Elämää Länsi-Venäjällä

By Heimo Pihlajamaa

Eletään 1970-lukua. Mies on jättänyt Suomen ja lähtenyt etsimään parempaa elämää Euroopasta. Suomeen on kuitenkin jäänyt ystävä, joka lähettää miehelle tiiviiseen tahtiin kirjeitä elämästään Suomessa. Kirjeet maalaavat kolhon kuvan suomalaisesta arjesta: palkat eivät riitä elämiseen, perheet asuvat pahimmillaan 20-neliöisissä hellahuoneissa ja ulkona paukkuvat lähes 30 astetta lähentelevät pakkaset. Onko siis ihme, jos joku haluaa lähteä täältä pois?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 2, 2022
• ISBN: 9788728110089

Book preview

Elämää Länsi-Venäjällä

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1971, 2021 Heimo Pihlajamaa and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728110089

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

(15.9) Tule kahdeksan autolla joka lähtee kahdelta Hesasta. Ehditään sopivasti iltaoluelle: Se vanha kaupunginhotelli ei ole enää toiminnassa, mutta täällä on uusi. Jos tulet suoraan Turusta, laivalta, busa lähtee linja-autoasemalta myös tasan kahdelta ja on täällä kuuden maissa. Tässä matkustajakodissa jossa itse asun on halpaa ja huoneita varmasti löytyy sinullekin ellet markkina-aikaan satu tulemaan. Senkin voi järjestää, kun vain ilmoitat tarkan tulopäivän. Täällä on alettu rakentaa voimalaitosta ja Pohjolan Voiman miehiä on Lapista aika paljon paikalla, on siis tavallista vilkkaampaa. Mutta olen puhunut isännän kanssa. Huone maksaa kympin vuorokausi, mutta jos olet viikonkin täällä, se putoaa puoleen siitä, ja pitempiaikaisilla asukkailla vielä siitäkin.

Kun tulet, älä säikähdä tätä huonetta, se onpieni, allapäin, kuten sen asukaskin, vanha talo. Mitä ihminen täältäkin hakee? tulee mieleen, kun katselee ympärilleen: kaikki on jotenkin vajaaksi jäänyttä, nurkassa on pesuamme, jossa voi juuri ja juuri peseytyä, pieni kuin sylkikuppi, notkahtanut heteka, pieni ruskea pöytä, kaksi karkeatekoista tuolia, paljaat seinät paria kukka-asetelmaa esittävää taulua ja yhtä peiliä lukuun ottamatta, hiljaisuus. Sekin kuuluu huoneeseen, näkymätön huonekalu, surullinen asia, yksinäisyys. Joskus auto ajaa ohi satamaan päin tai sieltä kaupunkiin päin, ja sitten hiljaisuus tulee äänen tilalle vähän kerrassaan. Lattia narahtaa. Viereisessä huoneessa joku aivastaa lyhyesti tsih tsih.

Sinähän pidät maaseudusta. Täällä sitä on. Sitä on niin jumalattoman paljon että sitä riittää joka puolelle, ei nyt nipin napin merelle saakka mutta lähelle. Ja jos tämä huone on jotenkin miinuksen puolella, samaa voi sanoa näkymästä joka avautuu leuan korkeudella olevasta ikkunasta. Ensin katse osuu Micheliniin, tuohon kättään heilauttavaan valkoiseen renqasihmiseen, joka juoksuttaa autonrenqasta seuraavan talon, tai paremminkin siihen kuuluvan verstaan katolla. Se on pian katsottu. Verstaan edessä on mustia renkaita ulkona maassa kuin suolia. Sitten näkyy vähän sorakatua joka yhtyy parin talon jälkeen pääväylään, menee vasemmalle sillan yli kaupunqin keskustaan. Silta ylittää merenlahden. Meri ei väreile, on sininen kuin pilvetön taivas. Kaupunki näkyy sillan takana, tyrkyttää itseään tänne päin. Se on rinteessä ja mäellä, aivan kuin talot olisivat kaikki halunneet mukaan kuvaa otettaessa. Jos lähtee pääväylää oikealle, tulee heti maaseudulle, maantielle, kuten muistatkin, Pohjanmaalle, ensin ruotsalaiselle, sitten suomalaiselle. Tulen kyllä bussia vastaan, jos tulet illalla, mutta kyllä tänne muutenkin löytää.

