Ihmeellinen omenatarha

By Marja Luukkonen

Hurmaava satufantasia yksinäisyydestä, mielikuvituksesta ja todellisuuden rajat ylittävästä ystävyydestä.Eskulla on rakastavat ja lempeät, joskin vähän hassut, vanhemmat. Äiti, joka tähtäsi oopperalaulajan uralle, mutta josta tulikin patavahti, ja kaikenlaisia vempaimia tehtaileva sähkömaisteri-isä. Vanhempien ainutlaatuisille kyvyille ei juuri ole kysyntää, ja siksi pieni perhe joutuu muuttamaan suuresta kerrostalosta villiintyneen puutarhan keskelle autioon taloon. Eskun mielestä he eivät kuitenkaan ole köyhiä, sillä äiti onnistuu aina loihtimaan täyttävää ruokaa, vaikkapa voikukista ja nokkosista, ja isällä on aina aikaa leikkiä. Heillä on myös talo täynnä kiehtovia vanhoja tavaroita ja vieläpä jännittävä pihakin. Vain ystäviä Eskulta puuttuu, eikä niitä hänellä ole koskaan ollutkaan. Hän on aina tuntenut olonsa näkymättömäksi ja jopa miettinyt, onko oikeasti edes olemassa. Talossa majaa pitävät hämähäkit ja hiiret ovat toki mukavia, mutta eivät sellaisia ystäviä, joita Esku kaipaa.Talo tuntuu Eskusta jollakin tavalla elävältä, ja kun hän löytää salaperäisen oven, joka vie talon aiempiin aikakausiin, hänelle avautuu aivan uusia mahdollisuuksia. Malttaako hän olla puuttumatta menneisyyden tapahtumiin, ja löytääkö hän aitoja ystäviä?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 2, 2023
• ISBN: 9788727081113

Book preview

Ihmeellinen omenatarha

Copyright ©1997, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081113

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Uusi koti

Talo oli suuri, hiljainen ja kummallinen.

Esku seisoi pihalla ja katseli sitä oudoksuen ja ihmeissään. Hänestä tuntui käsittämättömältä, että tämä oli tästä lähtien hänen, äidin ja isän koti. Tämä vanha, tyhjyyttään kumiseva talo, umpeenkasvanut piha, korkeat puut aidan takana. Missään ei liikkunut yhtään ihmistä, ei kuulunut yhtään ääntä. Suuret haavat vain helisivät hiljaa keskikesän tuulessa. Kaikkialla näkyi puita, pusikkoa ja villeinä rehottavia ruohoja.

Talo ei todellakaan ollut mikään toiveiden täyttymys. Mutta kun on niin köyhä kuin Esku ja hänen vanhempansa olivat, täytyy ottaa sellainen koti, jonka saa. Ensin täytyi lähteä suuresta kivitalosta, jossa sadat perheet asuivat allekkain ja päällekkäin ja lomittain. Sitten täytyi kasata vähäiset tavarat suuriin työntökärryihin. Ja sitten oli kuljettava niin kauan, että vastaan alkoi tulla ruohottuneita teitä, villiintyneitä pihoja ja autioituneita taloja. Sellaisessa paikassa voi ruveta asumaan ilman rahaa, oli isä sanonut. Ja sellainen oli nyt sitten löytynyt.

Oikeastaan, talo näytti yhtä köyhältä kuin he itsekin. Vaaleanruskea maali irtosi siekaleina ikkunoitten alta, punainen kattopelti oli ruosteessa ja kivijalka oli halkeillut niin, että sen välistä kasvoi nokkosia. Nokkosia kasvoi kyllä runsaasti muuallakin – koko puutarha oli niitten vallassa. Vain vanhojen omenapuitten jäkälää kukkivat rungot ojentelivat itseään nokkosmerestä.

Nokkosia voi syödä, oli äiti sanonut. Ne ovat terveellisiä ja hyvänmakuisia. Esku kuvitteli juoksevansa ympäri pihaa haukkailemassa nokkosia suuhunsa kuin mikäkin hevonen. Ne polttaisivat takuulla suuta ja maistuisivat ällöttävälle. Elämä ei tuntunut lainkaan lupaavalta uudessa kodissa.

Isä ja äiti olivat ryhtyneet purkamaan muuttokuormaa. Se ei ollut suuren suuri, ei todellakaan. Suurimmassa laatikossa olivat heidän kaikki vaatteensa ja äidin kallein aarre, kahdeksantoista liemikulhoa. Toisessa laatikossa olivat isän sähkötyökalut ja muutama paketti sähkönsiemeniä. Esku oli pakannut vanhaan matkalaukkuun nipun Mustanaamioita, postimerkkikansion ja isoisältä saamansa rukkaset.

Äiti, miten me voidaan olla ilman huonekaluja?, Esku kysyi, kun he nostivat laatikoita sisälle.

Hohhoi, ihmisillä ei ole ollut huonekaluja kuin muutaman tuhat vuotta. Ja sitä ennenkin he tulivat toimeen. Sitä paitsi, vanhoissa taloissa on aina yhtä ja toista hyödyllistä. Luulenpa, luulenpa, että täältä löytyy hyvinkin sänky tai pari meidän käyttöömme.

