Naisten talo 2

By Heleena Lönnroth

Naisten talo on erikoinen taloyhtiö – se on asunto-osakeyhtiö, josta vain naiset saavat omistaa osakkeita. Kun taloyhtiö perustettiin, taloon muutti hyvin erilaisia naisia erilaisissa elämäntilanteissa. Mukaan mahtui muun muassa eläkkeelle jäänyt opettaja Ella sekä nuori toimittaja Sussu. Elämä kulkee eteenpäin, myös Naisten talossa. Eräänä päivänä Ella liukastuu kohtalokkaasti – ja niin taloon jää Ellan mentävä aukko. Millaiseksi Naisten talon elämä muodostuu, kun talon epävirallinen johtohahmo on poissa?"Naisten talo" on Heleena Lönnrothin hurmaava kirjasarja, joka kertoo samassa kerrostalossa asuvista naisista ja heidän mielenkiintoisista elämistään.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2021
• ISBN: 9788726740233

Book preview

adoptoitavaksi

Johdanto

Ella oli ollut eläkkeellä jo kahdeksan vuotta alakoulun opettajan virasta. Hän oli niin sanotun Naisten talon perustajia. Talo ei ollut ilotalo eikä myöskään mikään turvakoti, vaan se oli asunto-osakeyhtiö, jonka yhtiöjärjestyksen mukaan asuntoja saivat omistaa vain naiset. Talo oli Alahärmän kirkon vieressä entinen säästöpankin talo, ja siinä oli seitsemän asuntoa, mutta enää kuusi asukasta. Ella oli talon henkinen johtaja.

Siinä se seisoi parhaalla paikalla, vanha kaksikerroksinen kivitalo, rakennettu 30-luvulla. Ensin se oli ollut säästöpankin talo, alakerrassa pankkihuoneisto ja yläkerrassa asuntoja. Nyt se oli Naisten talo. Asunto-osakeyhtiön säännöissä oli rajattu, että vain naiset saivat omistaa osakkeita, eikä sääntöjä ollut tarvinnut kyseenalaistaa. Asukkaina oli pelkästään eriikäisiä naisia, mutta miehiäkin kyllä voi olla asukkaina. Mikään Impilinna talo ei kuitenkaan ollut. Liekö asukkaissa ollut yhtään impeäkään.

Talo oli aikoinaan ollut kuntakeskuksen komistuksia. Kivikirkkokin oli vain kivenheiton päässä. Sittemmin entisestä kunnasta oli tullut kaupunginosa. Palvelut eivät suinkaan olleet tyystin loppuneet. Ne olivat vain muuttuneet. Kauppoja oli, huoltoasemia oli, kaatopaikka oli ja iso huvittelukeskuskin oli, raviratojakin peräti kaksin kappalein. Rautatieasemalla pysähtyi kesäaikaan neljä pikajunaa pohjoisesta ja neljä etelästä. Että kyllä sitä elettiin tätäkin päivää voimallisesti. Asema taisi olla Suomessa ainoa, jonka VR oli avannut uudelleen käyttöön.

Talon nestori tai pitäisikö sanoa nestora, kun oli naisesta kyse, oli Ella, seitsenkymppinen, entinen alakoulun opettaja, joka kohteli läheisiään, kuin nämä kaikki olisivat olleet alakoululaisia. Hän oli asunut talossa miltei neljäkymmentä vuotta ja tunsi parhaiten sen lämmitysjärjestelmän oikut. Hän oli myös epävirallinen sauna- ja siivousvuorojen vahti. Ellalla oli Vihtori, julkisalainen miesystävä, eläkkeellä oleva maanviljelijä, joka asui lähellä olevassa vanhassa kartanossaan. Pellot oli vuokrattu veljenpojalle, joten kahdeksankymppinen leski-isäntä ehti toimitella Naisten talon yleismiehen askareita.

Ella kävi punttisalilla kaksi kertaa viikossa ja harrasti metsäkävelyjä ja talvella hiihtoa. Hän oli hiukan voimanostajan näköinen. Heikompi mies olisi pelännyt, mutta ei Vihtori. Vihtori myhäili. Hänen ei tarvinnut salilla käydä. Muskeleita oli ennestäänkin, ja hän arveli niillä loppuelämän pärjäävänsä.

