Pikkusysteri

By Pirkko Talvio

Helka on 14-vuotias nuori, joka ei kestä omaa ahdistustaan. Siksi hän päättää varastaa lääkkeitä psykiatri-isältään.Lääkkeet koukuttavat Helkan äkkiä, eikä hän oikein tiedä, mitä tehdä tai minne mennä. Helka keksii vain yhden ratkaisun – hänen on paettava. Tukholma on tarpeeksi lähellä, mutta samalla tarpeeksi kaukana.Isosisko Iitu välittää siskostaan liikaa, eikä anna Helkan karata kotoa ilman kaitsevaa silmäparia. Sisarusten välinen yhteys ei katkea. He pitäisivät toisistaan huolta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726492552

Book preview

www.egmont.com

Helka

Maanantai, elokuun 26.

Himasta lähteminen oli iisi homma. Mä pakkasin tärkeimmät kamppeeni Iitun interreilirinkkaan ja mun laskettelukassiin ja faijan kalastusreppuun ja pariin muovikassiin. Skittakoteloon mahtui skittan lisäksi sukkia ja alusvaatteita ja vähän muutakin. Niin että pakkaaminen meni ihan hyvin. Mutta sitten tuli pikku ongelma. Mä en saanut kuor-mastoani edes rappuja alas yhdellä kertaa. Olisin mä jaksanut, mutta mulla oli liian vähän käsiä. Mun oli kannettava ensin rinkka ja skitta pihalle ja haettava sitten loput.

Siinä mä sit seisoin ja ihmettelin, millä sais ne laivarantaan. Rinkka ja kassit kulkis kyllä vaikka fillarilla. Voisi olla makeaa polkea halki Euroopan, mä ajattelin. Sitten mä muistin, että mun fillari pöllittiin joskus heinäkuussa. Tai ehkä mä myin sen. Mutta Iitun fillari oli telineessä. Kai mun sitten olis pakko lainata se. Mä aioin just potkaista lukon auki, kun alakerran vanhukset tuli terassilleen. Ne istui puutarhakeinuun ja jäi tuijottamaan mua kuin kaksi vanhaa sulkasatoista kanahaukkaa.

Ne oli sen näköisiä, että kutsuisivat pienimmästäkin tekosyystä paikalle huoltomiehen ja poliisin. Se olis ollut aika paha takaisku mun suunnitelmille.

Niin että mä juoksin takasin ylös ja hain Iitun huoneesta fillarinavaimen. Hörppäsin samalla keittiössä nelosbissen ja mietin, olinko muistanut kaiken mitä kannattaa ottaa mukaan, jos ei aio tulla takaisin. Totta kai mä olin unohtanut yhden tosi tärkeän jutun. Hain mun huoneesta mun nalle-tyynyn, jonka selässä on vetoketju. Menin faijan työhuoneeseen ja valitsin faijan lääkekaapista en-siapuannoksen tosi pitkälle matkalle. Valikoima masennus-ja särkylääkkeitä. Pikku pullo lääke-spriitä. Otin vielä pari purkkia vitamiineja. Vitamiinit on tärkeitä yleiskunnolle. Tosi huvittava ajatus. Mä hihitin. Uninalle kilisi ja kolisi. Mä tungin purkkien väliin pari kyypakkausta, sideharso-rullia, sidetaitoksia ja laastaria. Silmätipat mä laitoin taskuun. Ihmisen pitää hoitaa terveyttään. Se vasta oli huvittava ajatus.

Alakerran vanhukset istui samassa asennossa puutarhakeinussa. Niillä oli silmät kiinni. Ehkä ne oli kuolleet.

