Hiljainen käsilaukku: Valitut pakinat 1

By Päivi Rämö

Tämä kirja on käsikauppalääkettä pieneen apeuteen! Jokainen juttu jättää lukijalleen hyvän mielen ja hymynkareen. Nämä pakinat ja kolumnit on julkaistu aiemmin neljässä eri lehdessä ja toimitettu kirjaksi lukijoiden pyynnöstä.

Varoitus lukijalle: kirja ei sisällä seksiä eikä väkivaltaa ja on sallittu kaiken ikäisille.

"Tapa, jolla Päivi Rämö nauraa itselleen ja koko yhteiskunnalle, on lämmin ja hyväksyvä. Sellaista ääntä tässä kovassa maailmassa tarvitaan", luonnehti valokuvaaja Sari Tammikari.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 12, 2014
• ISBN: 9789523180765

Päivi Rämö

Päivi Rämö on kokenut ja taitava kirjoittaja, jonka tekstit ovat naurattaneet lukijoita mm. Martat-lehdessä ja Etelä-Suomen Sanomissa. Häneltä on julkaistu kaksi nuorisokirjaa 1970-luvulla (nimellä Päivi Järvelä) sekä valittuja pakinoita sisältävät kokoelmat Hiljainen käsilaukku (2014) ja Rouva Pelakuu (2015). Päivi Rämö on ollut Salpausselän kirjailijat ry:n jäsen 16-vuotiaasta.

Book preview

tulevaisuuteen

Meillä Pohjantähden alla

Muutan maan korpeen, saan uusia ystäviä sekä hännällisen

huonetoverin. – Poliisi ja palokunta pihassa. – Pottuja!

Santtuja! Tonttuja! – Maalaava majuri ja jäniksiä hoitava koira.

– Töhäytän auton ojaan ja lusin vuoden tuomion.

Pappi, lukkari, talonpoika, tsuppari

Olin yksin kotona hämärtyvänä iltana. Mies oli työssä, poika harrastamassa. Tuvan pöydän syklaamiin nojasi postikortti, jossa pikkuserkkuni kirjoitti:

Onnea vain uuteen kotiin, mutta eikö landella ole aika pimeää syksyllä? Varo maankiertäjiä!

Sytyttelin tupaan valoja ja funtsailin, kiehauttaisinko teekupposen energiajätteellä. Vilkaisin poltettavien roskien laatikkoon. Niitä riitti, mutta puita piti hakea pihan perältä.

Hain lämpimän pompan ylleni, törmäsin vauhdilla ulko-ovelle ja melkein kaadoin kumoon naispuolisen papin, joka seisoi portailla liperit kaulassa ja kartta kädessä.

– Hyvää iltaa. Täyttääkö tämän talon isäntä tänään viisikymmentä vuotta?

Kielsin asian ja tutkin ajo-ohjetta. Pappi oli oikealla tiellä mutta sen väärässä päässä. Kiittelimme toisiamme vuolaasti, hän neuvosta, minä siitä ilosta, ettei hän ollut maankiertäjä.

Leuhotin pimenevän pihan poikki klapikantamuksen kanssa, kun pihaan mönki taas auto. Lisää kirkonnaisia juhlapaikkaa etsimässä, arvelin, sillä kulkuneuvo oli samanlainen kuin puolitutulla kanttoritädillä.

Tempaisin kuljettajan oven auki ja mekastin:

– Emmekö laulaisi nyt yhdessä että Maan korvessa kulkevi lapsosen tie!

– Niin mitenkä? kysyi kolea ja aivan vieras naisääni.

– Suokaa anteeksi, sanoin vikkelästi. – Taisin luulla teitä erääksi toiseksi.

Nainen nousi autosta lapion kanssa.

– Minä olen rouva Lukkari enkä pidä siitä, että nimeni kanssa pelleillään. Muuan naapurinne sanoi, että te ette piittaa puutarha-asioista ja minun sopii hakea osa joriininjuurista parempaan talteen. Käykö?

– Olkaa hyvä, minä sanoin. – Viinimarjapensaat saatte jättää, niistä minä piittaan kovasti!

* * *

Tiskasin ja rallattelin maan korpea ratokseni, kun oveen paukutettiin. Ulkovalo paljasti kolmen maankiertäjän porukan.

Sieppasin järeän paistinpannun käteen, asetin yrmeän ilmeen naamalle ja menin ovelle.

– Iltaa, sanoi maankiertäjä ja esitteli itsensä sekä kaksi poikaansa. Kaikki kolme nostivat lakkiaan.

