Naisten talo 1

By Heleena Lönnroth

Risteyksessä seisoo kaksikerroksinen, 1930-luvulla rakennettu talo. Joskus muinoin talo on palvellut pankkina, mutta nyt sillä on aivan erilainen tehtävä. Talo on nimittäin Naisten talo – asunto-osakeyhtiö, josta vain naiset saavat omistaa osakkeita. Taloon ovat tiensä löytäneet muun muassa eläköitynyt entinen alakoulun opettaja Ella sekä kolmikymppinen toimittaja Sussu. Naapurusten iät, ammatit ja etenkin persoonallisuudet vaihtelevat laidasta laitaan. Miten elämä Naisten talossa oikein sujuukaan?"Naisten talo" on Heleena Lönnrothin hurmaava kirjasarja, joka kertoo samassa kerrostalossa asuvista naisista ja heidän mielenkiintoisista elämistään.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2021
• ISBN: 9788726740264

Book preview

www.egmont.com

Kaffetåren den bästa är.

Värssy vanhan suodatinpussitelineen etuosassa. Totuus löydettiin Kotkan Kidekujan talon kellarin liiteristä.

Asunto-osakeyhtiö Naisten talon asukkaat

Ella

71-vuotias eläkkeellä oleva alakoulun opettaja

Kaarina

65-vuotias Kaarinan kaupan omistaja

Inkeri

Kaarinan sisko, 68-vuotias eläkkeellä oleva sihteeri

Kaisa

40-vuotias insinööri ja kauppatieteitten maisteri, kaupungin teknisen viraston päällikkö

Sisko

36-vuotias seudun matkailuyrittäjien markkinointisihteeri

Sussu

33-vuotias kaupunkilehden toimittaja

Eevastiina

28-vuotias taksiyrittäjä

Änsti

80-vuotias naapurissa asuva leski-isäntä

Idris

25-vuotias Eevastiinan kihlakumppani, maahanmuuttaja

1

Jos Vaasan Jaakkoo eli entinen Vaasa-lehden päätoimittaja J.O. Ikola olisi vielä elänyt, hän olisi kirjoittanut lehteensä viikottaisen Oottako kuullu -jutun tapauksesta, jossa kirkonkylän akat olivat julkisesti olleet kiinni toistensa tukassa miehen takia. Tapauksella oli silminnäkijöitä ja korvin kuulijoita.

– Päästäkkö irti siitä! huusi toinen, vanhempi nainen. – Sulla ei oo mitään tekemistä sen kanssa. Me olemme pitäneet yhteyttä jo kymmenen vuotta!

Eräänä varhaisena kevätaamuna, kun kaupat olivat juuri aukaisseet ovensa, oli kirkonkylän raitilla olevan talon pihasta ruvennut kuulumaan aika präiskettä. Silminnäkijäin kertoman mukaan entinen alakoulun opettaja ja eläkkeellä oleva muotitalon kauppiasrouva olivat riidelleet miehestä ja retuuttaneet toisiaan tukasta ja mäiskineet käsilaukuilla. Olipa siinä taidettu painiakin. Kyse oli naapurin vanhasta isännästä, jota molemmat mielivät kampraatikseen.

– Ei sillä oo mitään korvamerkkejä, joissa lukisi sun nimes, huusi toinen, kukikkaaseen muotimekkoon pukeutunut nuorempi nainen. – Tämä on vapaa maa, jossa on oikeus tavoitella onneaan niin kuin Ameriikassa!

Kun huuto vain yltyi, oli joku kauhistunut ohikulkija soittanut poliisille ja sanonut, että pelkää tappelussa käyvän huonosti. Puolen tunnin kuluttua paikalle ajoi poliisin maija. Tappelu oli jo menettänyt kiihkeimmän teränsä, kumpikin osapuoli oli selvästi väsyksissä, verenvuotoa ei näkynyt, mutta poliisi komensi kummankin naisen autoonsa istumaan.

– Mikäs hätä täällä oikein on menossa? koetti nuorehko poliisimies lauhkeasti aloittaa.