Fillari on ikivanha, mutta Iitu on sairaan tarkka siitä. Älä sitten naarmuta, se jaksaa varottaa. No, mulla ei ollut aikomusta vahingoittaa isosysterin rakasta fillaria. Luultavasti mä palauttaisin sen heti Tukholmasta. Postissa. Kun mä poljin kentsujen poikki kohti ostaria, suunnittelin miten käärisin fillarin sideharsoon ja laastareihin, ennen-ku postittaisin sen, jotta se ressuparka ei kolhiutuisi kotimatkalla.

Kirkon kohdalla mä poljin täysiä, pakko päästä nopeesti ohi, ettei romuenkeli huomaisi. Yks ämmä oli jäädä alle kakaroineen. Oma syynsä, mitä ei katsonut taakseen.

Mä nauroin taas.

Oli tosi makee fiilis. Mä olin ottanut pari niistä Villen antamista sinisistä napeista ennenku aloin pakata. Musta tuntui, että olisin jaksanut juosta metrolle pyörä ja kamppeet pään päällä.

Tunnelissa mä huikkasin niin lujaa ku voin. Mä olen tykännyt tunneleista pikkukakarasta asti. Niissä saa aikaan tosi veikeitä ääniä. Mutta nyt mun huuto iskeytyi seiniin ja hajosi ja kimpoili sieltä miljoonina viiltävinä kirkaisuina. Mä mutkittelin, ettei ne osuis ja silpois mua.

Auringonvalo oli pehmeä ja lämmin syleily tunnelin päässä. Mä olin pelastunut, ja se oli niin hyvä tunne, että mä poljin istuallaan mäen ylös. Tietysti keskelle tavanomaista porukkaa denoja, jotka seiso tukkimassa väylää. Ne lakos sivuun karseesti kiroillen. Yhdeltä putos pullo. Denoilla on surkean näivettynyt sanavarasto. Vittu ja saatana ja huora, ei just muuta. Jotkut niistä on niin kuolleita, että ne haiseekin raadolta.

Pois, pois, takoi mun päässä. Teki mieli polkea suoraan sisään metrohallin ovesta ja portaat alas laiturille. Tai vaikka raiteille ja stadiin saakka. Aina mä yhden metron voittaisin.

Just sillon ajo kyttäauto eteen. Mä jarrutin niin että kirskui. Fillari luisui sivuttain. Asvaltti tömähti vasten mun jalkapohjia. Mä näin salamoita ja diskovaloja. Hetken mä olin varma, että olin jäänyt kyttäauton alle ja kuollut.

Kun mä avasin silmät, auto oli kadonnut kyttineen. Mä seisoin fillari haarojen välissä, jalat haralla, niinku pikkukakara, joka on pudonnut polkimilta. Kai mä näytin aika tyhmältä. Pari hiphopparia virnuili metrohallin ikkunan takaa. Mä näytin niille keskisormea. Pikkumulkkujen kannattais väistää, kun meikä tulee. Mutta mä en voinut mennä heti metroon, oli pakko rauhottua. Jalat tärisi ja päässä kiljui vieläkin jarrut. Mun ajatukset oli vielä pelästyksen ruosteessa eikä luistaneet. Talutin fillarin kenkäkaupan nurkan ja postin ohi metrokuilun kaiteen viereen, ja panin piipuksi.

Parin henkosen jälkeen alko tuntua paremmalta. Mä onnittelin itseäni, kun olin tajunnut että piipullinen Villen spesiaalipuruja haihduttais paniikin. Turha säikähtää kyttiä. Mitä ne musta tahtois. Ei ne ennenkään ole mua vieneet. Ei ne välitä jostain retkelle aikovasta tytöstä, jolla on pitkä hame ja kukalliset liivit ja kihara tukka ja leveälierinen olkihattu. Ei mun otsassa lue: Karannut koulusta ja kotoa, alaikäinen, narkkari, tavattaessa pidätettävä.

Mua hymyilytti. Lissu tais olla oikeessa, kun sanoi että mä putoon aina jaloilleni, kuin kissa. Se on aika paljon sanottu Lissulta, joka on asunut kaduilla koko ikänsä.