– Lähdettiin hakemaan sitä lehmien vannaa.

Mieheni oli tosiaan luvannut talon karjanjuottoammeen tuttavalleen. Panin paistinpannun luontevasti naulakon päälle ja näytin ammeen. Se hiiop-hoijattiin pakettiautoon, joka yleisen kiittelyn ja hyvästelyn jälkeen lähti ja väisti vastaantulevaa mopoa. Niinpä tosiaan, pappi, lukkari ja talonpoika olivat käyneet ja nyt oli kai kupparin vuoro. Olisikin mukava kokeilla, tekisikö pahan veren vuodattaminen minusta yhtään säyseämmän ihmisen.

Mutta tulija olikin tsuppari, vävykokelas kylän juhlatalosta.

– Kun ei muistettu teidän perheen nimeä eikä osattu kysyä puhelinnumeroa, isäntä lähetti näin kysymään, että tottahan kakkukahville tulette.

* * *

Sukelsin uuteen seurapiiriin sujuvasti kuin sorsa jorpakkoon. Kättelin kylän väen, söin täytekakkua ja vastasin kärsivällisesti kysymyksiin. Kyllä kiitos, viihdyn maalla ja ei, en tiedä, pelottaako minua olla yksin kotona näinä pimeinä syysiltoina. Kerron kyllä, jos joskus maailmassa pääsen kokeilemaan sitä.

Kotikirkko 2001

Muutto ja muutos

Peräkärry tuli täpötäyteen kirjoja. Laatikot nostettiin lavalle ja laidat lyötiin kiinni. Kesäilta näytti poutaiselta, joten jätimme suojapeitteen pois. Kirjatoukat ja painomustepunkit saisivat haukata vähän raitista ilmaa.

Perheenisä ajoi varovasti kuin saippuakuplakauppias. Minä ja poika vahdimme takaikkunan näkymiä kaulat kierteellä. Kun pääsimme kaupunkiliikenteestä maantielle, kuski nosti vähän nopeutta. Kuorma pysyi koossa, ja minä uskalsin oikaista niskojani.

Mikä vilahti pusikosta eteen? Auton jarrut rääkyivät, kuljettaja karjaisi, poika älähti ja minä kiljuin kimeästi. Mäyrä! Ei kun kaksi mäyrää!

Samaan aikaan kohdalle pörhälsi tukkirekka. Se nosti pyörremyrskyn ja lennätti yhden kirjan ilmassa sadan metrin päähän. Poika juoksi perään. Takaisin lönköttäessään hän nauroi melkein kaksinkerroin taittuen, ja ajattelin hädissäni, että tämä vauhdikas kodinvaihto oli ollut hänelle tarpeettoman rankka rupeama.

Hän heittäytyi autoon ja nikotteli naurun lomassa:

– Tässä onkin oiva opaskirja meille juuri nyt!

Hän näytti kirjan kantta: Ilo pintaan vaik syvän märkänis.

* * *

Me muutimme maalle, niin ihka oikealle landelle, että muuttohulinaamme mulkoili aidan takaa lauma hämmästyneitä lehmiä.

Päätös ei ollut äkkinäinen. Sitä oli tuumailtu hiljaa kytevällä innolla jo vuosi tai kaksi. Iän painama sukulainen halusi myydä talonsa juuri meille, ja ensimmäisen naurunsekaisen torjunnan jälkeen aloimme miettiä: miksei sittenkin? Mikä meitä pitelee kaupungissa?

Isä ja poika kypsyivät ensin ja hiillostivat minua, kunnes minäkin kypsyin. Totta puhuakseni se ei edes ottanut koville. Elämässäni on ollut aika vähän todellisia haasteita.

* * *

Heinäkuussa teimme kaupat kerrostalokodistamme ja toiset maalaistalosta. Juoksimme kuin kaupunkirusakot pankista postiin, maanmittaustoimistosta maistraattiin, verotoimistosta vaihtoautokauppaan ja takaisin pankkiin. Ostoslistamme muuttuivat kummallisiksi. Kärpäslätkä. Jalkalistamaalia (150 metriä). Hiirenlossa. Kottikärrynpyörä. Mehumaija. Kärpäsverkkoa. Toinen kärpäslätkä. Äidille auto (ei valkoinen eikä kallis.)

Miesväki raapi vanhoja tapetteja seinistä, maalasi sisäkattoa, paikkasi ulkokattoa, pilkkoi puita, tilkitsi ikkunoita, siivosi kellaria, ripusti valaisimia ja leikkasi nurmikkoa ikäkululla säkättimellä, joka piti kunnostaa ennen käyttöä ja pari kertaa kesken käytön.