– Tämei sulle kuulu mitään, äyskäisi vanhempi nainen, – on ihan henkilökohtaista.

– Joo, samaa mieltä, sanoi nuorempikin ja yritti peitellä etumuksesta revennyttä leninkiään.

– Te olette kuitenkin aiheuttaneet häiriötä julkisella paikalla, jatkoi poliisi.

– Me ei oltu julkisella paikalla, vaan oman talon pihassa, viisasteli nuorempi nainen. – Mehän vaikka harjoiteltiin taistelulajeja. Ymmärtämätön ohikulkjja on tehnyt vääriä johtopäätöksiä…

Naiset vaikenivat eivätkä näyttäneet olevan mitenkään häpeissään.

– Voitaisiinko ajatella, että jatkossa harjoittelisitte vaikka sisätiloissa, etteivät sivulliset säikähtäisi?

Naiset kokoilivat itseään ja yksituumaisesti poistuivat poliisiautosta näkemiitä sanomatta. Poliisimiehellä karehti pieni hymy huulilla hänen startatessaan autonsa tielle ja takaisin kohti Lapuaa.

Änsti tuli seuraavana päivänä vierailulle Ellan luo ja kahvipöydässä istuessaan kysyi viattomasti, oliko talossa ollut tappelu edellispäivänä. Jotain naapuripitäjän naisia varmaan? Tai kenties kulkevaisia kaupustelijoita.

Ella sanoi, ettei ollut nähnyt mitään eikä suostunut jatkamaan asiasta sen enempää. Muutoinkin hän oli tavanomaista lyhytsanaisempi. Änsti kiitti kahvista ja sanoi olevan vähän kiireitä kartanolla ja poistui hyvällä mielellä. Hän ei kuitenkaan lähtenyt kotiinsa, vaan poikkesi Inkerin luo, Kaarinahan oli päivisin kauppiasrouva.

– Keitetäänkö kahvia? Inkeri ilostui. – Odotinkin, koska sä tuut ja kävin kaupassa pullaa hakemassa.

Änsti istui keinutuoliin ja otti asioikseen käteensä Apu-lehden, jota rupesi silmäilemään. Siinä oli heti kannessa juttua jostain Me too -liikkeestä. Miesjahdista, niin Änsti oli ymmärtänyt.

– Niin että, nekö tappeli Ella ja Kaarina, kysyi mies viimein. – Kylällä puhutaan, että poliisikin kävi paikalla?

– Saa hävetä silmät päästään, sanoi Inkeri lyhyesti. – Sustahan ne tappeli. Seisoin ulko-oven raossa ja kuuntelin sitä huutoa.

– Jassoo. Sehän kohottaa omanarvontuntoa. Ei ookaan muistaakseni naiset ennen musta tapellu, myhäili mies.

Inkerin yksiö oli pieni, mutta kodikas. Seinillä oli ruusukukkaiset kellertävät tapetit, ikkunoissa pitsiverhot ja iltaa varten rullaverhot. Inkeri ei tykännyt tirkistelijöistä. Lattia oli umpikannessa karvalankamattoja. Siinä oli mukava tassutella vaikka paljain jaloin, ajatteli Änsti.

Inkerin huonekalut olivat varhaista 70-lukua. Sohvakalustoja, joita jurvalaiset olivat myyneet ympäri maata, verhoiltu kauniin vihertävän raidallisella huonekalukankaalla, joka oli vieläkin miltei kuin uusi. Inkeri oli pitänyt keinutuolinmattoa ja käsinojasuojia siinä tuolissa, jossa oli istunut ja katsonut televisiota. Ruokapöytä, neljä tuolia ja senkki olivat nekin jurvalaisten kauppiasten autosta ostetut. Kalusto edusti tyyliä, jota kauppiaat sanoivat suoraksi vääräksi. Jalkoja oli taivuteltu vähän rokokoonomaisesti ja selustoissa oli kultauksia. Oikein sievää Inkerin mielestä.