Silti mun oli pakko käydä juomassa jotain. Suu tuntu olevan täynnä liisteriä. Onneks paikallisessa oli tuttu poke. Se lupasi vahtia fillaria tuopin ajan. Sillä on bisneksiä Villen kanssa, jotain semmoista että se hälyttää aina salin puolelle ku kyttiä tulee. Mä annoin sille kakskypää lähtiessä.

Ohimennessä otin metrokiskan tiskiltä pussin ksylitolipurkkaa, ettei hampaisiin tulis reikiä. Olisin voinut ostaakin, mutta kun se myyjä käänty selin ja puhu puhelimessa eikä viitsiny myydä, niin mä ajattelin, että ei sit tyrkytetä rahaa, jos ei kelpaa. Mulla oli taas ihan hyvä fiilis, kevyt ku usva järven yllä. Hississä mä aloin hävitä, niinku kissa Liisa Ihmemaassa. Se oli outoa. Metrossa kaikki väisti, niinku olis vaistonneet mun seisovan fillarin vieressä. Mutta ne ei nähneet mua. Ne katsoi suoraan läpi. Kun tarkastajat tuli Hertsikassa, ne marssi mun ohi ku neljä sinistä virtahepoa, eikä edes vilkaisseet. Se tuntu kaameelta. Mä jo ajattelin, pitäskö huutaa niille että moi, mä olen tässä eikä mulla ole dösätsettiä. Mut en mä sit huutanut. Seisoin ihan hiljaa, kun ne tömisti ulos Kulosaaressa.

Stadissa mä talutin fillarin steissiltä laivarantaan. Ei huvittanut jäädä autojen alle. En mä niin juuso ole, etten tajuais milloin olen niin pihalla, ettei kannata mennä sekoilemaan ratikoiden ja au-tojen tontille. Ja mä olin tosi pihalla, vaikka olin vetänyt vaan ne pari sinistä. Niin, ja polttanut yhden piipullisen. No, pari pulloa bisseä taisi himassa pakatessa upota jääkaapista. Niin, ja se tuoppi Bosporissa. Ei kai niin vähästä pitäs sentään muuttua näkymättömäksi?

Katajanokalle asti meni hyvin, mutta satamassa mä aloin pelätä laivan lastausluukkua ihan älyttömästi. Se näytti jonkin jättiläispedon kidalta, ja pedon hampaat kirskui ja maha kurni ja se aikoi jauhaa mut olemattomiin. Mutta mä pakotin itseni menemään sisään. Mä sain pyörän raahattua seinustalle rekan viereen, ja kiskoin tarakalta kassit ja rinkan ja skittan ja juoksin rämiseviä metalliritilöitä pitkin metalliovelle, jossa luki EXIT. Ovi ei halunnut aueta vaikka mä hakkasin ja potkin. Lopulta yksi haalaripukuinen jätkä tuli ja painoi nappia ja mä pääsin pois, huohotin portaita ylös ja ovesta punamattoisella käytävällä kuplivaan satojen äänten sorinaan. Äänten virrassa mä rauhotuin taas. Raahasin kassit ja rinkan ja skittan säilöön. Kumma, että mä olin jaksanut juosta portaat ylös. Enkä ollut edes huomannut, miten kamppeet painoi. Mulla oli käsissä siniset juomut, eikä toinen käsivarsi oiennut vähään aikaan.

