Kyynärän mittainen tyttö

By Anna Amnell

13-vuotias Lucia on ratsastamassa Hämeen linnan kupeessa, kun hänet kaapataan. Vaikka hän on tiennyt, että hänenkaltaisiaan lyhytkasvuisia etsitään ja ostetaan hoveihin, käänne sekoittaa luutunsoittoa ja laulua harjoittaneen neidon elämän odottamattomasti. Tuosta hetkestä alkaa kuitenkin myös uskomaton seikkailu, joka kuljettaa nuorta punapäätä Itämerelle, Gotlantiin ja aina Pohjois-Englantiin asti ja opettaa hänelle monia tärkeitä asioita. Seikkailullisen nuortensarjan avausosa johdattaa jännittävästi 1500-luvun Eurooppaan ja osoittaa, kuinka tärkeää erilaisuutta on arvostaa. Tarinassa esiintyvät myös kuningatar Elisabet sekä Juhana-herttua.Mukaansatempaava, teini-ikäisestä Luciasta kertova nuortenkirjasarja sijoittuu eloisaan, 1500-luvun Ruotsi-Suomeen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 15, 2022
• ISBN: 9788728434376

Book preview

Kyynärän mittainen tyttö

Copyright © 2004, 2022 Anna Amnell and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728434376

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Aunelle, Airalle ja Tuulalle

Kotona Kuuselassa keväällä 1559

Lucia oli lopettanut kasvamisen pian sen jälkeen, kun oli oppinut kävelemään. Hän oli vain kyynärän mittainen. Kohta oli tukka pitempi kuin tyttö.

Lucia keinui tuvan kattohirteen ripustetussa keinussa. Pää taaksepäin taivutettuna, hiukset lattiaa hipoen Lucia ponnisti saadakseen keinun kovempaan vauhtiin.

- Hannu, annatko vauhtia? Lucia pyysi veljeltään. Hannu ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin hyrrän, joka pyöri ja suhisi pöydän kulmalla. Lucia pyysi uudestaan:

- Vauhtia, pikkuveli!

Vai pikkuveli. Hannun suu meni hymyyn. Hän oli vasta kahdeksanvuotias, mutta hän oli paljon pitempi kuin viisi vuotta vanhempi Lucia.

Hannu antoi vauhtia. Köydet natisivat. Lucian samettimekon helmat heilahtelivat, kun hän kiisi korkean tuvan päästä päähän kiljahdellen Vielä korkeammalle!

- Voi tuota meidän huimapäätä, äiti sanoi päätään pudistaen.

Äiti oli mielipuuhassaan, kangasta kutomassa. Isoäiti torkkui rahillaan uunin pielessä värttinä kainalossa. Miuku-kissa nukkui kirjavana keränä isoäidin hameenhelman päällä. Valpuri-imettäjä hämmensi hyräillen patoja, jotka riippuivat ketjuista tulen yläpuolella. Tupaan levisi herkullinen riistan ja hernekeiton tuoksu.

Pussillinen yrttejä

Isä ja äiti veivät Lucian tutkittavaksi, kun valtakunnan ainoa lääkäri Juhana Kopp oli käymässä Suomessa kuningas Kustaa Vaasan seurueen mukana.

Tohtori Kopp sanoi, että Luciaa ei voida parantaa. Hän selitti, että erikoislaatuisia lapsia syntyy varoittamaan ihmisiä tulevista onnettomuuksista – sodista, katovuosista ja rutosta. Joku poikalapsi oli syntynyt kuulemma Saksanmaalla paljastettu miekka kädessään.

Lucia oli tohtori Koppin mielestä soma ja viisas lapsi. Eihän hänessä ollut muuta vikaa kuin pieni koko. Ja oliko tuokaan vika? Sitten lääkäri antoi Lucialle makeisen ja puhui isälle jotakin latinaksi niin hiljaa, että Lucia ja äiti eivät kuulleet.

Äidille tohtori antoi pussillisen rauhoittavia yrttejä. Hänen tuli laittaa niitä hyppysellinen kiehuvaan veteen ja juoda vesi hunajan kanssa illalla ennen nukkumaan menoa.