2

Siinä se seisoi risteyksessä, vanha kaksikerroksinen kivitalo, rakennettu 30-luvulla. Ensin se oli ollut säästöpankin talo, alakerrassa pankkihuoneisto ja yläkerrassa asuntoja. Nyt se oli Naisten talo. Asunto-osakeyhtiö, jossa asui pelkästään naisia. Yhtiön säännöissä oli rajattu, että vain naiset saivat omistaa osakkeita, eikä sääntöjä ollut tarvinnut kyseenalaistaa. Omistajina oli pelkästään eri-ikäisiä naisia, mutta miehiäkin kyllä olisi voinut olla asukkaina. Mikään Impilinna talo ei kuitenkaan ollut. Liekö asukkaissa ollut yhtään impeäkään.

Talo oli aikoinaan ollut kuntakeskuksen komistuksia. Kivikirkkokin oli kivenheiton päässä. Sittemmin kehitys oli kehittynyt siten, että entisestä kunnasta oli tullut kaupunginosa. Palvelut eivät suinkaan olleet tyystin loppuneet. Ne olivat vain muuttuneet. Kauppoja oli, huoltoasemia oli, kaatopaikka oli ja iso huvittelukeskuskin oli, raviratojakin peräti kaksin kappalein. Rautatieasemalla pysähtyi kesäaikaan neljä pikajunaa pohjoisesta ja neljä etelästä. Että kyllä sitä elettiin tätäkin päivää voimallisesti. Asema taisi olla Suomessa ainoa, jonka VR oli avannut uudelleen käyttöön.

Talon nestori tai pitäisikö sanoa nestora, kun oli naisesta kyse, oli Ella, seitsenkymppinen, entinen alakoulun opettaja, joka kohteli läheisiään, kuin nämä kaikki olisivat olleet alakoululaisia. Ella oli asunut talossa miltei neljäkymmentä vuotta ja tunsi parhaiten sen lämmitysjärjestelmän oikut. Hän oli myös epävirallinen sauna- ja siivousvuorojen vahti. Ellalla oli Vihtori, julkisalainen miesystävä, eläkkeellä oleva maanviljelijä, joka asui lähellä olevassa vanhassa kartanossaan. Pellot oli vuokrattu veljenpojalle, joten kahdeksankymppinen leski-isäntä ehti toimitella Naisten talon yleismiehen askareita.

Ella kävi punttisalilla kaksi kertaa viikossa ja harrasti metsäkävelyjä ja talvella hiihtoa. Hän oli hiukan voimanostajan näköinen. Heikompi mies olisi pelännyt, mutta ei Vihtori. Vihtori myhäili. Hänen ei tarvinnut salilla käydä. Muskeleita oli ennestäänkin, ja hän arveli niillä loppuelämän pärjäävänsä.

Vihtori ei oikeasti ollut suinkaan Vihtori eikä edes Viktor, hän oli Ernest eli kotoisammin Änsti. Hän kävi Naisten talolla, kun tarvittiin lampunvaihtajaa, taulun seinälle ripustajaa, rullaverhojen kiinnittäjää tai muuta talonmiehen apua. Ja mikä parasta, hänelle riitti maksuksi kahvit viinerin kanssa. Mutta nisun piti olla viineriä, ei mitä tahansa känttyä. Rähmäpulla, pitkänomainen munkki, jossa oli hilloa ja kermavaahtoa sisällä ja sokerikuorrutusta päällä, saattoi myöskin kelvata. Pullassa piti olla vähintään 500 kaloria, muutoin ei kunnian kukko laulanut.

– Hei, onpas sulla tänään laihaa kahvia! tokaisi Änsti istuessaan Inkerin keittiönpöydän ääressä.

– Voi kauhiaa!

Inkeri hypähti kauhistuneena tuoliltaan. Hän oli tyypillinen ikäneito, joka oli jäänyt eläkkeelle kunnan taloustoimiston sihteerin virasta. Myös Inkerin sisar, Kaarina, asui talossa, mutta hän taas oli epätyypillinen vanhapiika, jolla oli ollut moniakin miessuhteita. Häntä kutsuttiin rouvaksi.

