Kivi, joka tahtoi takaisin järveen

By Marja Luukkonen

Aino lähetetään kaupungista kesälomalle kaukaisten sukulaistensa luokse maalle. Jo junamatka on omituinen: matkustajat ovat omaperäisen vanhanaikaisia ja puhuvatkin kummallisesti. Perillä ei ole sähköjä, peltotyöt tehdään hevosten avulla, ja kaikki tuntuu olevan vähän vinksallaan. Läheistä järveä kohti ei saa edes katsoa, ja kiellettyjä puheenaiheita on paljon. Ja miksi kivet kelluvat? Onneksi Aino saa kavereikseen lörpöttelevän Vihtori-kissan ja naapurin Onni-koiran.
Nuorten fantasiaromaanissa yhdistetään kalevalainen mytologia ja Suomen historia kiehtovasti nykyaikaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 3, 2024
• ISBN: 9788727081052

Book preview

Kivi, joka tahtoi takaisin järveen

Copyright ©2002, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081052

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

MYTTYYN MENNYT KESÄ

Senkin rotta!

Aino oli vieläkin pettynyt ja vihainen. Yksi ainoa puhelinsoitto oli tuhonnut hänen kesälomansa. Pitikö sen elukan aina tunkea itsensä joka paikkaan! Masentuneena ja neuvottomana hän seisoi keskellä eteisen lattiaa. Tätäkö hänen kesänsä nyt sitten olikin…

Koti tuntui hyvin ahtaalta ja kuumalta. Kapeat vanhan talon ikkunat aukenivat vain pihalle, joka sekin alkoi näyttää asfaltilla päällystetyltä, pienikokoiselta Saharan autiomaalta. Puoliksi pakattu matkalaukku ammotti typerän näköisenä uimapukuineen ja sandaaleineen.

Ei mitään aurinkoisia, laiskoja päiviä tädin vehreällä pihamaalla. Ei vintiltä pengottujen, risojen kirjojen lukemista, ei valkoisen, lihavan lemmikkirotan kanssa leikkimistä.

Tädin ääni oli ollut hiljainen ja väsynyt, kun hän oli kertonut koko surkean tapahtuman. Hänhän oli vain pistäytynyt kaupassa. Kai rotta nyt sen aikaa pärjäisi, hän oli ajatellut, eikä laittanut sitä häkkiin. Mutta utelias elukka oli lähtenyt tutkimusretkelle keittiön ylähyllylle ja tunkenut itsensä vanhan kahvipannun nokkaan. Siellä se oli uikuttanut ja vinkunut niin, että tädin piti heti kiivetä keittiöjakkaralle sitä pelastamaan. Ja siinä kiireessä oli jakkara täteineen pannuineen rottineen kaatunut pahasti päin hellaa.

Lonkkamurtuma, selitti täti vakavana, ja se tiesi pitkää sairastamista.

Huonosti olivat täti raukan asiat. Rottaa ei takuulla voinut ottaa sairaalaan – kukahan siitäkin huolehti… Mutta ei Ainollakaan ollut kovin kummoista kesää odotettavanaan. Kyllä hän tiesi: hiljaisia, pitkäveteisiä päiviä pihalla, jolla ei ollut ketään muuta. Tai kotona, jossa oli vieläkin hiljaisempaa. Ainoana seurana yliälykäs pikkuveli, joka puhui vain tietokoneista.

Pöydällä odotti tuttu viesti: Lämmitä eilistä mannapuuroa, hae Väinö eskarista. Illalla tavataan. Puspus, äiti.

Aino oli kerran ehdottanut, että äiti voisi käyttää aina samaa lappua, liimata vain päälle uuden puuronnimen. Viikosta toiseen Aino nimittäin otti jääkaapista saman kattilan, nosti siitä lautaselle milloin minkäkin väristä tököttiä ja työnsi annoksensa mikroon. Äiti oli oikein loukkaantunut, selittänyt ettei työssä käyvä yksinhuoltaja kovin monimutkaisia ruokalaleja ehtinyt näpertää ja että puuro oli ravitsevaa ja terveellistä ruokaa. Ainon oli pitänyt syödä kolme lautasellista porkkanapuuroa äidin lepyttämiseksi, joten hän oli lopettanut nokkeluuksien keksimisen.

Mikro kilautti kelloaan merkiksi, että puuro oli lämmintä. Aino otti lautasen, kaatoi sekaan vähän mehukeittoa ja meni olohuoneen sohvaan istumaan. Se oli oikeastaan kiellettyä – hienot perintöhuonekalut eivät olleet käyttöä varten. Nytkin sohva oikein yritti vierittää häntä lautasineen lattialle. Mutta tämä hetki päivästä oli ainoa, jolloin Aino tunsi olevansa edes jotenkin lähellä isää. Hän nojasi kiiltävään, vihreäsilkkiseen päälliseen ja katseli pianon päällä olevaa valokuvaa.

Ainon ja Väinön isä, Paadar Peldány, oli ollut komea mies. Kuvassa hän oli pukeutunut parhaaseen virkapukuunsa, korkeaan koppalakkiin ja kultaisin kaluunoin koristeltuun takkiin. Hän oli toiminut tärkeässä tehtävässä, köysiradan kuljettajana Karpaateilla. Se oli varmaan ollut ihmeellistä työtä – nousta hennon vaijerin varassa huimaavan korkealle pilvien sisään pienessä, lasiseinäisessä vaunussa, kuljettaa ylhäisiä herroja vuoristolinnoihin ja taas alas laaksoon. Mutta kerran isällä sitten oli ollut kyydittävänään hiukan kaukaisempi vieras.