Ihan varmaan talosta löytyi sänky tai pari. Sieltä löytyi nimittäin ihan mitä tahansa. Alakerran huoneet olivat kattoa myöten täynnä kaikenlaista rojua.

Heti eteisen lattialla oli rotansyömä pitsinen pöytäliina, kaksi osaa isoa tietosanakirjaa ja kuivakukista tehty seppele. Keittiössä oli vanha ompelijan sovitusnukke, sen yllä morsiuspuku ja kaulassa luistimet. Seinillä riippui vanhoja vaatteita ja monenlaisia kuivattuja heiniä. Rikkinäisiä lautasia oli nurkissa isot pinot, jauhoja oli levitelty yltympäriinsä ja tyhjässä lintuhäkissä oli vanha hattu.

Tämähän on aarreaitta! Isä ryntäili sinne tänne ja nosteli tavaroita, niin että tomu pöllysi. En minä arvannut että meitä odottaisi tällainen rikkaus! Minä ajattelin vain, että talo on hyvän kokoinen ja puutarha kyllin iso. Mutta että tällainen omaisuus!

Äiti vaikutti yhtä hassahtaneelta. Hän ajeli ympäri olohuonetta mustalla naisten pyörällä, laittoi sitten ikivanhat puusukset jalkaansa ja hiihteli huoneesta toiseen. Punakirjavaan, itämaiseen mattoon jäi hassu latu. Sitten hän ryhtyi aukomaan kaappeja ja laatikoita. Niissä ei ollut muuta kuin tuhat isoa hämähäkkiä, jotka vilistivät kauhuissaan äärimmäisiin nurkkiin.

Minun piti laittaa meidän tavarat tänne kaappiin, mutta täällähän on jo asukkaita. Miten olisi, hyvät hämähäkkyrät, voisitteko te muuttaa kaikki yhdelle hyllylle, niin minä laittaisin liemikulhoja näille muille?

Hämähäkit tuijottivat äitiä epäluuloisina ja supisivat keskenään. Pitkän tovin jälkeen ne sitten lähtivät jonona liikkeelle, ottivat pienen pienet tavaransa ja siirtyivät ylähyllylle. Saatte käydä leikkimässä kulhoissa välillä, äiti lupasi, kun huomasi hämähäkkien kurkistelevan uuden kotinsa reunalta.

Isä kolisteli makuuhuoneessa. Valtava, puupäätyinen parivuode oli täynnä tiiliskiviä ja laudanpätkiä. Isä otti sylinsä täyteen tiiliä ja kantoi ne pihalle. Kymmenenkin tiiltä meni yhdellä kertaa, sillä isä oli uskomattoman vahva, vaikka oli pieni ja hintelä. Näistä tulee hieno huvimaja, tai koirankoppi!

Saanko minä koiran?, Esku ilahtui. Hän oli aina toivonut omaa eläintä, mutta he olivat aina olleet liian köyhiä. Oikeastaan hän oli toivonut edes yhtä hyvää kaveria, oli sillä sitten kaksi tai neljä jalkaa. Entisessä kotitalossa olikin ollut paljon lapsia. Mutta koko ajan hänestä oli tuntunut, etteivät pojat ja tytöt oikein huomanneet häntä. Olihan hän toki leikkinyt heidän kanssaan, juossut kilpaa, potkinut palloa ja heittänyt tikkaa. Mutta jos hän heitti tikan kymppiin, kaikki katsoivat muualle. Jos hän voitti juoksun, kukaan ei ollut nähnyt sitä. Ja jos hänellä joku nimi oli, niin se oli se yksi kaveri tai vaaleatukkainen poika. Kun hän oli kertonut Ollille, jota piti lähimpänä ystävänään, että aikoi muuttaa pois, Olli oli katsonut häntä hämmästyneenä.

Ai, asutkos sinä sitten täällä?

Eskusta oli monesti tuntunut siltä, ettei häntä ihan oikeasti ollut olemassakaan. Mutta varmaan hän rupeaisi olemaan, jos löytäisi jostain oikein hyvän kaverin, Sellaisen, joka tulisi hakemaan ulos, vaihtaisi postimerkkejä ja muistaisi, että hänellä oli oma nimikin.

Isä ja äiti olivat tietysti kivoja, mutta he olivat aikuisia. Ja kun aikuinen on köyhä, hänen aikansa menee sen asian päivittelemisessä ja kaikenlaisessa puuhassa, jolla yritetään keksiä rahaa jostain. Toki molemmilla oli hyvät ammatit. Isä oli sähkömaisteri ja äiti patavahti. Isän härveleillä oli vain niin kovin vähän kysyntää nykyaikana, ja harva ihminen arvosti pataansa niin paljon, että olisi antanut patavahdin tarkastaa sen, puhumattakaan pitemmästä hoidosta.

Isä oli saanut tiilet ja laudat pihalle. Esku kysyi uudestaan: Isä, tuleeko meille nyt koira, kun koppikin on melkein valmis?