– Laitanko heti lisää pööniä? Inkeri huolehti.

Änsti oli vaihtanut Inkerin yksiön kylpyhuoneeseen loisteputken, joka oli vilkkunut ilkeästi jo monta päivää. Emännän pää oli tullut kipeäksi, ja migreenikin oli ollut tuloillaan, joten lopulta hän oli soittanut Änstille. Inkeri oli varoittanut tätä tulemasta heti aamusta. Tuoretta pullaa sai naapurikaupasta vasta kymmenen jälkeen, kun leipomon auto oli käynyt. Kun Änsti tuli työkalupakkinsa kanssa, hän oli koettanut pysäköidä autonsa niin, ettei Ella näkisi sitä ikkunastaan, mutta tämä oli pahaksi onneksi juuri roskapussia viemässä, kun mies oli päässyt rappuun. Tästä seurasi välittömästi kuulustelu, mitä ja mihinkä mies oli menossa. Ellassa oli paljon hyviä puolia, mutta yksi poiskitkettävistä oli mustasukkaisuus. Ei Inkeri ollut Ellalle vakavasti otettava kilpailija, kuten tämän sisko Kaarina, joka myös asui talossa. Hän se oli vakava uhka.

– Ihan hyvää oli, varsinkin pulla, oli Änstin kiitos, – mutta laitapa ensi kerralla kaksinkertainen määrä kaffia, niin hyvää tuloo!

Ovelta kuului rimputusta.

– Voi kauhiaa, nyt se Ella tormaa sieltä!

Säikähtyneenä Inkeri pomppasi pystyyn ja juoksi ovelle. Helpotus oli suuri, kun oven takana olikin Kaarina, jolla oli harvinainen vapaapäivä.

– Änstii, tulisikko sä laittamaan mun uuden tiskikoneen letkut kiinni? tämä makeili jo kynnykseltä.

– Tuu nyt ottamaan kuppi kaffia sinäkin! Inkeri oli höveliä. – Kaupan nisua ei kyllä ollu muuta kun Änstille, mutta jos sulle kelpaa vaikka suutaplätty… Niitä olis, kun eilen paistoin.

Kaarina tälläytyi Änstin viereen ja pukkasi tätä kylkeen.

– Tuukko sä?

– No pitää tulla, kun noin koriasti pyydät!

Änsti vilkaisi Kaarinaa ilkikurisesti.

– Onko Ella jo kutsunut syntymäpäiville? jatkoi Kaarina.

Ellan syntymäpäivät oli jokavuotinen tapahtuma näin vuoden alussa, kun muitakaan juhlia ei ollut tiedossa. Syntymäpäivät katkaisivat mukavasti arjen kierteen, eikä Ella pihtaillut tarjoiluissa. Oli rusinaviinaa ja konjakkia lohileipien ja tuulihattujen kanssa.

Kaarinalla oli jo viidettä kymmentä vuotta ollut keskustassa muotiliike täynnä lähinnä naisten vaatteita, mutta oli siellä lastenkin ulkohaalareita ja miesten irtohousuja ja puseroita kauluspaidoista puhumattakaan. Kaarina oli laajentanut 70-luvulla, kun kauppa kävi hyvin, eikä hän ollut supistanut tiloja, kun hallinnoi itse rakennusta, jonka oli vuokrannut Änstiltä. Mies oli rakentanut sen Kaarinan osviittojen mukaan, silloin kun tämä oli vielä hehkeä ja kummallakin hormonit hyrräsivät.

Kaarinan kauppa oli eräänlainen nähtävyys, josta löytyi sekä ranskalaiset juhlaleningit, että useamman kymmenen vuoden takaiset krimplenet ja toppaolkapäiset bleiserit. Siitä oli tullut myös nuorten hipsterien suosima retrokauppa. Kaarinalla oli töissä kaksi vakituista myyjää ja kaksi kiiremyyjää, mutta itse hän ilmestyi joka päivä kauppaan jo aamuvarhaisella. Asiakkaita kävi ympäri maakuntaa, kaupungeistakin.