Äiti oli silloin ollut ujo nuori taideopiskelija, joka oli liftannut halki Euroopan nähdäkseen omin silmin ne salaperäiset vuoret, joilla maanosan viimeisten keijukaisten sanottiin asuvan. Ilman rahaa, reppu selässä ja vaellussauva kädessä hän oli odottanut köysiradan asemalla. Sanakirjan avulla hän oli tankannut komealle kuljettajalle pyyntönsä päästä ylös. Hän vaikka lakaisisi vaunun lattian ja pesisi ikkunat korvaukseksi.

Tulinen unkarilaispoika ihastui ikihyviksi. Hän tiesi jo paljon Suomesta, sillä hänen oma isänsä oli alkuaan suomalainen. Aikansa legenda, hurja Evald Peltonen, oli monien seikkailujensa jälkeen juuttunut vanhaan, rappeutuneeseen kartanoon pustan laidalle. Jo vakaaseen keski-ikään ehtineenä hän oli lopulta löytänyt hiljaisen onnen tummakulmaisen kartanontyttären kanssa.

Ja nyt hänen poikansa katseli nuoren suomalaistytön sinisiin silmiin ja halusi palavasti tietää lisää esi-isiensä maasta. Paadar kaappasi retkeilijätytön vaunuunsa ja ajatti tätä koko päivän pitkin outoja, jo unohtuneita vaijeriratoja myöten. Vaunu kulki syvien rotkojen yllä ja sivusi pilviin häipyviä seinämiä. Lepakot lehahtivät kummituslinnojen raunioista ja korpit säikkyivät ohikiitävää vaunua.

Kun aurinko laski vuorten taakse, kolhiintunut vaunu kirskui takaisin laaksoon. Komea kuljettaja riisui koppalakkinsa ja virkatakkinsa ja ripusti ne ohjaussauvaan. Sitten hän painoi viimeistä kertaa vaunun oven lukkoon takanaan. Ujo suomalaistyttö kainalossaan hän lähti aloittamaan uutta elämää kaukana tuntemattomassa pohjolassa.

Aino nieleksi mannapuuroa ja silitti sohvan himertävää silkkiä. Se oli aikoinaan kuulunut isän äidille. Ne vähäiset huonekalut ja arvoesineet, jotka suvun entisestä loistosta olivat jäljellä, lastattiin isän mukaan Tonavan laivaan. Piano oli kallistellut laivan kannella sen saavuttua merelle eikä koskaan enää tullut täysin entiselleen. Vain surumieliset, mollisointuiset kappaleet se pystyi soittamaan oikein. Ihan kuin se olisi tiennyt, mitä pian tapahtuisi.

Olihan isä toki heti töitä saanut. Hänen työkokemuksellaan pääsi kyllä kuljettamaan kolmosen raitiovaunua. Aluksi kaikki olikin sujunut hyvin. Mutta sitten alkoi tulla valituksia. Isä ajoi kuulemma jotenkin omituisesti, kurveissa vaunu tuntui matkustajien mielestä melkein lentävän ilmassa. Ja joskus alamäessä ohikulkijat näkivätkin, kuinka molemmat vaunut nousivat puolen metrin korkeudelle ja liitivät uskomattoman kevyesti kiskojen yläpuolella.

Meni kuitenkin vielä vuosia, ennen kuin isälle tarjottiin siirtoa vaunuhalleille. Siellä hän saisi kiristää muttereita ja rasvata pyöriä eikä enää aiheuttaisi kauhua kummallisella ajotavallaan. Aino muisti vieläkin sen päivän. Väinö oli aivan pieni vauva eikä Ainokaan ollut vielä koulussa. Isä oli tullut kotiin kesken päivän aivan kalpeana, ruskeat silmät palaen ja suu viivana. Hän oli halannut heitä kaikkia ja sanonut lähtevänsä kohta iltavuoroon. Eikä kukaan koskaan saanut tietää, mitä oikein oli tapahtunut.

Varmaa oli, että vaunuhallin ovet olivat lonksuneet avoimina keskellä yötä, kun yövartija oli ehtinyt sinne kierroksellaan. Yhtään vaunua ei ollut poissa – ja silti oli monen silminnäkijän kertoman mukaan kaupunkia kiertänyt raitiovaunu numero 13. Sitä oli kuljettanut tukka leiskuen komea, tulisilmäinen mies. Ja kokonainen bussilastillinen teatterista palaavia marttakerholaisia oli nähnyt, kuinka tummatukkainen mies oli piiskannut tyhjän raitiovaununsa huimaan vauhtiin, noussut ilmaan kuin kentältä kiihdyttävä lentokone ja häipynyt siniseen yöhön, kohti Otavan tähtikuviota.

AINO YLLÄTTYY

Mannapuurolle tipahteli jotain märkää. Aino havahtui ajatuksistaan melkein vihaisena itselleen. Aina kun hän istui katselemassa isän kuvaa, häntä alkoi itkettää. Isä ei tulisi takaisin, suru oli surtu ja muuttunut haikeaksi muistoksi.

Pianon päällä olivat myös äidin, Ainon ja Väinön kuvat. Äiti oli ne piirtänyt mutta sellaisiksi kuin keijukaiskuvien tekijä kaiken tekee. Ainolla oli pienet korennonsiivet ja suuret, suipot korvalehdet, Väinö mönki maassa hännäntupsu olkapäällä.