Ei äiti unilääkettä tarvinnut. Hän teki työtä aamusta iltaan imettäjän, palvelustytön ja päiväpalkkalaisten rinnalla, leipoi, siivosi, laittoi ruokaa ja nukahti monesti istualleen käsityö sylissään.

Äiti vei yrttipussin piiloon juhlatupaan, jotta se olisi tallella pahojen päivien varalle. Hän säilytti juhlatuvan tammiarkussa parhaita pellavaliinoja, villaisia kuvakudonnaisia ja penkkityynyjä. Hän asetti rohtopussin alimmaiseksi. Sinne oli pussi unohtunut.

Salainen kirje kuninkaalle

Lucia oli syntynyt Tukholmassa, jossa hänen isänsä Olavi Pietarinpoika oli ollut kirjurina kuninkaan laskukamarissa. Kun isä oli vapautunut palveluksesta huonontuneen näön vuoksi, koko perhe oli muuttanut Suomeen isoäidin luo.

Isä halusi elää hiljaista ja rauhallista elämää omassa rauhassaan kuin kotiluostarissa. Naapuri Mikki Monitaitoinen viljeli kartanon pellot ja hoiti karjan. Isä vietti päivänsä lukien ja Luciaa ja poikia opettaen.

Lucia tiesi, että kuninkaalliset kirjurit kirjoittivat alinomaa sormet musteessa kuninkaan sanelemia äkäisiä kirjeitä joka puolelle valtakuntaa. Silloin tällöin tuli Tukholmasta kirje Lucian isällekin. Siihen piti vastata vikkelään, muuten kuningas suuttui ja lähetti entistä vihaisemman kirjeen. Isä kirjoitti juuri nytkin kuninkaalle, rapisteli sulkakynällä kirjoituspulpettinsa ääressä.

Olavi Pietarinpoika kirjoitti kuninkaalle aina ilman silmälaseja, haparoivalla käsialalla. Jos kuningas tietäisi, että silmälasien avulla Olavi osasi nykyään kirjoittaa yhtä kaunista käsialaa kuin ennenkin, hän saattaisi vaatia Olavia tulemaan takaisin Tukholmaan.

Kun Olavi oli ostanut Saksasta nuo ihmeelliset hiotut lasinpalat, hän oli tuntenut olevansa kuin sokea, joka oli saanut näkönsä takaisin. Hän oli alkanut taas kopioida pergamentille vanhoja kirjoja niin kuin nuorempana ollessaan Saksassa luostarissa. Hän oli opettanut Lucian ja pojat värittämään kuvia. Lucia oli siinä erityisen taitava.

Vaikka oli saatavana kirjapainossa painettuja kirjoja, monet halusivat yhä käsin kirjoitetun, kauniilla kuvilla koristetun kirjan. Olavi kävi myymässä kirjojaan Rostockissa ja Lyypekissä asti.

- Taasko kuningas pyytää palveluksia? äiti kysyi.

Isä ei vastannut, vaan laittoi silmälasit nenälleen ja tutki tarkkaan kirjettä, jonka oli juuri kirjoittanut. Sitten hän laittoi sulkakynän telineeseen ja sulki mustepullon. Hän sirotteli hiekkaa kirjoituksen päälle, siristi silmiään ja puhalsi hiekan paperista lattialle.

Hän luki kirjeen läpi vielä kerran, taitteli sitten paperin huolellisesti, sulatti lakkaa kynttilän lämmössä ja sulki sillä kirjeen. Lopuksi hän painoi sormuksella vaakunansa sinetiksi kuumaan vahaan.

Olavi ei aikonut kertoa kenellekään, että kuningas oli pyytänyt häntä heti tuomaan Lucian hoviinsa Tukholmaan. Kuningas Kustaa Vaasa halusi Lucian hovikääpiökseen.