Jään siis vain odottelemaan. Suru on ollut tässä huoneessa alivuokralaisena jo jonkin aikaa, mutta eiköhän se siitä iloksi muutu taas. Katsellaan ja mietitään. Otetaan paukut, jutellaan. Voin tarjota, suoraan sanoen, enintään pullon pari keskiolutta, mutta luotan siihen että kassisi pullottaa, kuten niin monasti ennenkin. Vaikka eihän se ole pääasia. Nyt on tärkeätä saada tämä inventaario valmiiksi. Käydään kirjeet läpi ja jutellaan muusta. Tervehdi perhettäsi.

(2.7) Terve teille! lausun suuremman esikuvan mukaan, ja: kaikkea hyvää myös, jos en lopussa enää muistaisi toivottaa. Aina on ollut olevinahan jotain käpsehtimistä ettei ole kirjoittamisesta tullu mitään. Eilen pidin elämäni ensimmäisen ehtolaiskuulustelun: yksi ehtolaanen oli ja läpäisi hienosti.

Mutta mitä teit? Miksi muutit maasta? Sinullahan oli täällä hiton hyvä työpaikka, sait nauttia isosta palkasta (yli kolmesataa kuussa ja loppuaikoina läheni jo uhkaavasti neljääsataa), yli-ja yötöitä riitti, niitä oli niin paljon kuin jaksoit tehdä, sinulla oli halpa (vajaa kolmesataa kuussa) ja hyvä ja iso (kaksikymmentä neliöä) valoisa moderni asunto, oikein luksuskoti lapsiperheelle, etkä joutunut työssäsi palvelemaan kahta saati useampaa herraa, vai jouduitko? yksi palkka riitti hyvin. Eikös se niin ollut. Ja leipä oli miltei ilmaista, lihasta maksoit mitä muutaman pennin, ja maito kannettiin puoli-ilmaiseksi kotiin ja sitä riitti, sitä oli happanemahan asti, turistibussi pehmein keinuvin jousituksin haki sinut aivan kotiovelta ja suorastaan maksoi siitä, että käytit juuri heidän autoaan. Niinhän se oli. En kai muista väärin. Eiväthän tällaiset seikat mitenkään vaikuttaneet lähtöösi? Eivät toki. Et kai kehtaa väittää että vaikuttivat. Täällä meillähän menee niin hyvin, sanotaan, tämähän on tulevaisuuden maa. Miksi sitten muutit, torvi?

Kaikki ovat niin tyytyväisiä täällä meillä. Joka puolella »menee hyvin». Kaupungissa: helppoahan niillä kaupunkilaisilla on, sanovat talonjussit, ei tarvitse muuta kuin seitsemältä vasta mennä tehtaaseen töihin ja jo neljältä pääsee poiskin, eikä mitään oikeastaan tarvitse tehdä, mitä nyt jotain kevyttä siistiä akkain hommaa, ja silti palkka on hyvä eikä eläminen maksa mitään kun jyväjemmari lahjoittaa kaiken ilmaiseksi, vilja on aivan ilmaista, maidosta ja lihasta jos nyt pennin pari maksaa – kyllä kelpaa kaupunkilaisten. Minä sanoisin kyllä että hulluja ovat jemmarit, jos antavat ilmaiseksi. Jos pitäisi antaa maito ilmaiseksi, en minä ainakaan jemmarina viitsisi nähdä vaivaa meijeriin ajamiseksi, kaataisin vain maahan tai likaviemäriin.

No, ole nyt sinä siellä, minä olen täällä. Jokaisenhan on kuljettava oma tiensä, mutta toisaalta, kaikesta kurjuudesta huolimatta: kyllä ne hauskojakin sentään olivat ne biblikan ajat. Eipä ostella enää tilipäivinä perunaleivoksia viereisestä maitokaupasta eikä vedellä rauhanpiippuja luolan perällä kuten ennen.

