Marja Tarkastuskarjakko

By Nelly Kettinen

Marja, tarkastuskarjakko kertoo nimensä mukaisesti tarkastuskarjakon elämästä 50-luvun Suomessa, kuvitteellisessa eteläsatakuntalaisessa Vaskilähteen kylässä.
Kirjassa Marja kiertää runsaan viikon ajan kylän taloja. Hän kohtaa eri taloissa omien vaikeuksiensa kanssa kamppailevien karjankasvattajien iloja ja suruja.
Tiiviissä kyläyhteisössä kaikkien asiat tiedettiin, mutta toisista pidettiin myös huolta. Sivutaan myös tekniikan tuloa maaseudulle, esimerkiksi pesukoneen, puhelimen ja sähköisen kahvinvalmistuslaitteen käyttöä. Tällä tiellä monen muun tarkastuskarjakon tavoin Marjakin kohtaa elämänkumppaninsa.
Tarkastuskarjakoiden työ alkoi vuosisadan vaihteessa. He kiersivät taloissa ja mittasivat lypsetyn maidon rasvaprosentin. Tunnus oli: Mitä mittaat, sitä voit kehittää.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 28, 2018
• ISBN: 9789528029441

Nelly Kettinen

Nelly Kettinen (s.1928) syntyi Taipalsaaren Kyläniemellä maatalon nuorimmaiseksi ja lähti sieltä työhön jo nuorena tyttönä. Hän kävi kotitalouskouluja ja kursseja eri puolilla maata ja toimi sen jälkeen mm. kotitalousopettajana. Lopulta hän päätyi Turkuun ja liikennelaitoksen keittiöön pääemännäksi. Hän asuu Vahdolla. Kirjan kirjoittaminen on harrastus, josta syntyi kirja juuri 90v-syntymäpäivän kunniaksi. Aihe pohjautuu mielenkiintoon 50-luvun maaseudun arkielämään ja ahkeran työnteon kunnioitukseen. Kirjaa varten Nelly haastatteli monia 40-50-luvulla tarkastuskarjakon työtä tehneitä ja kirjassa kuvaa työtä tarkastuskarjakko Marjan silmin.

Book preview

Aarretti.

1. Luku

On maanantai, huhtikuun toinen päivä. Kello on puoli kolmen maissa iltapäivällä.

Katajarinteen talo näkyy jo pienen mäen töyräällä, kun Marja laskeutuu pyöränsä päältä ja työntää loppumatkan. Kylätie on kuitenkin vielä aika jäinen.

Halkoliiterin ovet ovat auki ja sinne hän jättää pyöränsä. Katsoo sellaisen paikan, ettei se ole kenenkään tiellä.

Kevät on tullut viime käynnin jälkeen Katajarinteen pihaan. Aurinko on sulattanut lumet ja kävellessä on kierrettävä etsien kuivaa reittejä.

Marja katselee ympärilleen. Hän sipaisee hatun alle tummat hiuksensa, jotka ovat ajaessa valuneet silmille, ja siristelee silmiään, kun häikäisevän kirkas kevätaurinko paistaa suoraan silmiin.

Pitkä ja vaalea talo kylpee kevätauringossa. Verkkaisin askelin hän kävelee tuvan rapulle. Monenlaisia ajatuksia ehtii käydä mielessä.

Tarkastuskarjakko on talon työntekijä sen vuorokauden, kun hän talossa on. Miten hyvin hän osaa mukautua talon jokapäiväiseen elämään ja miten hän on saavuttanut talon luottamuksen, sitä helpompi hänen on elää talon mukana myös vastoinkäymisten kohdatessa. Marja ei ole milloinkaan ollut torventoitottaja taloon tullessaan. Mieluiten hän sipsuttelisi sukkasillaan ja alkaisi tehdä töitään. Hän on luonteeltaan hiljainen ja töissä tunnollinen.

Hiljainen on myös Maija, joka on ehättänyt silittää pyykkinsä ennen navetalle lähtöään.

Maija korjailee silitysrautaansa ja silitysalustojaan pitkän ruokapöydän toisesta päästä ja vastailee Marjan hyvän päivän toivotuksiin.

- Tulitko sinä pyörällä? kysyy Maija viedessään silitettyjä vaatteita etukamarin kaappiin.

- Tulin pyörällä, kun oli niin hyvä ilma, vastaa Marja.

Maija tuskin kuulee enää Marjan vastausta, vaikka etukamarin ovi on auki. Maija kysyi vain muodon vuoksi. Maija oli seurannut ikkunasta tarkkaan Marjan tuloa, koska ei hän tullutkaan linja-autolta. Jos Marja olisi tullut linja-autolla, hän olisi joutunut kävelemään isolta tieltä Katajarinteeseen ja kulkemaan tarkastuskarjakon arkun mukana, joka kuljetettiin hevosella talosta toiseen. Nyt hän saa omia aikojaan ajella pyörällään seuraavaan taloon.