Vihtori ei oikeasti ollut suinkaan Vihtori eikä edes Viktor, hän oli Ernest eli kotoisammin Änsti. Hän kävi Naisten talolla, kun tarvittiin lampunvaihtajaa, taulun seinälle ripustajaa, rullaverhojen kiinnittäjää tai muuta talonmiehen apua. Ja mikä parasta, hänelle riitti maksuksi kahvit viinerin kanssa. Mutta nisun piti olla viineriä, ei mitä tahansa känttyä. Rähmäpulla, pitkänomainen munkki, jossa oli hilloa ja kermavaahtoa sisällä ja sokerikuorrutusta päällä, saattoi myös kelvata. Pullassa piti olla vähintään 500 kaloria, muutoin ei kunnian kukko laulanut.

– Hei, onpas sulla tänään laihaa kahvia! tokaisi Änsti istuessaan Inkerin keittiönpöydän ääressä.

– Voi kauhiaa!

Inkeri hypähti kauhistuneena tuoliltaan. Hän oli tyypillinen ikäneito, joka oli jäänyt eläkkeelle kunnan taloustoimiston sihteerin virasta. Tosin hänellä oli ollut hiljattain orastava rakkausjuttu Koistisen kanssa, jonka hän oli tavannut hautausmaalla nostalgiakävelyllä ollessaan. Miehen vanhemmat oli haudattu uudelle hautausmaalle, jossa Koistinen ja Inkeri olivat tavanneet. – Myös Inkerin sisar, Kaarina, asui talossa, mutta hän taas oli epätyypillinen vanhapiika, jolla oli ollut moniakin miessuhteita. Häntä kutsuttiin rouvaksi.

– Laitanko heti lisää kahvia? Inkeri huolehti.

Änsti oli vaihtanut Inkerin yksiön kylpyhuoneeseen loisteputken, joka oli vilkkunut ilkeästi jo monta päivää. Emännän pää oli tullut kipeäksi, ja migreenikin oli ollut tuloillaan, joten lopulta hän oli soittanut talon yleismiehelle. Inkeri oli varoittanut tätä tulemasta heti aamusta. Tuoretta pullaa sai naapurikaupasta vasta kymmenen jälkeen, kun leipomon auto oli käynyt. Kun Änsti tuli työkalupakkinsa kanssa, hän oli koettanut pysäköidä autonsa niin, ettei Ella näkisi sitä ikkunastaan, mutta tämä oli pahaksi onneksi juuri roskapussia viemässä, kun mies oli päässyt rappuun. Tästä seurasi välittömästi kuulustelu, mitä ja mihinkä mies oli menossa. Ellassa oli paljon hyviä puolia, mutta yksi poiskitkettävistä oli mustasukkaisuus. Ei Inkeri ollut Ellalle vakavasti otettava kilpailija, kuten tämän sisko Kaarina, joka myös asui talossa. Hän se oli vakava uhka.

– Ihan hyvää oli, varsinkin pulla, oli miehen kiitos, – mutta laitapa ensi kerralla kaksinkertainen määrä kaffia, niin hyvää tuloo!

Ovelta kuului rimputusta.

– Voi kauhiaa, nyt se Ella tormaa sieltä!

Säikähtyneenä Inkeri pomppasi pystyyn ja juoksi ovelle. Helpotus oli suuri, kun oven takana olikin Kaarina, jolla oli harvinainen vapaapäivä.

– Änstii, tulisikko sä laittamaan mun uuden tiskikoneen letkut kiinni? tämä makeili jo kynnykseltä.

– Tuu nyt ottamaan kuppi kaffia sinäkin! Inkeri oli höveliä. – Kaupan nisua ei kyllä ollu muuta kun yksi, mutta jos sulle kelpaa vaikka suutaplätty… Niitä olis, kun eilen paistoin.

Kaarina tälläytyi miehen viereen ja pukkasi tätä kylkeen.

– Tuukko sä?

– No pitää tulla, kun noin koriasti pyydät!

Änsti vilkaisi Kaarinaa ilkikurisesti.

– Onko Ella jo kutsunut syntymäpäiville? jatkoi Kaarina.

Ellan syntymäpäivät oli jokavuotinen tapahtuma näin vuoden alussa, kun muitakaan juhlia ei ollut tiedossa. Syntymäpäivät katkaisivat mukavasti arjen kierteen, eikä Ella pihtaillut tarjoiluissa. Oli rusinaviinaa ja konjakkia lohileipien ja tuulihattujen kanssa.

