kimalsi lämpimästi talven kalventamalla iholla.

Ilkan avaus kuulosti Maisasta säälittävältä. Häntä melkein nauratti.

– Että tuntisit itsesi mieheksi, vai?

– Täsmälleen, Ilkka hymähti ja joi höyryävää kahvia pahvimukista. – Minne olet matkalla?

Maisa viivytti vastausta. Hän ajatteli ääntään, paljastaisiko puhetapa hänet. Itse hän muisti Ilkan äänen kuin olisi sen eilen kuullut. Mutta hän itse puhui kymmenen vuotta sitten toisin, murretta. Sen jälkeen hän oli opiskellut monta vuotta, saanut varmuutta, itsetuntoa. Elämä ja asiat olivat saaneet toiset suhteet ja merkitykset. Hän oli eri ihminen nyt. Sen sijaan Ilkka oli ollut jo silloin sitä mitä nytkin.

– Seinäjoelle, Maisa vastasi. – Tekemään juttua teatterista.

– Toimittaja siis.

– Niin.

– Kulttuuritoimittaja?

– No en nyt varsinaisesti. Mutta kyllä minä kehitän jutun vaikka puulusikasta jos tarvitaan.

Tilanne oli jännittävä, kuin tirkistelyä avaimenreiästä. Kuka Ilkka oikeastaan oli? Kahdeksantoistavuotiaana Maisa ei varmastikaan ollut osannut arvoida tätä oikein, ei sillä tavalla kuin nyt. Nyt hän kiinnitti huomiota aivan toisiin puoliin, maneerit eivät häntä pysäyttäneet, eivätkä kulissit hämänneet.

– Minä menen Rovaniemelle luennoimaan. Ilkka pyyhkäisi sokerit suupielestään paperiservettiin. – Jään sitten muutamaksi päiväksi lomalle, Lappia katselemaan. Minulla on auto mukana junassa.

– Mistä aiheesta aiot puhua?

– Viinan vaikutuksista.

– Ai että humalasta tulee krapula.

Ilkka naurahti, silmäkulmat kävivät nopeasti hyväntuulisissa rypyissä. Hän on nyt lähellä neljääkymmentä, täyttää vuoden parin kuluttua, Maisa laski. Onkohan hänellä perhe?

Ulkona hämärsi jo niin että ikkunassa maisema näytti kulkevan kasvojen kuvajaisen läpi. Lunta oli vain vähän. Talvi oli ollut poikkeuksellisen lauha, vesisateet eivät olleet harvinaisia. Kasvihuoneilmiötä vai mitä he niin aikainen kevät, Maisa yritti kiinnittää ajatuksiaan muualle. Kuwaitin öljykenttäpalot, auringonlämpöä imevät nokimassat eivät vaikuttaneet ainakaan vielä Suomessa asti.

– Missä päin Helsinkiä sinä asut? Ilkka kysyi sen näköisenä että oli päättänyt tutustua häneen.

– Siellähän sinäkin asut?

– Melkein keskustassa.

– Viihdytkö?

Viihtyikö hän? Maisa käänsi päänsä niin ettei kasvoja näkynyt. Maisa inhosi katua jonka varrella asui. Viikonloppujen jälkeen kun hän lähti aikaisin aamulla töihin, jalkakäytävällä oli rikottuja pulloja ja oksennusroiskeita. Ensimmäisinä vuosina liikenteen jytinä teki korville väkivaltaa. Raitiovaunujen ja bussien tungokset tukehduttivat. Mutta lähiö olisi merkinnyt pitempää työmatkaa, hankalia yhteyksiä, taksien käyttöä. Vuodet olivat turruttaneetkin, totuttaneet. Oli ollut pakko, sillä hänellä oli ollut päämäärä; hän oli päättänyt selviytyä, opiskella, tulla joksikin. Ja ennen muuta: hän oli päättänyt unohtaa Ilkan.

– En viihdy aina, Maisa viimein vastasi.

Ilkka alkoi selittää miten oli muuttanut pääkaupunkiin vasta hiljattain, joulun jälkeen, vastentahtoisesti hänkin.