Ensimmäisenä tupaan tultuaan Marjan katse kääntyy vaistomaisesti ovipielessä lattialla olevaan tarkastuskarjakon arkkuun varmistaakseen, että se on tuotu pyhän aikana edellisestä tarkastuspaikasta. Siinä on hänen kaverinsa, he kuuluvat yhteen. Vaikka hän ajaakin pyörällä talosta toiseen, hän kulkee samaan aikaan tai vähän aikaisemmin, niin että on kaverina kantamassa painavaa arkkua sisään seuraavaan taloon. Se on puinen matka-arkku ja painaa viisikymmentä kiloa. Kaikki hänen työvälineensä ovat siinä arkussa. Suurimman tilan vie painava rasvanmäärityskone.

Jos oat Maija ja Marja hiljaisia, riittää Hilda-mummolla puhetta sitäkin enemmän. Yleensä Marja kutsuu häntä Hilda-emännäksi, vaikka toisinaan Hilda-mummoksi, koska Hilda tuntuu itse tykkäävän mummo nimityksestä.

Hilda-mummo on lämmittämässä kamareita ja sieltä kuuluu uuniluukkujen kolinaa. Kuullessaan tuvasta tuttuja ääniä, hän kiirehtii tupaan. Vaikka on kamarin peilistä huomannut pienen nokiläiskän nenänsä syrjässä, hän tervehtii ensin Marjaa, joka on jo saanut työtakin päälleen.

- Mitä sinne maailmalle nyt kuuluu? kysyy Hilda-mummo ensimmäiseksi ja puristaa kaksin käsin Marjan toista kättä.

- Kylmä käsi, hän sanoo kuin säälien. Eikö siel sentää ole vielä jäätäki tiellä?

Hilda-mummo tulee aina kädestä pitäen tervehtimään, vaikka Marja käykin joka kuukausi. Se on hänen tapansa.

Vasta nyt, kun Hilda-mummo on kuullut tärkeimmät kuulumiset, hän ottaa esiliinansa taskusta vihreäruudullisen kangasnenäliinan, kostuttaa sen kulmaa kielensä kärjellä samalla vilkaisten kamarin oven pielessä roikkuvaan neliskulmaiseen peiliin ja hankaa pois nokiläiskän nenän syrjästä. Sitten hän kiirehtii laittamaan hellaan puita.

Kippuranokkainen kuparinen kahvipannu kiehuu Hildalla hellan syrjällä. Hän jauhaa kahvia seinällä roikkuvassa pienessä kahvimyllyssä ja pian tuvan täyttää hyvä kahvin tuoksu. Hilda on sanonut, että kuparisesta kahvipannustaan hän ei luovu niin kauan kuin hän elää.

Tänään Hildalla on hyvä päivä. Hän liikkuu yhtä ketterästi kuin nuori tyttö. Toisinaan on pahoinvointia, jolloin valittaa sydänvikaansa. Punaruudullinen tyykiesiliina, jossa on kirkkaan punainen kantti taskusuussa ja yläosassa, tekee hänen pyylevän olemuksensa niin emännän näköiseksi, ettei häntä miksikään muuksi voisi tituleeratakaan. Vaikka Hilda on sanonut, että hän on luovuttanut emännyyden Maijalle, ei Maija kuitenkaan sellaisista nimityksistä välitä. Maija hoitaa vain lehmiä.

Iso punatiilinen leivinuuni ja hella siinä sivussa huokuu lämpöä. Isotupa on lämmin. Lihakattila kiehuu hellalla. Siitä tulee hyvä kypsyvän lihan tuoksu. Pesuvadissa tiskipöydällä on valmiiksi kuorittuja perunoita.

Marja menee ja nykäisee hihasta Maijaa, joka touhuaa tiskipöydän äärellä.

- Huomaatko sinä, että mulla on uusi työtakki? hän sanoo ja silittelee kädellään kassissa tulleita ryppyjä.

Maija aivan kuin herää omista ajatuksistaan ja kääntyy katsomaan.

- Oletko sinä sen itse ommellu?

- En, ei mulla ole konetta, mutta asunnon rouva on ompelija. Hän ompeli tämän.

- Kyllä sinä olet siitä jutelluki, että se rouva on ompelija, Maija muisteli ja katseli Marjan uuden jäykkää takkia, jossa taitokset näkyivät selvästi.

- Se on siisti, hän sanoo. Minunki pitäs saada uusi työtakki. Vanha on luopunu ja kulunu, mutta ei mulla ole ainakaan nyt sellasia rahoja.

- Ei tämä kangas niin paljon maksanut, sanoo Marja.

- Niin, mutta se ompeleminenki maksaa, Maija sanoo.

- Onhan sulla kone tuossa nurkassa, Hilda-mummo sanoo.

- En minä sillä uusia vaatteita ossaa ommella. Vanhoja olen korjannu ja paikannu, Maija sanoo.

- Pittääkö semmone navettatakki niin ihmeellinen olla. Lehmät sitä vaan kattelee, Hilda-mummo sanoo ja vaistomaisesti kurkistaa ikkunasta pihalle. Ilmeisesti ajattelee, näkyykö Markkua pihalla.

- Kyllä se on kunnollinen oltava. Pakkohan se on ostaa, kun viime kesänä piti paikata helmasta, kun piikkilankaan repäsin. Kunhan saisi taas pankkilaskut maksettua, Maija miettii.

Hilda-mummokin tulee oikein läheltä katsomaan.

- Sehän on niin komian sininen, hän sanoo.

- Niin. Kyllähän ne värit haalistuu, kun joutuu paljon pesemään, Marja sanoo.