(26.9) Pirhanan ikävästi ovat asiat, harmittaa oikein. En ole kerta kaikkiaan saanut aikaan kirjettä enkä paljon muutakaan, vaikka olen usein ajatellut ja hävennyt saamattomuuttani. Laiskuus on lahja, totta vie. En tiedä, olenko jotenkin sairas, ovatko silmäni vain heikot, vai mitä. Iltaisin olen vietävän väsynyt, en jaksa enää valvoa, kuten ennen nuorina valvoimma. Mistä puutoksesta mahtaa johtuakaan, mistä pirun huonokuntoisuudesta, vai johtuneeko vanhuudesta, vai yleisestä heikkoudesta. Ja tentti olisi viikon päästä. Se on ollut tulossa jo koko kesän, olen tiennyt sen tulevan, mutta vasta tänään aloitan lukemisen.

Vaasan veri ei vapise, kun demareja on haukuttava. Nyt olen kohta syvällä, napaani myöten, tässä pelon, kateuden, kyräilyn, pahansuopuuden rämeessä. Siihen vajoaa vastustamattomasti. Mutta mitäs meistä haistapaskan hippiäisistä, meistä humanisteista, eihän humanisteilla mitään tehdä, kun kultakausi alkaa. Patenttiratkaisut joka asiaan, sano, se on sitä kultakautta, ei se humanisteilta käy. Tekniikka on voittanut luonnon. Insinöörit ne tässä maailmassa uskaltavat. Kohta syödään muovista tehtyjä kananmunia, muovipihvejä, muovista kirnuttua voita. Ja koneet korvaavat ihmistyön, kai sitten työttömyydenkin. Automatisointi on tulevaisuuden A ja O.

Tähän tapaan paukuttavat eräät tekniikasta humaltuneet insinöörituttavat. Mitä pidät? Mutta kuule: saisinpa vielä kerran kuunnella pesunkestävän humanistin tarinointia, syödä sen maitokaupan perunaleivoksia luolan perällä, juoda päälle kahvit, polttaa sikarit, kahdestaan vain, työaikana, kaikessa biblikan rauhassa. Kuule kundi mitä teit! Tule pois sieltä, eletään taas! Oodi Rikhardinkadulle! Mutta kai näin on parempi, elettävähän se on tämäkin elämä jossa hevosenpuolikkaan kokoiset miehet määräävät. Muut, me muut saamme kantaa paskaämpäreitä, dillet kundit.

(14.10) Olin Hesassa ja sieltä tullessa oli iloinen yllätys: kirjeesi. Onnittelen, jos oikein ymmärsin… Niin sitä pitää perheellisten niinhän se on oikein.

Olipa talvikeli lähelle Hämeenlinnaa. Edellämme paineli kuorma-auto noin sataakymmentä. Suuri punainen Vanaja. Porhalsimme Volvolla ohi. Kaveri alkoi ihmetellä, onko renkaissa jotain vikaa vai tuuliko painaa autoa, kun ei ota kulkeakseen suoraan, vähän pakkaa nykimään laidoille. Pysähdyimme bussipysäkille, hän tsiikaa renkaat: paineet okei. Ei mitään vikaa, oli vain pirskatin liukas tien pinta ja puuskittainen tuuli. Vanaja, yksi farmari ja pari henkilöautoa ehtivät mennä ohi. Lähdimme perään, muutama sekunti, ja olisimme nähneet valkeakoskelaisen opiskelijan kuoleman. Poika oli tulossa Valkeakoskelta Simcalla, bilikka alkoi heittelehtiä liukkaalla tiellä, Vanajan ukko säikähti, munasi itsensä ja polkaisi jarruja. Kuormuri suhahti poikittain tielle, Simca iskeytyi kylki edellä sen perään ja Vanaja lensi tieltä perä edellä, nokka tielle päin. Simca makasi tienojassa kuin linttaan poljettu pahvilaatikko. Jannu dödas heti.

Miehellä oli papukaija, aikoi pestä sen. Meni ostamaan pesuainetta, sanoi kaupassa: pitäis pestä papukaija. Kauppias: ei se kestä pesupulveria, se kuoloo. Mies: eikä kuole. Seuraavana päivänä. Mies: se papukaija kuoli. Kauppias: johan minä sanoin ettei se sitä pesupulveria kestä. Mies: oo vait, kyllä se pulverin ja pesukoneen kesti, mutta mankelia ei enää kestänyt.

