Rotta joka ei ollut totta

By Pirkko Talvio

Itsekkään ukon Valtteri Pietikän kellarissa asuu niin ikään itsekäs rotta. Ukko uskoo säästeliäisyyteen, kun taas rotta syö kun ruokaa on.Sitten taloon tulee kissa, täysin talon isännästä riippumattomista syistä. Rotta ei pidä kissoista laisinkaan ja luulee, että isäntä on hankkinut kissan ihan ilkeyttään. Rotta siis kostaa nakertamalla isännän ruokavarastoja sieltä sun täältä.Tästä alkaa monenlaisten kommellusten sarja. Selviääkö rotta talossa kissasta huolimatta?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 4, 2020
• ISBN: 9788726492507

Book preview

www.egmont.com

V anhassa, punamullalla maalatussa mökissä, upouuden asumalähiön keskellä, asui rotta.

– Tarkemmin sanoen kellarissa, ylimmän hyllyn perimmäisessä nurkassa, tyhjien hillopurkkien takana, vanhassa puisessa perunakapassa, rotta olisi ehkä sanonut, jos joku olisi sattunut kysymään siltä itseltään. Paitsi jos kysyjä olisi ollut kissa. Kissalle rotanretale olisi vastannut: – Kattiako se sinulle kuuluu.

Rotta ei näet pitänyt kissoista.

Se oli kerran, aivan nuorena rottana, tavannut yhden kissan, ja se kerta riitti. Oli jopa liikaa, rotan mielestä. Se kun oli melkein päässyt hengestään sillä kertaa.

Se muuten tapahtui vähän ennen kuin rotta muutti saunan alta mökin kellariin. Ja vähän ennen kuin rotan kaikki sukulaiset ottivat pestin laivarotiksi valtamerialukselle, jossa ei ollut kissaa. Lähtiessään sukulaiset lupasivat kirjoittaa kortin, kun olisivat perillä, mutta sitä ei koskaan tullut.

Mutta joskus rotta näki unta siitä, miten he seilasivat maailman meriä, ja herätessään se melkein katui, ettei ollut lähtenyt mukaan.

K ellari, jossa rotta asui, oli keittiön alla. Nurkat olivat hauskasti homeessa, lattia oli mukavan mullanhajuinen ja katto oli kodikkaan kostea. Kellari oli muutenkin kaikin puolin viihtyisä. Ruokaa riitti hyvin yksinäiselle vanhalle rotalle, ja vielä jäi ylikin. Se oli hyvä, sillä Pietikkä, jolle piti myös piisata sapuskaa.

Rotta ei tosin paljon piitannut Valtteri-ukon tarpeista. Oma rotansuu oli lähempänä kuin ukon suu. Mutustellessaan milloin perunaa, porkkanaa, lanttua tai kaalia, rotanroikale ajatteli suoraan sanoen vain itseään.

Ukko Valtteri Pietikkä oli hänkin itsekäs, jopa itsekkäämpi kuin rotta – hän näet piilotteli osaa ruokatarpeistaan keittiön ruokakomerossa, kun taas rotalla ei ollut kätköpaikkaa edes pikku perunanmukulalle, kunnon kaalinpäästä puhumattakaan. Lisäksi ukko oli nuuka. Niin nuuka ettei ikinä ostanut mitään, ellei ollut viimeinen pakko. Ja niin nuuka ettei ikinä heittänyt pois mitään, mistä voisi vielä joskus olla hyötyä.

– Sillä joka säästää, on kun tarvitsee, ukko tapasi sanoa.

Rotta kuuli sen kellariinsa, ja puisti päätään. – Tarpeeksi kauan kun säästää, mätänee, se mutisi viiksiinsä. – Paras syödä pois. Ja sitten se popsi vielä yhden porkkanan, joka muuten saattaisi nahistua tai mennä muuten vain pilalle.

U kko Pietikkä oli säästänyt vuosien varrella kamariinsa yhtä ja toista,