Hilda on laittanut pöydän toiseen päähän neljä kahvikuppia. On leikattuja pullapalasia ja bostonkakun palasia lautasella. Maija tykkää leipoa bostonkakkua pyhäksi.

- Mihin se Markku meni? kysyy Hilda-mummo Maijalta, joka tyhjentää parhaillaan vesiämpäreitä hakeakseen vettä kaivolta ennen navetalle lähtöä.

Maija vilkaisee ikkunasta. Tallin ovi on auki.

- Tallissa näyttää olevan, hän sanoo.

Maijan ilme muuttuu surulliseksi. Se on merkki siitä, että pojalla on illalla johonkin meno. Ei Markku muuten näin aikaisin olisi hevostaan syöttämään mennyt. Sillä pojalla on viime aikoina ollut epäilyttäviä reissuja.

Hilda-mummonkin ilme muuttuu surulliseksi hänen kaataessaan kahvia kuppiin. Hän käskee Marjaa kahville ja istuu itsekin pöytään.

Mikä sillä Maijalla on taas. Se on niin hiljainen. Eilenkin oli niin omissa ajatuksissaan, miettii Hilda.

- Ei siitä saa selvää, ehätti Hilda sanomaan ennen kuin Maija tulee kaivolta.

Laiton Markullekin kupin, vaikka ei se poika niin halukas kahville ole, hän jatkaa ja väistää Markun kupin syrjään.

Maija kantaa kahta vesiämpäriä ja on vieläkin kuin itkuun purskahtamassa.

- Tule juomaan kaffetta enne ku jäähtyy, sanoo Hildamummo hyvin sovittelevalla äänellä. Ei sanallakaan kysy mitään Maijan murheista.

On kuin syvästi loukkaantunut, jos ei hänelle halutakaan sanoa.

Maijalla ja Markulla oli eilen kova riita. Siksi Markkukaan ei puhu mitään.

Eilen aamulla Maija oli lehmiä ruokkiessaan mennyt navetan vintille pudottamaan lehmille heiniä. Hän oli huomannut, että yhdestä kohtaa heinäkasaa oli pengottu heiniä. Pahaa aavistamatta hän oli kopannut heiniä juuri siitä kohtaa. Sieltä oli pöllähtänyt esiin puolikas viinapullo.

Maija otti pullon, vei sen karjakeittiöön ja piilotti sinne. Sekavin ajatuksin hän jakoi lehmille heinät ja palasi jälleen karjakeittiöön. Tuskin oli vielä äskeisestä järkytyksestään selvinnyt, kun hän vapisevin käsin otti pullon piilosta, ja katsoi tarkkaan miten paljon pullosta oli juotu. Silloin polvetkin alkoivat vapista ja oli haettava jakkara alle. Siinä hiljaisuudessa istuessaan hän alkoi miettiä asioita.

Markku oli juuri lähtenyt navetalta. He olivat ensin yhdessä nostaneet maitotonkat kärrylle ja Markku oli vienyt ne maitolaiturille, ruokkinut sitten hevosensa ja mennyt takaisin nukkumaan.

Edellisenä iltana, lauantaina Markku oli ollut reissulla, josta hän ei kerro. Oliko se porukan pullo, josta oli porukalla maisteltu vai oliko Markku sen sinne heinäkasaan tuonut yksin. Sitä Maija mielessään aprikoi. Se on kuitenkin varmaa, että ilman Markkua se pullo ei ole sinne tullut, hänen on pitänyt olla ainakin mukana.

Porukasta Maija ei tiedä. Peräkylällä on ainakin sellainen juoppo ukko, Iivari. Sen on nähty joskus hoipertelevan juovuksissa linja-autolta kotiinsa. Iivarilla on poikia, Ovatkohan he saman ikäisiä kuin Markku tai ehkä vähän vanhempia. Sinne päin Markun on nähty menevän silloin, kun Maija on sattunut seuraamaan.

Näitä asioita Maija miettii istuessaan jakkarallaan karjakeittiön muurin vieressä.

Hän laittaa pullon piiloon.

Kun tullaan Markun kanssa iltapäivällä lehmiä ruokkimaan, tämä asia selvitetään. Mutta mummolle ei sanaakaan. Mummo on sydänvikainen. Markku on aina ollut mummolle kultapoika, miettii Maija.

Iltapäivällä navetalla Maija ottaa pullon piilostaan.

- Markku mistä tämä on tullut navetan vintille, hän kysyi. Poika suuttui silmittömästi.

- Oletko sää menny penkomaan heiniä? Se ei ole mun pullo, anna se tänne, huusi poika.

- Sinä olet vasta kahdeksantoista. Ilman sinua tämä ei ole sinne navetan vintille tullut. Maija suuttui, meni ulos ja tyhjensi pullon maahan.

Maija istuu pöytään juomaan kahviaan ja yrittää peittää murheensa Hilda-mummo muuttaa puheenaihetta.

- Kyllähän tää meidänki talo on niin hiljainen. Ennen lapset juoksivat edestakasin tuvassa. Nyt vaan kolmestaan ollaan. Ei tähän meinaa tottua.

Hänen puheestaan kuulostaa haikeus.

- Onko tytöt käyneet katsomassa? Kysyy Marja.