– Uran vaatima uhraus, mies luonnehti ja kumartui lähemmäksi: – Oletko nähnyt tähtiä?

– Nähnyt tähtiä, Maisa toisti. – Totta helkkarissa!

– Minä halusin asunnon kahdeksantoista kilometrin päästä keskustasta ihan vain sen takia, että voin katsella tähtiä. Hankin yläkertaan kaukoputkenkin.

Mies satutti Maisaa. Tähdet! Kipu viilsi Maisan sisuksia niin että oli pakko hiukan kumartua.

Sinä kesänä hän oli kokenut tähdetkin. Maisa pelkäsi äännähtäneensä, mutta Ilkan huomio oli toisaalla.

– Haen meille uudet mukit, mies sanoi ja oli jo menossa.

Myyntitiskillä ei ollut enää jonoa. Hän palasi nopeasti, ojensi sherryn Maisalle. Itselleen hän oli ottanut lisää kahvia.

– Mennäänkö istumaan? Ilkka viittasi ravintolavaunun perälle. – Minä en jaksa enää tuijottaa tuota seinää.

He istuivat ikkunan viereen vastapäätä toisiaan. Käytävän toisella puolella perhe söi nakkeja ja muusia kovalla metelillä. Pienin lapsista värjäsi punajuurella poskeaan.

– Minä olen Ilkka.

Maisaa vastassa oli avoimeksi tarkoitettu katse ja suuret kädet, joitten otteessa kahvimuki näytti pieneltä ja helposti rutistettavalta. Käsissä ei ollut yhtäkään sormusta, mutta siitä ei tietenkään voinut päätellä mitään.

Maisa viivytti mukia huulillaan voittaakseen aikaa. Silloin hän oli ollut Maija-Liisa. Toimittajana hän oli lyhentänyt nimensä iskeväksi Maisaksi.

– Maisa.

– Ihanille silmillesi! Ilkka hymyili sydämeenkäyvästi ja kohotti mukinsa. Maisa yritti nostaa omansa, mutta samassa hänen päässään kohahti. Viha tuli kaukaa ja syvältä ja sellaisella voimalla että hän pelästyi itsekin.

– Sinä olet tottunut iskemään! hän sihautti niin ivallisesti kuin osasi.

Ilkka meni hämilleen, loukkaantui. Viereisillä kiskoilla tuli juna vastaan. Oli jo niin pimeä, ettei kuvajainen ikkunassa särkynyt. Kuului vain huminaa ja tuntui kuinka maa jymisi.

– Mitä pahaa siinä on? Olisiko elämä jotenkin puhtaampaa ja arvokkaampaa, jos istuisin vaunussani lehteä lukemassa sen sijaan että puhelen naisen kanssa, joka herätti mielenkiintoni? Näytit siltä että sinulla olisi itsetuntoa … Mutta meitä on niin moneksi. Onhan luostarikin joillekin elämän tarkoitus.

Ilkka näytti siltä että minä hetkenä hyvänsä ponnahtaa ylös ja harppoo tiehensä. Sitä Maisa ei halunnut. Tällaisella tapaamisella täytyi olla tarkoitus. Ehkä hän oli saanut tilaisuuden selvittää sen, mikä kerran oli jäänyt kesken.

Ehkä hän oli saanut tilaisuuden kostaa.

2

Pankin sosiaalitiloissa seinänlevyisen peilirivin edessä joukko huoliteltuja naisia kiharsi hiuksia, lisäsi ripsiväriä, paineli suihkeita. Ilma oli raskas erilaisista tuoksuista. Joku pyörällä tullut pesi rintaliivisillään kainaloitaan pyyhe niskan ympärillä.

Maisa maalasi huuliaan ja kuunteli hajamielisesti Lissun selostusta viikonlopusta. Varjossakin oli ollut kolmekymmentä astetta, pihakukat nuokahtelivat vaikka joka päivä kasteli. Lissu oli raskaana eikä oikein jaksanut hellettä.

Maisan huomio oli kiinnittynyt ruskeasilmäiseen nuoreen naiseen, jota hän ei ollut ennen nähnyt.