Kaarinalla oli jo viidettä kymmentä vuotta ollut keskustassa muotiliike täynnä lähinnä naisten vaatteita, mutta oli siellä lastenkin ulkohaalareita ja miesten irtohousuja ja puseroita kauluspaidoista puhumattakaan. Kaarina oli laajentanut 70-luvulla, kun kauppa kävi hyvin. Hän ei ollut supistanut tiloja myöhemminkään, kun hallinnoi itse rakennusta, jonka oli vuokrannut Änstiltä. Mies oli rakentanut sen Kaarinan osviittojen mukaan, silloin kun tämä oli vielä hehkeä ja kummallakin hormonit hyrräsivät.

Kaarinan kauppa oli eräänlainen nähtävyys, josta löytyi sekä ranskalaiset juhlaleningit, että useamman kymmenen vuoden takaiset krimplenet ja toppaolkapäiset bleiserit. Siitä oli tullut myös nuorten hipsterien suosima retrokauppa. Kaarinalla oli töissä kaksi vakituista myyjää ja kaksi kiiremyyjää, mutta itse hän ilmestyi joka päivä kauppaan jo aamuvarhaisella. Asiakkaita kävi ympäri maakuntaa, kaupungeistakin.

Änstin aamupäivä kului mukavasti naisten hyvänä pitämänä. Hän koetti jaella palveluksiaan tasapuolisesti ja onnitteli itseään, ettei ollut nuorempi. Silloin palvelusten jakelu olisi saattanut olla paljon nykyistä rasittavampaa. Nyt voitiin olla vain ystäviä, ja se sopi miehelle.

Talon pihaan kurvasi musta Mersu. Se ajoi suoraan rapun eteen, ja oven läimäys oli tuskin lakannut kuulumasta, kun vaalea, pienikokoinen, nuori nainen jo harppoi rapussa. Hän oli Eevastiina, jolla oli oma taksi. Hän oli naimisissa Idriksen, tummaihoisen maahanmuuttajan kanssa. Aluksi osa taksin asiakaskunnasta vierasti Eevastiinan tummaihoista puolisoa. Kerran töhrittiin autokin sen takia.

– Moikka, Änsti! Täälläkö ne flikat taas sua juoksuttaa?

Eevastiina pyyhälsi seniorien ohi.

Kaarina aukaisi yksiönsä oven. Huoneesta tervehti nymfipapukaija ja kaksi kanarialintua. Papukaija kirkui riitaa haastavasti, se oli sen tulotervehdys. Hirssintähkät olivat nimittäin loppu, eivätkä auringonkukan siemenet kelvanneet.

– Vai, että tiskikone! päivitteli Änsti. – Etkö sä millään kerkiä tiskaamaan itte yhden hengen tiskejä?

– Se on elämänlaatua, mies! sanoi Kaarina. – Kyllähän minä tiskaan, mutta kone tekee laseista kirkkaat, eivätkä kahvi- ja teekupitkaan pääse pinttymään. Kun mulla ei oo muuta autoa kuin vanha paku, voin kyllä ihan hyvin ostaa tiskikoneen, tulee halvemmaksikin kuin uusi auto.

– Mutta tiskikoneella ei pääse kauppaan! sanoi Änsti kiusoitellen.

– Ei niin, mutta minä olenkin ajatellut pyytää sinua kyytimään, kun sellainen tarve tulee!

Kaarina hymyili nätisti.

Naisen perusteluihin ei miehellä ollut vastaan sanomista. Suoraan sanottuna hänestä oli mukavaa, kun vanhoissa tytöissä ja näiden temperamentissa oli vaihtelua. Aivotoiminta ei päässyt ruostumaan Ellan kanssa otellessa. Rentoutua voi kiltin Inkerin kahvipöydässä, mutta Kaarinan Änsti olisi ottanut sänkyynsä, jos olisi jäänyt leskeksi nuorempana.

Tiskikone oli pieni Boschin malli, jolle piti rakentaa kaappiin välihylly, että sen sai istumaan. Tuloja poistoletkujen liittäminen ei ahtaassa tiskipöydän alustassa ollut mitenkään mukavaa, kun piti olla pitkään kipeillä polvillaan, eikä Änsti meinannut millään saada skarpatuksi silmiään, että olisi nähnyt kunnolla aluskaappiin.

– Kaarina! Toisikko ne sun tietokonelasit!