- Joka päivähän nuo tytöt käyvät. Olihan se Pirjo tänäki päivänä. Marjo onki jo koulussa. Ja käyhän se Lauri. Olihan se Lauri eilenki. Sano olevan kiire, vaikka oli pyhäpäivä, Hildamummo selittää.

Maija ja Marja kiirehtivät navetalle.

Vastapäätä pitkää asuinrakennusta on kivinavetta. Sen seinät ovat paksut. Taitaa paksuutta olla puoli metriäkin ja ikää ties kuinka paljon. Navettatie on liejun peitossa. Niin paljon on aurinko lunta sulattanut. Maija on kehittänyt kiertotien pihan reunaa pitkin. Omenapuun oksat raapivat niskaa, mutta heinikossa polku on kuiva kävellä. Navetan edessä heinikko on kuin paksu heinämatto. Ilmeisesti talven aikana on heinä- ja olkikuormista varissut osa maahan ja ne ovat siihen jäätyneet. Kevätaurinko ei ole vielä jäätä sulattanut, joten siinä on hyvä kävellä.

Navetan oven pielessä ovat lypsyämpärit ja maitotonkat telineessään kuivuneet ja odottavat lypsäjää. Painava puinen ovi on vedettävä perässään kiinni ja laitettava hakaan. Muuten tulee kylmä sisälle. Pienet ruutuikkunat antavat niukasti valoa. Moni paikka navetassa kaipaisi korjausta. Laurikaan ei viime vuosina ole enää välittänyt korjata, kun on tiennyt talosta lähtevänsä. Sen verran on kuitenkin karsina-aitoja korjannut, että vasikat, lampaat ja sikapossu pysyvät omissa karsinoissaan.

Maijalle on juuri tullut uutta lypsätysrehua. Sitä hän alkaa ensimmäiseksi punnitsemaan. Marja tietää yhtä hyvin kuin Maijakin missä mitäkin on. Sellainen käytäntö on, että jos aikaa jää, niin yhdessä tehdään.

Lehmät hyrisevät, kun näkevät Maijan tuovan väkirehu- ja kivennäisseoksiaan. Maija on laittanut karjakeittiössä kuumaa vettä väkirehuseokseensa ja tehnyt siitä mössöä. Kahdella ämpärillä hän kantaa jokaiselle lehmälle oman annoksensa. Lehmät nuolevat ämpärin eikä hitustakaan mene hukkaan.

Maijalla on komea karja. Syömässä on kahdeksan punaisen ja valkoisen kirjavaa isoa Ayrshire lehmää. Maitoa tulee hyvin, vaikka Maija usein rahapulaansa valittaakin. Parressa on kaikkiaan kaksitoista paikkaa ja aikaisemmin se on ollut täynnä. Lauri ja Leena saivat kuitenkin kolme emolehmää ja kesällä poikivan hiehon. Maija on näitten seinien sisällä kuin omassa onnessaan. Navetan haju tarttuu vaatteisiin ja jotkut sitä vieroksuvat, mutta Maija rakastaa sitä.

Kun ei vaan kukaan ottaisi tätä työtä pois. Muuta hän ei osaisi tehdäkään, on Maija joskus sanonut.

Jos nämä paksut kiviseinät osaisivat puhua, niillä olisi paljon kerrottavaa. Maija muistaa, kun Markku syntyi ja miten he Erkin kanssa olivat onnellisia. Täällä he yhdessä tekivät navettatyöt ja nauttivat onnestaan. Yhdessä he toivat vettä lehmille. Milloin vesikelkalla, milloin kärryillä kuljettaen tai saavilla kantaen.

Tänne navettaan hän toi myöskin suunnattoman surunsa, kun tieto Erkin kaatumisesta oli tullut. Monasti on pyyhkäisty kyynel lehmän lämpimään kylkeen, kun ei muutakaan pyyhettä sattunut lähellä olemaan. Tänne on tuotu muutkin murheet, kun suuressa perheessä on tullut pahaa mieltä. Mutta myöskin ne ilot silloin, kun niitä on ollut.

Jokainen lehmä on hänen ystävänsä. Ne tuntevat hänet, kun hän aukaisee navetan oven. Kun hän kutsuu lehmää nimeltä, se vastaa omalla tavallaan. Niiden kanssa voi keskustella, kun ymmärtää niitten kielen. Ja ne tyhmät vasikanmollukatkin karsinassaan katsovat niin ymmärtäväisinä suurilla silmillään, kun niille juttelee. Tuntuu siltä, kun on oikein vaikeaa, askel takaisin tupaan päin olisi kevyempi.

Markku tulee tallin puolelta navettaan ja alkaa siivoamaan lehmien alusia. Työntää lannat lantalan puolelle. Mitään puhumatta hän menee kantamaan tuorerehua säiliöstä. Hän yrittää tehdä työtään niin kuin ei häntä huomattaisi. Pitkä hoikka lapsen kasvoinen poika on tullut isäänsä. Maija kun on pieni matala tyllerö.

Markkua on aina totuttu pitämään poikasena. Ehkä hän nyt haluaa näyttää aikuisemmalta. Marjakin ehtii annostelemaan tuorerehua ruokintapöydälle. Maija ruokkii lampaitaan. Lammaskarsinaan on vietävä vettäkin. Lampaat pitävät aikamoista määkimiskonserttia karsinassaan, kun niillä on nälkä. Kun lampaitten suut on tukittu, Maija parantelee pojan jälkiä ja levittelee kuivikkeita lehmien alle.