Kolmannen polven kaupunkilainenkin osaa merkitä reviirinsä. Minä vaihdoin hyllypaperit, matot ja verhot omiini ja pinosin mummovainaani merkkaamat astiapyyhkeet kaappiin. Löin omin käsin naulan seinään ja ripustin siihen rakkaimman tauluni. Se on vaaleanpunaisten pelargonien ja kahvikupin asetelma pitsipöytäliinalla.

* * *

Jonakin syyslauantaina heräsin siihen, että uusi koti tuntui kodilta. Kokeilin kahviveden keittämistä puuhellalla. Se veti niin, että pienimmät kalikat kolisivat katolle. Ulkona oli keltaisten koivunlehtien tanssinäytös. Naapuri piti taukoa kyntämisestä ja jututti pihalla miesväkeäni. Poika oli löytänyt vintiltä päähänsä Hankkijan lippalakin, eikä pienikään ele paljastanut, että hän olisi ollut jotenkin uusi tässä ikivanhassa viljelymaisemassa.

Seinäkello raksutti kauniimmalla äänellä kuin kaupungissa.

Kotikirkko 2001

K. Niemeläinen

Pienet jyrsijät kuuluvat maaseudun elämään siinä kuin lampaatkin, ymmärsin syrjäkylille muuttaessani. En siis pyörtynyt, kun hiiri pyrki kanssani saunaan, kurkisteli klapipinosta tai roikkui varaston katosta kuin siipensä hukannut lepakko.

Taloon hankittiin pyydyksiä ja nimitettiin lossavastaava, joka hölkkäsi surmapaikalta toiselle:

– Vainaja autotallissa ja toinen puuliiterissä. Käyn laulamassa riiheen!

Sinnikkään loukkuvirittelyn, reittien tukkimisen ja naapurin kissojen öisten kommandoiskujen ansiosta kanta alkoi selvästi pienentyä.

Oli ollut pari hiiretöntä viikkoa, kun istuin iltarauhaa kamarissani ja luin Ollin pakinoita. Lattialla vilahti ykskaks jotakin pienenpientä ja karvaista. Se ilmestyi tyhjästä yhteen nurkkaan ja vipelsi toiseen nurkkaan kirjahyllyn alle.

Silloin minä kiljuin ja rääyin. Hiirrri mun reviirrillä! Tuokaa lossa, tuokaa kuularuisku ja suorasuuntaustykki, sillä tänne se ei jää asumaan!

* * *

Kyseinen eläin oli älykäs ja onnekas kuin salainen agentti 007. Se väisti murhayritykset ja jäi asumaan niin moneksi päiväksi, että sai kutsumanimenkin. Pakinoitsija Ollin tunnetun ystävän ja huonetoverin mukaan siitä tuli K. Niemeläinen.

Alkuun se oli hienotunteinen asuinkumppani: ei kuorsannut, ei tuonut tyttöystäviä yökylään, ei hyppinyt pöydillä eikä huvitellut juoksemalla nukkuvan naamani yli, kuten olen kuullut röyhkeimpien tekevän. En tiedä, mitä se söi. Ruokakomeroon päästäkseen sen olisi pitänyt syöksyä teräsverkkovahvisteisen seinän läpi. Kerran illassa se kävi kurkistamassa, olinko paikalla, ja minä irvistin, kun en muutakaan voinut.

Välirauha päättyi, kun K. Niemeläisen yllätti isohätä. Vaatekomeron ovi oli jäänyt raolleen ja komeron pohjalle avonainen käsilaukku. Kun olin lähdössä marttailtaan ja tarvitsin veskaani, löysin nenäliinan, huulipunan, kamman ja pastilliaskin seasta aitoa luonnontuotetta, hiirenpaskaa. Sulloin laukun kaikkineen roskapönttöön enkä ajatellutkaan lajitella eloperäisiä jätteitä erilleen.

Lähdin kylään pikkutavarat taskuissa, ja kun tulin takaisin, tuoni oli käynyt talossa. Uhrin pää oli näkymättömissä giljotiiniloukun sisällä, mutta karvaisesta takapuolesta tunnistin vainajan K. Niemeläiseksi.

Jos hän olisi ollut isompi, olisin vienyt hänet taidenahkurin orsille ja teettänyt uuden uniikin käsilaukun. Mutta hän oli hyvin pieni, ja