Painonsa arvoinen kultaa

Tätä Olavi oli pelännyt siitä asti, kun oli huomannut, että hänen ainoa eloonjäänyt tyttärensä ei enää kasvanut. Ruhtinaat, kuninkaat ja oppineet keräsivät ympärilleen kaikenlaisia luonnonihmeitä, outojen maiden eläimiä – silkkiapinoita ja puhuvia papukaijoja – ja ihmisiä, jotka olivat erilaisia kuin muut.

Varsinkin pienikokoiset ihmiset olivat haluttuja lemmikeiksi, hovinarreiksi, seuraneideiksi tai kuninkaallisten lasten hoitajiksi. Heitä käytettiin salaisten viestien kuljettajina ja vakoilijoina, sillä heitä ei osattu varoa sen enempää kuin lemmikkikoiria, jollaisina heitä usein kohdeltiinkin.

Heitä vietiin kuninkaille ja ruhtinaille lahjoiksi ja tuliaisiksi. Heitä etsittiin, ostettiin, myytiin ja ryösteltiin. Tanskan kuninkaallakin oli seitsemän hovikääpiötä.

Kuka hyvänsä hallitsija haluaisi Lucian kaltaisen sopusuhtaisen pienen ihmisen, joka osasi laulaa ja soittaa sekä puhua latinaa ja kreikkaa. Sellainen voitiin antaa vaikka häälahjaksi kuningattarelle.

Lucia voitaisiin viedä minne tahansa – idän orjamarkkinoille, etelän kuninkaiden hoviin tai kiertämään maailmaa näytöskappaleena, joka tekisi omistajastaan rikkaan. Lucia oli painonsa arvoinen kultaa.

Sen vuoksi Luciaa jouduttiin pitämään piilossa kotona. Hän sai olla ulkona vain isänsä ja isoveljensä tai luotetun rengin Läpsän kanssa ja silloinkin vain omalla maalla.

Olavi oli teettänyt satulamestarilla Lucialle oman satulan ja löytänyt hänelle tavallista pienemmän lauhkean hevosen. Olavi hymyili ajatellessaan tytärtään ratsastamassa hurjaa vauhtia, pitkät helmat heiluen, meripihkanväriset kiharat selässä hulmuten.

Ratsastusviitta

Lucia vilkaisi ratsastusvaatteita, jotka imettäjä oli laittanut valmiiksi rahille sängyn viereen. Ratsastusvaatekankaat oli värjätty Helsingissä. He olivat ajaneet reellä hankiaisen aikaan kuun valossa metsien läpi ja jäiden poikki, ensin Hämeen linnaan ja sieltä monen majapaikan kautta kohti Helsinkiä. Lucia oli istunut reessä isän ja äidin välissä vällyjen alla.

Matkalla isä oli kertonut, että meren toisella puolen vanhassa hansakaupungissa Räävelissä oli korkeita kivitaloja ja mahtavat kaupunginmuurit. Mutta Helsinki oli perustettu vasta muutama vuosi sitten. Siellä oli vain puutaloja ja kaupungin laidoilla matalia savutorppia. Torin varrella olivat muutamien ulkomaalaisten kauppiaiden komeat talot ja kauppapuodit.

Paljas kivinen mäki oli lumen peitossa, samoin olivat pärekattoiset talot ja olkikattoiset ulkorakennukset. Rantamakasiinien, jäätyneen merenlahden ja jäähän juuttuneiden laivojen yllä loisti taivas aamuruskossa.

Isä oli vienyt Lucian ja äidin värjärin taloon kaupunginpuron varrelle ja mennyt tapaamaan vanhaa opiskelutoveriaan Bertil Kristoferinpoikaa, joka oli perustanut koulun Helsinkiin.

Metsä-Mari oli oppinut isoäidiltään tuntemaan yrtit ja kasvit. Hänellä oli pärevasuittain kuivattuja kukkia, juuria ja lehtiä. Hän keräsi niitä metsästä ja niityiltä ja teki niistä omat värisekoituksensa.

Hän tunsi värjäämänsä vaatteet, muisti millä kasvilla oli minkin värjännyt. Hän jutteli viitoista, nutuista ja mekoista, kuin ne olisivat