Pian Markku on jo navetan vintillä pudottamassa heiniä ja niin ovat lehmät saaneet ateriansa. Töiden jälkeen lähdetään syömään Hildamummon lihakeittoa. Maija kävelee edellä omaa kapeaa polkuaan. Tarkkaan on katsottava jalkoihinsa, ettei kaadu. Niin epävarmalta polku tuntuu. Mutta parempi siinä on kävellä kuin liejuisella pihalla. Saappaat pysyvät puhtaina eikä likaa kulkeudu sisälle Maijan matoille.

Talven aikana on keskellä pihaa kuljettu paljon hevosella huonoillakin keleillä, että siitä on tullut liejuinen. Maija vilkaisee taakseen tullessaan rapun eteen. Hän ottaa tikapuilta lattiarätin, jonka lauantaina laittoi siihen kuivumaan. Markku tulee viimeisenä kymmenkunta metriä taaempana. Mutta tulee kuitenkin.

Oranssin värinen emalikattila on jo valmiina pöydällä. Hilda-mummo kiirehtii hakemaan lauantaina leipomaansa hiivaleipää ruisleivän rinnalle Juhovainaan tekemälle puiselle leipälautaselle. Se on muisto talon vanhasta isännästä. Erittäin sileäksi hiottu, joskin ajan myötä jo tummunut.

Hilda istuu jo pöydän päässä. Marja istuu siihen vierelle pöytäjakulle. Markku istuu pöydän taakse. Siellä on hänen paikkansa. Maija menee hakemaan kirnupiimäkannua ruokahuoneesta. Se on Maijan ruokajuomaa.

- Mites se Hilda-emännän terveys? Onko ollut hyvä? kysyy Marja.

- Eihä siinä mittää kehumista ole. Toisinaa on parempi, toisinaa huonompi. Kyllähä se tuo kunnanlääkäri antama lääke auttaa. Viime lauantainaki, kun ajattelin, että alustan hiivaleipätaikinan ja pullataikinan, kun Maija pesi lattioita, nii piti välillä mennä leppäämää. Eihän sitä tämän ikäne ihminen tiedä miten kauan ellää. Jos käy niin kun Juho vainaalle, Hilda-mummo selittää.

- Kuolemahan se tuli Eljakselleki, vaikka oli nuorempi. Eihän sillä Eljaksella tainnu mittää sydänvikkaa olla? Kysyy Hilda ja katsoo Maijaa, joka istuu jo omalla paikallaan.

- Eliaksella oli halvaus, sanoo Maija.

(Elias oli Leenan isä, joka usein kävi tytärtään katsomassa Kanervarinteessä.)

Markku on sen näköinen, että mielellään hotkaisisi ruokansa äkkiä, jotta pääsisi pois pöydästä. Sanaakaan sanomatta hän lusikoi keittoaan. Hän ottaisi jo jälkiruokaa, mutta vanhemmat ensin. Niin on opetettu. Kärsivällisesti hän odottaa, kun naiset ottavat marjakiisseliä. Viimein hänkin saa annoksensa. Hän lusikoi sen kiireellä ja saman tien menee menojaan.

Maijakin on surumielinen. Hänkään ei ole puhetuulella. Hilda-mummo jää yksin. Hänellä on vielä keittoa syömättä. Mutustelee leipäpalastaan hitaasti ja juttelee samalla itsekseen.

Naiset kiirehtivät lypsylle. Marja lähtee ensimmäiseksi Leenan navettaan. Mukaansa hän ottaa mittaämpärin, puntarin ja niin monta näytepulloa kuin Leenalla on lypsettäviä. Aurinkoinen kevätilta on viileä. Matka ei ole pitkä, ehkä kolmesataa metriä. Hän kipittää puoleksi juoksujalkaa. Hevosen rekijalaksen jälki on kova. Siinä on hyvä mennä.

Leena näkee ikkunasta Marjan tulevan mittaämpäreineen ja puntareineen. Kovalla kiireellä hän ehättää navetalle. Ruoka on jäänyt kesken ja syömättä. Tullessaan samalla syö jotain. Työtakin nauhat ovat auki. Kävellessään hän sitoo huivia päähänsä ja huutelee naurusuulla hyviä päiviä.

Leena tietää miten Maija odottaa omassa navetassaan. Maija on tarkka ajassaan, mutta Leena ei niin kelloa tarkasti seuraa.

- Meni vähän myöhäseen syöminen, kun Lauri tuli metsästä tukin ajosta, Leena selittää ja sieppaa lypsyämpärin telineestä.

Hän ottaa muuripadasta vettä lypsyliinan päälle pesuvatiin. Sillä pyyhitään lehmän tissit. Leena on nopea töissään, vaikka hänen ei ole ennen navettatöitä tarvinnut tehdäkään. Pian hän tuo täyden ämpärin maitoa uudenhohtoiseen karjakeittiöön. Vaalea sementtilattia ja valkaistut seinät. Uuden tuoksu. Muuripadassa höyryää kuuma vesi. Karjakeittiössä on lämmin.