Vähän aikaa mä vain seisoin ja katselin ihmisiä. Ne oli aika huvittavan näköisiä, kun ne ryntäili ja porisi. Hirvee meno päällä. Tuli mieleen murkut meidän landella, kun mä kaadoin muurahaispolulle pesän lähelle mysliä. Murkut hääri höttösissään osaamatta päättää sieppaisko ensin rusinan vai kaurahiutaleen. Nää ihmiset oli ihan samanlaisia. Mun vieressä parikymmentä eläkeläistä kinasteli, meniskö jonottaan täksfriin vai ravintolan eteen. Niillä oli nimilaput rinnassa, siltä varalta kai että ne unohtais keitä ovat. Mua alko pyörryttää, ja menin salonkiin istumaan ikkunan viereen siniseen nojatuoliin. Se oli melkein kuin faijan nah-kanojatuoli työhuoneessa, mutta ei yhtä pehmeä. Käärin sätkän, vaikka mulla oli poke malluakin. Panin sätkään vähän Villen spesiaalia sekaan.

Mä istuin rannan puolella. Koneet jyski. Laiva liikkui sivuttain. Ihmiset, jotka oli tulleet varmistamaan, että niiden sukulaiset lähtee, alkoi vilkuttaa hilpeästi terminaalista. Laiturin ja botskin väliin ilmestynyt harmaa vesikaista leveni ja venyi. Pieni muskelivene ampaisi mustan satamahinaajan takaa. Siinä oli ainakin viisi ihmistä, eikä yhdelläkään ollut veneilyliivejä.

Laiva alkoi jyskiä ja täristä kuin touvit olisi sittenkin unohdettu kiinni pollareihin ja me kiskottaisiin perässä laituria ja terminaalirakennusta, koko Katajanokkaa. Mulle alkoi tulla taas paniikki. Onneksi muistin Vallisaaren salmen. Se on niin kapea, että Katajanokka ei mahtuis siitä millään. Se takertuis ja touvit katkeis ja Katajanokka jäis kellumaan Helsingin edustalle. Siitä tulis Kataja-saari.

Laiva kääntyi ja alkoi kulkea ihan tavallisesti. Mä melkein itkin ilosta.

Sätkä maistui pahalta. Mä tumppasin sen ja otin hameen taskusta kirjekuoren, jonka olin löytänyt faijan työpöydän laatikosta. Siinä oli mun vanha säästökirja, ja kirje mun ikiomalta säästöneuvo-jalta pankista. Sen nimi on kuulemma Anle Vuori, ja mä voisin kääntyä sen puoleen kaikissa sijoitusongelmissa. Kirjeessä luki, että mulle on myönnetty uskomattoman edullinen vakuutus, joka korvaa kaikki sairaskulut ympäri vuorokauden ja koko maailmassa, paitsi jos syynä on sota, maanjäristys tai mun elämäntavat. Vakuutusmainokset on kummallisia. Ne saa kuolemisenkin kuulostamaan tosi edulliselta.

Kirjekuoressa oli myös mulle myönnetty pank-kiautomaattikortti ja paperilappu, jossa oli tunnusluku. Mä panin sen kenkääni. Tosi typerää säilyttää ne samassa paikassa. Kuka tahansa voisi pölliä ne ja vetää välistä mun säästöt. Niinku Sissi ja sen kundikaveri tekee ostikalla. Ne änkee katsomaan, kun ihmiset nostaa fyrkkaa tomaatista, sit ne sieppaa kortin ja juoksee seuraavalle tomaatille ja tsekkaa saldon ja tyhjentää tilin. Sit ne heittää kortin mäkeen. Ihan hyvä bisnes, jos ei ota turhia paineita, omistaa nopeet jalat ja muistaa ulkoa neljä numeroa, sanoo Sissi. Musta ei ole siihen. Mä meen kipsiin. Pankkikortteja on liian iisi keikata. Mutta on ne silti kätevä keksintö. Hyvällä munkilla mä saan tyhjennettyä mun tilin ennen Tukholmaa.

Sininen tuoli on ystävällinen, sen sylissä uskaltaa panna silmät kiinni ja levätä. Mä en ole nukkunut kunnolla pitkiin aikoihin. Jos mä nukun, näen pai-najaisia. Pahimpia on ne, missä herää kerran toisensa jälkeen sisäkkäisistä unista, niinku kaivautuis sipulin sisältä