(23.1) Joka asia kyllästyttää. Työ on kuni tervanjuontia. Ja sinä pilkkaat vain kun sanot nousevasi joka aamu tasan kuudelta ja ryhtyväsi suoraan töihin. Lähden huomenna Hesaan, ehkä se piristää. Emmekö palaja sinne tappelemaan rosmoina rosmojen seassa? Tule pois, tule mukaan, ei anneta periksi. Sinäkin vanha urheilija. Mutta oli miten oli, toivotaan vasemmistolle menestystä vaaleissa, ehkä se siitä sitten alkaa pikku hiljaa parantua. Kokoomus ja turveparti alas. Ne sortaa työntekijää.

Tuntuu että pitäisi tehdä jotain, joskus taas että pitäisi lyödä täysin lossiksi, pelata pienoista uhkaa eräissä asioissa, olla vaikka liemessä, ja puskea taas vuosikausia. Mikään ei ainakaan tälleen tuota tyydytystä, kaikessa on niin selvä väliaikaisratkaisun leima. Tule mukaan sieltä petturi! Etköhän ala miettiä paluuta, kun puhun säästä: paksut ihanat nietokset, kovat pakkaset, väliin 24 tai 26 miinusta, joskus 32. Susia ei kai ole liikkeellä, paitsi aivan vaarattomia verosusia. Veroäyri on tässäkin kunnassa 18.75. Pappi perii siitä 1.50.

Tämä jää vajaaksi, kun on lähdettävä kansliaan. Tytöt – tytöt ovat tosi viehkeitä olentoja. Soisinpa teille tyttären. Mutta jos sellaista toivotte, älkää olko pettyneitä, vaikka asiat menisivätkin toisin. Pojat ovat aivan yhtä hyviä, molemmat ovat samanveroisia. Pääasia että itse tapaus menee hyvin.

(17.3) SDP voitti! Siitä se alkaa. Etkö usko? Kyllä ilmassa on juhlan tuntua, ei voi kieltää. Ja teille parhaat onnittelumme, hienoa kuulla asiasta. Ja kaikki hyvin, toivotaan.

Mut' mik' on meidän perhanoiden? Alankohan muuttua fatalistiksi. Jokin on kyllä taas etwaksen verran besser, on käyty tentissäkin, jokin gleich gut, mutta silti: mitä enemmän ihmisiä, tai sanotaan johtavassa asemassa olevia ihmisiä tapaa, sitä enemmän tapaa torvia. Niin se on. Klokukoskelle pitäisi värvätä lisää porukkaa. Kunpa joskus pääsisi tästä uneliaasta maalaiskylästä suureen syntiseen maailmaan! Emmekö palaja Helsinkiin, valkoiseen kaupunkiin, pakokaasuja nielemään, ruuhkien, kyynärpäätönimisen, huiputtajain, asuntogangsterien kultaiseen kaupunkiin, sinä sieltä, minä täältä? Sano, neuvo! Kuule kundi, kyllä sinua on unettomina öinä muisteltu! Mitä oikein teit! Haistatit tälle maalle pitkät. Voi surkeata isänmaattomuutta! Kyllä olet petturin osan osannut valita!

(18.4) Mikähän lie kevään väsymys vaivannut, yskät nuhat katarrit päälle, kävin hädissäni lekurillakin, viikko antibiooteilla, mutta alkoi piru uudestaan. Tänään helpottaa. Keväistä ilmaa virtaa kummasti keuhkoihin ja hengitys kulkee kunnolla. On kaikenlaista muutakin pientä ikävää, työssäkin. Kansakouluväki alkaa meikäpoikaa väsyttää ja kyllästyttää pahan kerran. Niitten tiloissa me kumminkin toimimme, ja siitä tulee kaikenlaista. Puhu niille jotain mistä eivät tiedä niin saat kyllä kuulla… ei, en jaksa kertoa. Joskus tulee mieleen: emmekö vielä palaja Helsinkiin, valkoiseen kaupunkiin? Vai ovatko ne ajat olleet ja menneet eivätkä enää koskaan palaja? Ei, nyt on poistuttava vasemmalle vihkoja korjaamaan.

Ne vaalit. Ehdokkaasi olisi ollut minunkin ehdokkaani, ellen olisi ollut toisessa vaalipiirissä. Tosin