Marja tietää missä siivilävanut säilytetään. Hän laittaa vanut sihtilevyjen väliin. Siivilä on valmiina maitotonkan päällä. Marja ja Leena tekevät yhdessä, ettei Maijan tarvitse odottaa.

Ensin maito punnitaan ja siitä otetaan näytepullo puolilleen. Sitten se kaadetaan siivilään. Näytepullot täytetään aamumaidolla, koska ilta- ja aamumaidolla voi olla erilainen koostumus. Leena tuo toisen ämpärillisen. Sanoo jotain ohi mennessään ja rientää kiireellä lypsämään seuraavaa. Hänellä on tällä kertaa neljä lypsettävää.

Leena on yleensä kova juttelemaan, mutta nyt ei ole aikaa. Näytepullot on saatava otettua ja maito siivilöityä lypsylämpimänä. Nyt lehmät on saatu lypsettyä. Leena jää laittamaan vasikoille juomisia, kun Marja kiirehtii Maijan navetalle. Mittaämpäri toisessa kädessä ja puntari toisessa kädessä takaisin samaa liukasta rekijalaksen jälkeä. Maija on lypsänyt jo yhden lehmän ja täysi ämpäri odottaa karjakeittiön lattialla, kun Marja aukaisee oven. Maija on lypsämässä jo toista lehmää.

Kissa naukuu oven takana. Sen nimi on Murre. Murre on päästettävä sisälle. Se pyytää lämmintä maitoa. Murre on Hilda-mummon kissa. Se nukkuu hänen vieressään. Jokaisella tässä talossa on oma elukkansa. Markulla hevonen, Hilda-mummolla kissa ja Maijalla navetta täynnä eläimiä.

Murrelle laitetaan kuppiin maitoa seuraavan mittauksen jälkeen ennen kuin maito kaadetaan siivilään. Marja livertelee kissalle. Sitä on vähän silitettäväkin, kun se on siihen tottunut. Maijakin silittää kissaa tuodessaan seuraavaa maitoämpäriä. Murre istuu kylläisenä muurin vieressä.

- Mää jätin Murren oven ulkopuolelle. Sillä on niin kova himo lämpimää maitoo, että se vois nousta ämpärii vaste ja kaataa ämpärin, juttelee Maija mennessään lypsämään seuraavaa lehmää.

Lehmät on lypsetty ja päästään juottamaan vasikoita ja pesemään maitoastioita. Kun maitoastiat on pesty ja saatu telineelle kuivumaan, ei Maijalla tunnu enää olevan kiirettä.

- Ei lähdetä vielä, hän sanoo Marjalle. Minulla olisi asiaa. En haluaisi siitä keskustella mummon kuullen.

Sitäkö varten Maija on ollut niin surullinen, ajattelee Marja palatessaan takaisin karjakeittiöön. Nähdessään nurkassa vanhan lypsyjakkaran, hän pyyhkäisee siitä enimmät pölyt pois ja sieppaa sen alleen. Se on Leenan ajoilta, jolloin oli kaksi lypsäjää. Maijakin löytää istuinta alleen. Helmat sitaistaan ylös, koska lattia on märkä.

- Sitä minä vaan olen ajatellu, että kun sinä tulet, minun on kysyttävä, onko sulla tietoo mitä ne kartanon vasikat maksaa. Kun Lauri sano yhtenä päivänä, että Leena on tilannu kartanosta kaksi vasikkaa. Onko ne vallan kantakirjalehmän vasikoita? Ei sillä ole tolkkua, kun sillä on sitä rahaa, Maija pohtii.

Marjalla jää suu auki. Ei tämä sitä Maijan murhetta ollutkaan. Ei tämmöinen asia voi saada Maijaa näyttämään niin surulliselta.

- Kyllähän kartanossa on monenlaisia korkeatuottoisien lehmien vasikoita. En minä usko, että ne myyvät niitä parhaita vasikkana. He kasvattaa ne hiehoiksi ja sitten astutettuina ne myyvät. Saavat paljon paremman hinnan, Marja selittää.

- Sellasia ei tällänen tavallinen ihminen jaksa ostaa ainakaa, kivahtaa Maija. Sanomissa on ollu niistä huutokaupoista. Ei sillä Leenalla ole tolkkua, vaikka sellasenkin ostaa, vaikka ei ikinä ole lehmiä hoitanu. Mulla ei ainakaan sellasia rahoja ole. Mutta jos sellasen vasikan saisi ja vaikka kaksiki, niin ne siinä toisten kanssa kasvaisi. Sellasta minä olen ajatellu. Laurille ja Leenalle meni niin paljon peltoo, että miten saan sitten rehut riittämään, Maija miettii.

- Kyllä minä sinulle sellasen korkeatuottoisen lehmänvasikan saisin näistä naapureistakin. Eihän sen välttämättä tarvitsisi olla kartanosta. Siellä on korkeammat hinnat, Marja sanoo ja katsoo Maijaa.

Hän näkee, että Maijalla oli tosi tarkoitus.

- En minä näistä naapureista. Mulla on samanlaisia omassakin navetassa, Maija taas kivahtaa.

En minä tarkoita näitä lähinaapureita, Mutalaa tai muita. Esimerkiksi Jaakkolassakin on tuotokset nousseet miltei samanlaisiksi kuin kartanossa.

Maijan mieli ei lämpene muille kuin kartanon vasikoille. Kartanon vasikoilla on hyvä maine.