Kerran vastaavassa tilanteessa oli todettu, että kun eivät auttaneet lähi- eivätkä kaukolasit, kuin ihmeen kaupalla Kaarinan aikoinaan tietokonetyöskentelyyn saamat brillit oli hiottu juuri sille hollille, että Änstikin näki niillä käsivarren mitan päähän, jopa lukea oman tiskipöytänsä alla olevan vesimittarin. Tosin siinä hommassa tarvittiin myös käsipeiliä. Tämä letkujen ja putkien liittäminen oli tosin sellaista, että siinä pärjäsi vanhasta muistista miltei käsikopelolla.

Yläkerran toisessa isossa huoneistossa oli asunut kaksi nuorta ja tarmokasta naista. Sisko oli paikallisten majoitusyritysten markkinointisihteeri ja Kaisa kaupungin tekninen johtaja. Koska tekninen osasto oli sijoitettu Naisten taloa vastapäätä olevaan entiseen kunnantaloon, oli työmatkakin lyhyt, vaikka sukkulointia kaupunkikeskukseen ja kahteen muuhun entiseen kuntaan olikin riittävästi.

Sisko oli rakastunut edellisvuotena, kun oli oltu Ellan juhliin Virosta juomia hakemassa, laivalla tavattuun haminalaiseen Eenokkiin. Tämä oli syntyisin Lapualta. Kymenlaakson toimittajilla oli ollut tammikuiset pikkujoulut Tallinnassa, ja heitäkin kutsuttiin Ellan syntymäpäiville. Sisko oli kihlautunut Eenokin kanssa ja sittemmin muuttanut Haminaan.

Kaisalla oli blondattu, hartioille ulottuva ja loivasti kiharrettu tukka. Hän oli paljastanut kämppikselleen, että se oli hänen salainen aseensa neuvotteluissa miesten kanssa. Ehkä naisjohtaja tarvitsi miesten kanssa neuvotellessaan jotain hämäystä.

Keittiön ja kamarin erikoisasunnossa ensimmäisessä kerroksessa asusteli Sussu, kaupunkilehden toimittaja. Hänellä oli usein bileitä residenssissään. Silloin hän yleensä kutsui mukaan muutkin talon naiset, jos nämä halusivat pistäytyä, tai järjesti heille rääppiäiset bileiden jälkeen. Silloin olivat kaikki tyytyväisiä, eikä valituksia yleensä tullut metelistä eikä muustakaan. Varsinkin yläkerran naiset Sisko ja Kaisa olivat usein mukana, ja jopa Ella pistäytyi silloin tällöin.

Sussun erikoisala lehtityön lisäksi oli sisustaminen, ja toiset kävivätkin aika ajoin tutkimassa, mitä uutta tämä oli keksinyt huusholliinsa. Asunto oli modernistinen, mutta se ei tarkoittanut valkoista. Huoneistossa oli otettu tiiliseinä esiin olohuoneessa, ja keittiön ja eteisen seinä oli rapattu ja maalattu harmaaksi. Seinissä olikin ollut kova työ, mutta sisu vei tässäkin asiassa miltei läpi seinän. Hänellä oli ollut taannoinen poikaystävä apuna. Matot olivat Sussun erikoisala. Hän oli järjestelmällisesti sijoittanut rahojaan aitoihin, itämaisiin mattoihin, joilla kaikkien huoneiden lattiat oli peitetty. Mattoja oli yksin kappalein lukien yksitoista ja Sussun mukaan rahaa sijoitettuna 6 000–7 000 euroa.

Keittiö oli muiden naisten mielestä mahdottoman epäkäytännöllinen. Siellä oli pelkkiä avohyllyjä. Niiden vastustaminen pölynkerääjinä ei ollut saanut Sussun päätä kääntymään. Hänen mielestään esteettisyys kulki aina ennen kaikkea muuta.

Sussu oli Kotkan reissulla mennyt teatterin jälkeen sänkyyn Oskun, kotkalaisen toimittajan kanssa ja tullut raskaaksi. Poikalapsi oli syntynyt joulun aatonaattona. Sussu oli nauttinut suunnattomasti äidiksi tulostaan ja äitiyslomastaan. Hän ei ajatellut, miten elämä järjestyisi sen jälkeen. Ehkä pitäisi puhua Oskun kanssa, mutta hän ei uskonut, että siitä seuraisi mitään hyvää. Osku ei ollut vastuullista tyyppiä.

1

– Änsti, lähtisitkö kirkkokonserttiin kanssani?

Ella soitti käskevästi Änstille ja kiskoi samalla saappaita jalkaansa. Hän