Änstin aamupäivä kului mukavasti naisten hyvänä pitämänä. Hän koetti jaella palveluksiaan tasapuolisesti ja onnitteli itseään, ettei ollut nuorempi. Silloin palvelusten jakelu olisi saattanut olla paljon nykyistä rasittavampaa. Nyt voitiin olla vain ystäviä, ja se sopi miehelle.

Talon pihaan kurvasi musta mersu. Se ajoi suoraan rapun eteen, ja oven läimäys oli tuskin lakannut kuulumasta, kun vaalea, pienikokoinen, nuori nainen jo harppoi rapussa. Hän oli Eevastiina, joka ajoi taksia. Tämä ei ollut vielä kolmeakymmentä, mutta oli jo ehtinyt olla naimisissa ja erota. Ei häneltä miesseuralaisia puuttunut, mikäli aikaa jäi seurustelulle.

– Moikka, Änsti! Täälläkö ne flikat taas sua juoksuttaa?

Eevastiina pyyhälsi seniorien ohi.

Kaarina aukaisi yksiönsä oven. Huoneesta tervehti nymfipapukaija ja kaksi kanarialintua. Papukaija kirkui riitaa haastavasti, se oli sen tulotervehdys. Hirssintähkät olivat nimittäin loppu, eivätkä auringonkukan siemenet kelvanneet.

– Vai, että tiskikone! päivitteli Änsti. – Etkö sä millään kerkiä tiskaamaan itte yhden hengen tiskejä?

– Se on elämänlaatua, mies! sanoi Kaarina. – Kyllähän minä tiskaan, mutta kone tekee laseista kirkkaat, eivätkä kahvi- ja teekupitkaan pääse pinttymään. Kun mulla ei oo muuta autoa kuin vanha paku, voin kyllä ihan hyvin ostaa tiskikoneen, tulee halvemmaksikin kuin uusi auto.

– Mutta tiskikoneella ei pääse kauppaan! sanoi Änsti kiusoitellen.

– Ei niin, mutta minä olenkin ajatellut pyytää sinua kyytimään, kun sellainen tarve tulee!

Kaarina hymyili nätisti.

Naisen perusteluihin ei miehellä ollut vastaan sanomista. Suoraan sanottuna hänestä oli mukavaa, kun vanhoissa tytöissä ja näiden temperamentissa oli vaihtelua. Aivotoiminta ei päässyt ruostumaan Ellan kanssa otellessa. Rentoutua voi kiltin Inkerin kahvipöydässä, mutta Kaarinan Änsti olisi ottanut sänkyynsä, jos olisi jäänyt leskeksi nuorempana.

Tiskikone oli pieni Boschin malli, jolle piti rakentaa kaappiin välihylly, johon sen sai istumaan. Tulo- ja poistoletkujen liittäminen ei ahtaassa tiskipöydän alustassa ollut mitenkään mukavaa, kun piti olla pitkään kipeillä polvillaan, eikä Änsti meinannut millään saada skarpatuksi silmiään, että olisi nähnyt kunnolla aluskaappiin.

– Kaarina! Toisikko ne sun tietokonelasit!

Kerran vastaavassa tilanteessa oli todettu, että kun eivät auttaneet lähi- eivätkä kaukolasit, kuin ihmeen kaupalla Kaarinan aikoinaan tietokonetyöskentelyyn saamat brillit oli hiottu juuri sille hollille, että Änstikin näki niillä käsivarren mitan päähän, jopa lukea oman tiskipöytänsä alla olevan vesimittarin. Tosin siinä hommassa tarvittiin myös käsipeiliä. Tämä letkujen ja putkien liittäminen oli kyllä sellaista, että siinä pärjäsi vanhasta muistista käsikopelolla.

Yläkerran toisessa isossa huoneistossa asui kaksi nuorta ja tarmokasta naista. Sisko oli paikallisten majoitusyritysten markkinointisihteeri ja Kaisa kaupungin tekninen johtaja. Koska