- Kyllä kai minä sieltä kartanosta sitten otan, jos sieltä saa, sanoo Maija.

- Minä otan siitä selvää ja minä vaikka soitan sinulle, lupaa Marja.

Yhdeksäntoista vuotta on Maija ollut miniänä tässä talossa ja miltei jokaisena aamuna hän on tullut tänne navetalle. Ensimmäistä kertaa hän saa sanoa, että minä otan. Hänen ei hänen tarvitse sitä keneltäkään kysyä. Kerran vuosia sitten oli lehdessä ollut kuva kartanon lehmästä, joka oli palkittu. Sen nimi oli Mella. Maija oli sanonut, että jospa meillekin otettaisiin tallaisen korkeatuottoisen lehmän vasikka kasvamaan? Hilda-mummo oli siihen sanonut, että kyllä ne lehmät lypsää, kun vaan ruokaa antaa tarpeeksi.

Epäilikö mummo, ettei hän anna tarpeeksi ruokaa lehmille? Maija ajatteli, eikä sen jälkeen maininnut mitään kartanon vasikoista.

Ei toki Maijankaan lehmät huonoja ole. Ovat suuria ja kirjavia ja maitoa tulee hyvin.

Maija ja Marja kävelevät tupaan takaisin samaa kapeaa polkua. Keväinen ilta alkaa hämärtyä. Hevonen vetää perässään heinäkuormaa talon vierellä kulkevaa kylätietä. Molemmat naiset pysähtyvät katsomaan onko ajaja tuttu. Ajaja nostaa kättään, mutta ei Maijakaan osannut kertoa kuka se on. Kerkesi vilahtamaan aittojen taa. Selvästi kuuluu, kun reen jalakset luistavat hyvin lumisilla ja jäisillä paikoilla ja välillä karahtavat sulaan hiekkaan.

Tupa on hämärä ja hiljainen. Pitkät raitaiset räsymatot ruskeaksi maalatulla lankkulattialla. Lattia oikein kiiltää, kun Maija pitää sen niin puhtaana. Markku on mennyt omille teilleen ja Hilda-mummo on ruokaunillaan.

Marja katselee ikkunasta hämärtyvään iltaan, päätyikkunasta näkyy Laurin ja Leenan uuden uutukainen talo. Leena näyttää ottavan pyykkiä narulta.

Sivuikkunasta näkyy Mutalan talo. Nämä kaksi taloa ovat Kanervarinteessä lähinaapureita. Mutala on kulmakunnan suurin tila. Siellä on toistakymmentä lehmää ja uusi komea navetta. Pari vuotta vanhempi kuin viime kesänä valmistunut Laurin ja Leenan navetta, mutta suurempi kooltaan.

Marja ottaa laatikosta tarkastuskirjan ja alkaa laskea rehun kulutusta.

Kuivahtaneet ruokatiskit odottavat Maijaa. Hellan kuumavesisäiliöstä valuu hiljalleen kuumaa vettä lattialla olevaan tiskivatiin. Hella on vielä niin kuuma, että säiliöön laitetaan tilalle kylmää vettä.

Maija aloittelee tiskaamista, mutta hänen sydäntään polttaa. Niin kauan kuin päivä vielä valostaa, hänen on mentävä katsomaan minne päin Markun polkupyörän jäljet vievät. Markku on ollut aina kova ajamaan pyörällä. Sitä ei pidätä mikään huonollakaan kelillä.

Nyt, kun tie on pehmeä auringon sulattama, siinä näkyy jäljet.

Maija ottaa nutun päälleen oven pielessä olevasta naulasta ja tyhjän vesiämpärin mukaansa. Hän jättää kuitenkin vesiämpärin rapun eteen ja juoksee kuin salaa ulos. Katsoo joka puolelle, ettei kukaan satu tiellä kulkemaan. Hämärässä illassa välillä kävelee ja taas välillä juoksujalkaa. Onneksi ei ketään satu kulkemaan tiellä. Matka tuntuu pitkältä, vaikka se ei ole kuin pari kolme sataa metriä. Pojan pyörän jäljet näkyvät selvästi, kun tie on upottanut. Hän juoksee Iivarin mökin tienhaaraan ja sinne jäljet vievät. Maija arvasi oikein.

Iivarin tiedetään pullottelevan. Siitä on kylällä puhuttu, mutta pojista ei ole mitään pahaa kuulunut. Siitä mökistä tuskin koskaan on muuta nimeä kuultu kuin ’Iivarin mökki’. Sinne on tienhaarasta matkaa vielä ehkä kilometri erittäin huonoa tietä. Mikä on se vetovoima mikä sinne vetää. Sitä Maija miettii kävellessään takaisin kotiin päin. Maija ei ole siellä koskaan käynyt. Saman ikäisiä kavereita Markulle olisi lähempänäkin, ja niistä naapurin pojista Maija on pojalle monasti maininnutkin, mutta ei ole kelvannut.

Maija on viime yönkin miettinyt. Jäikö poika tyhjän päälle, kun Lauri muutti omaan taloonsa. Heidän yhdessä ollessaan Lauri piti Markkua kuin omaa poikaansa. Laurilla kun ei ollut omaa poikaa, vain tyttöjä. Aina he kulkivat yhdessä, milloin metsällä, urheilukilpailuissa, jopa elokuvissa heidät nähtiin yhdessä.