Ei meillä ole varaa koiraan. Se syö kauheasti ja kaluaa huonekaluja ja tarvitsee ehkä talvitakinkin. Kyllä sinä varmaan löydät täältä muutenkin kaikenlaista puuhaa. Sinähän voisit vaikka opettaa hämähäkkejä tekemään jotain temppuja! Saisit vaikka ne siivoamaan ahtaita nurkkia äidin avuksi, se olisi hienoa, se!

Hämähäkit eivät kuitenkaan olleet ihan sellaisia lemmikkieläimiä, joita Eskulla oli mielessä. Hän havahtui, kun äiti huusi jostain yläpuolelta. Yläkerran päätyhuoneen ikkunasta hulvahtivat valtavan pitkät verhot iltatuuleen, ja äiti roikkui innoissaan vyötäröään myöten ulkona.

Täällä on hienot tilat, tänne isä voi perustaa sähköverstaansa! Äidin kullankeltainen letti heilui kilpaa vaaleansinisten verhojen kanssa. Miksiköhän täällä on näin pitkät verhot, eihän ne mahdu… jaa, mutta nehän on tarkoitettu tietysti ulkopuolelle! Äiti heilautti verhotangon yhdellä kädenliikkeellä ikkunasta – ja kas, siellä oli kaksi naulaa kuin tilauksesta. Verhot laskeutuivat sievästi pitkin talon seinää ja riittivät hyvin myös alapuolella olevan keittiön ikkunan reunoille.

Miten fiksua, äiti päivitteli. Kaksi ikkunaa yksillä verhoilla!

Illalla Esku loikoili riippumatossa olohuoneen katon rajassa. Narutikkaat, joita myöten hän oli kivunnut uuteen petiinsä, heiluivat hiljalleen tavarakaaoksen yllä. Äiti ja isä olivat väsyneet lajittelemaan romukasoja ja nukkuivat nyt autuasta unta makuuhuoneen suuressa parisängyssä.

Esku kuunteli. Kaapista kuului tasaista rapsahtelua. Hämähäkit leikkivät ja hyppivät liemikulhon reunalta pohjalle. Aina kun ääni hiukan muuttui, hän tiesi että ne olivat siirtyneet uuteen kulhoon. Muitakin kummallisia ääniä kuului. Yläkerrassa narisi ja joku juosta vilisti pitkin lattiaa. Kellarista kuului kummallisia huokauksia ja narisevaa ääntä. Jossain suljettiin aivan selvästi ovi. Tuntui kuin talo olisi venytellyt seiniään ja hartioitaan ja valmistautunut yöpuulle. Yhtäkkiä Esku alkoi pitää talosta. Hän silitti kädellään olohuoneen kattoa ja sanoi: Hyvää yötä, vanha talo! Ja toden totta – talo alkoi hiljaa, hyvin hiljaa keinuttaa riippumattoa. Se tuuditti Eskun uneen, jossa ainakin kymmenen pientä koiraa juoksi hänen ympärillään ja nuoli hänen käsiään.

Taistelu nokkosia vastaan

Mitäs tehdään ensiksi?, äiti kyseli aamupuuroa keittäessään. Hän oli surutta kerännyt kaapeista kaikki jauhonloput ja hämmenteli harmaata tököttiä kattilassa.

Jospa niitettäisiin piha, niin nähdään millaisessa paikassa oikein eletään, isä ehdotti. Esku nieleskeli puuroa, se oli sitkeää ja klönttistä. Nälkä sai kuitenkin kattilan tyhjenemään. Hyvä, nyt tehdään lopuista jauhoista päivälliseksi nokkoslättyjä, äiti intoili. Kyllä tämä on hyvä talo, ruokakin kasvaa pihassa tai löytyy kaapista!

Isä oli mennyt etsimään viikatetta tai sirppiä romukasoista. Mutta vanhojen kirjojen välistä löytyi vain valtava leipäveitsi. Äiti veti käsiinsä pitkiä, mustia, paljetein koristettuja iltapuvun käsineitä. Näillä on hyvä repiä nokkosia, hän kehui.

Puoleen päivään mennessä he olivatkin saaneet pihan melko puhtaaksi, isä leipäveitsen kanssa heiluen ja äiti nokkosia metsään kantaen. Viidakosta löytyi myös vanha kottikärry, jossa oli hassu puupyörä. Sillä kävi siivous vielä nopeammin. Ja pihasta alkoi löytyä kaikenlaisia jännittäviä kasveja.

Tämä on selvästi villiporkkana. Äiti osoitti hapsulehtistä kasvia, joka muodosti kokonaisen pienen porkkanapenkin aidan viereen. Tämä on monivuotinen ja kasvattaa monihaaraisia, valkoisia porkkanoita, jotka maistuvat lantulle. Ja, oioi, täällä on vanha mansikkamaa… ja aitoja maamunia, miten hienoa!

Mikä maamuna on?, Esku halusi tietää.

"Se on niin kuin kananmuna, mutta kasvaa maassa. Sillä on pikkuinen juuri, ja kun se on valmis, se kellahtaa kyljelleen ja vierii pois. Ennen vanhaan