Sen jälkeen, kun Lauri alkoi rakentaa omaa taloaan, hänellä ei riittänyt aikaa enää Markulle. Silti he ovat edelleen kuin isä ja poika. Kautta aikojen Lauri on tuntenut isänrakkautta orvoksi jääneeseen veljenpoikaansa.

Vaikka he mummon kanssa pitäisivät poikaa kuinka kultakämmenellä, hän lähtee iltaisin eikä sano menojaan.

Maija on neuvoton, hänellä ei ole ketään keneltä kysyä neuvoa. Toisaalta tekisi mieli mennä Laurille puhumaan, kun heillä on luottamukselliset välit Markun kanssa. Ehkä Lauri voisi keskustella Markun kanssa. Nämä asiat tulivat mieleen yöllä eikä ne päivälläkään mielestä hävinneet. Ehkä hän kimpaantui liikaa ja suututti pojan.

Hänen olisi pitänyt hyvällä puheella saada asia selvitettyä, Maija miettii.

Toisaalta Laurille kertominenkin pelottaa. Hänellä on nykyisin omat kiireensä. Hän voisi kukaties helposti sanoa, että poika on päästetty pahoille teille heti, kun hän lähti talosta. Heillä ei ole milloinkaan Laurin kanssa olleet oikein lämpimät suhteet. Aina on ollut jotain hampaan kolossa talon omaisuusasioista ja muista.

Maija tuo kaivolta vesiämpärin tiskipöydän kulmalle ja alkaa tiskaamaan.

Hilda-mummokin kävellä kopsuttelee kamaristaan.

- Mihin se Markku meni, kysyi mummo mennessään hakemaan rukkiaan tuvan peränurkasta.

- Markku meni koululle, sanoi Maija hiljaisella äänellä.

- Mitä se alvariisa siel koulul tekkee? Eikö se illal vasta siel ollu? sanoo Hilda-mummo.

- Se miesopettaja kait pittää jotaki kerhoo.

Hilda-mummo rauhoittuu ja käy aukaisemassa radion. Sieltä tulee iltahartaus. Hän istuutuu kuuntelemaan iltahartautta uuninjakulleen. Uuni lämmittää mukavasti selkää.

Iltahartauden mentyä Hilda-mummo sanoo Maijalle:

- Laita se ratio kiinni. Sieltä tullee sitä rallatusta.

Radiosta kuuluu soittoa. Ilmeisesti Hilda ajatteli, että se häiritsee Marjan laskemista. Itse hän asettuu rukkinsa taakse ja alkaa kehräämään sylissään olevista hahtuvista lankaa.

Marja laskee rehuyksiköitä. Hänen ajatuksensa pyörivät äsken ruokapöydässä Hilda-mummon juttelemien asioiden ympärillä. Tässä talossa on ollut niin monenlaista vastoinkäymistä vuosien myötä.

Ennen talvisotaa talon vanhin poika Erkki toi Maijan Hildalle miniämeksi. Maija oli naapurikylästä, köyhän mökin tyttö. Markku oli kolmen vanha, kun Erkki kaatui talvisodassa.

Sodan jatkuessa talon nuorempi poika, Lauri joutui sotaan.

Eräänä talvisena päivänä, kun talon vanhaisäntä Juho oli mennyt metsään polttopuita hakemaan, hevonen oli tullut kotiin tyhjällä reellä. Silloin arvattiin, että jotain ikävää oli tapahtunut. Juho löydettiin sydänkohtauksen saaneena. Mitään ei voitu enää tehdä.

Se oli toinen kova isku Hildalle pienen ajan sisällä. Kahdestaan he joutuivat Maijan kanssa hoitamaan taloa ja kasvattamaan lasta. Vaikeina aikoina he turvautuivat toisiinsa. Kun poika varttui, hän alkoi yhä enemmän muistuttaa isäänsä. Pojasta kasvaisi uusi Erkki.

Sota loppui ja Lauri palasi sodasta. Hän alkoi korjaamaan taloa ja teetti tupaan uuden uunin. Se on punaisesta tiilestä ja se on vieläkin kuin uusi. Lauri maalasi talon niin sisältä kuin ulkoakin. Kohta tämän jälkeen Lauri toi Hildalle toisen miniän.

Leena on myöskin naapurikylästä, mutta ei suinkaan samalta suunnaltakaan kuin Maija. Eivät he tunteneet toisiaan.

Leena oli erittäin varakkaan talon tytär. Heitä oli vain kaksi lasta. Leenan veli Kaarlo jäi kotipaikalle. Äiti oli sodan aikana kuollut keuhkotautiin.

Maija halusi hoitaa karjaa niin kuin ennenkin, eikä Leenalla ollut mitään sitä vastaan. Ei hänen kotonakaan milloinkaan tarvinnut hoitaa karjaa. Palvelija sen teki. Karjapiioiksi heitä siihen aikaan sanottiin.

Lypsämään oli kyllä opittava heti, kun käsivarsiin oli kehittynyt niin paljon voimaa, että sai maidon irti lehmän tissistä. Ei sitä koulussa kehdannut kenellekään maaseudulla sanoa, ettei osaa lehmää lypsää.

Leena kävi lypsyllä Maijan