Maariankämmekät

By Sirkka Laine

Yleisiä saunoja, ulkohuusseja ja puolukkaporetta. Vanhoja mummoja, jotka pesevät hiuksensa kananmunalla. Nuoren tytön kasvukipuja. Supatusta ystävän kanssa ensimmäisten rintaliivien hankkimisesta. Aikoja, jolloin televisiosta kaikuu Kekkosen pitämät puheet. Sirkka Laineen "Maariankämmekät" on novellikokoelma, joka vie lukijan menneeseen maailmaan. Teos sisältää novellit "Kolttakylä", "Hyvää uutta vuotta" sekä "Maariankämmekät".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726567915

Book preview

www.egmont.com

Maariankämmekät

I

Jo ulkorappusilla haistan piirakoiden ja tuoreen pullan hajun. Ruokakomerossa ne ovat lauantaisessa asennossaan puhtaiden pyyheliinojen alla. Ja kivijalan kolossa on kotikaljapulloja, paketti kaupan makkaraa ja suolakala-pilkkumi. Eteisen lattia ei ole enää jäässä niinkuin talvipakkasilla, mutta vaistomaisesti siinä tulee liikkuneeksi varoen.

– No siinähä sie ootkii, äiti sanoo huivi edestä makkaralla. – Mie jo luulin vaik mitä, ku linjur tul, eikä sinnuu näkynt.

– Mie kävelin, sanon ja heitän olkalaukun hellannurk-kaan.

Äiti rupeaa puhumaan polkupyörästä; että kuinka sitä kelpaa kävellä vaikka yhtä hyvin voisi ajella pyörällä kirkolle selvää maantietä, kun ei ole juuri luntakaan satanut.

– Juhani ei paljo linjurii tarvint, hän vielä jatkaa, kun huomaa, etten vastaa mitään.

Muistan äkkiä sen lumipyrypäivän, kun Juhani asui vielä kotona ja oli yleislakko. Se haki polkupyörän tallista ja lähti pikkuportilta ajelemaan. Vähän ajan kuluttua se tuli sisälle, eikä enää lähtenyt yrittämään uudestaan. Äiti keitti perunavelliä, Juhanin mieliruokaa, ja kaikki olivat kotosalla, vaikka oli arki.

– Tähtipolkukii tul, äiti heittää pyhäkoululehden pöydälle.

Termospullossa on kahvia, niinkuin joka päivä kun tulen. Lorautan nekasta maitoa sekaan, mutta en aivan vaaleaksi. Katson vieläkö Tähtipolussa on niitä enkelita-pauksia, mutta en viitsi ruveta tarkemmin lueskelemaan. Äiti vetää patakoukulla ruukkua ulos. Ajattelen sanoa, että matikankokeista tuli viisimiinus, mutta jätän sen tuonnemmaksi. En mennyt linjuriinkaan, vaikka oli Suloarmasukkomiehen kuskivuoro. Se tietysti katsoi ihmeissään, kun minä kävelin yksin Lastenkodin mäkeä ja kura lensi.

– Ruuvat on tehty ja nyt mie mään ulos alottammaa saunan lämmityksen, äiti ottaa sinisen vesiämpärin separaattoripöydältä.

Kello on puoli neljä. Vielä on aikaa, ennenkuin rupeaa hämärtymään. Kun katsoo keittiön ikkunasta navetalle ja sen sivuitse aina osuusliikkeelle, jonka edestä menee maantie, näkee miten ääriviivat alkavat hämärän tullessa muuttua. Silloin kun olin suutuksissa sen elokuvajutun vuoksi, mökötin hämärään ja pilkkopimeään saakka tässä pöydän luona, muistan.

Aion mennä ulkohuussiin istuskelemaan ja Kuluttajalehtiä selailemaan, mutta isä onkin hakkaamassa sokeripussia sähkötolppaan.

– Perkele, siin on siul kiljuu, isä huutaa ja heittää vielä toisen pussin.

– Elä nyt herran pieksut tärvele kallista sokerii, äiti yrittää saunapuut sylissään.

– Hakkaan nuo hiivatkii, jot siunkii turvan sais tukittuu täs huushollis.

En mene niiden ohi, vaan tuvan sivuitse pikkuportille ja siitä maantien yli Loikkasen pihaan. Niiden sauna on jo lämpiämässä, koska ilma on mukavasti savuinen. Loikkasen emäntä on tulossa rannasta.

– Meijän Tuula män kahtomaa, ku työväintalloo tyh-jennettää, emäntä huutaa. – Mää siekii peräst, Kaartiset lähtööt huomenna Helssinkii.

Työväentalon pihassa on kuorma-auto. Kaartisen Sulo, vahtimestari, tulee salin rappuja alas. Kuorma-auton lava on melkein kohtisuorassa oviaukon edessä ja kuski polttaa tupakkaa siinä juurella. Lavalla on Kaartisen tuttu senkki ja keittiön huonekaluja. Ajattelen, että tuossa vaneriku-puisessa laatikossa on kädellä pyöritettävä ompelukone, jolla on minullekin tehty monta mekkoa. Sekin joutuu nyt uuteen paikkaan niinkuin Saimi ja itse vahtimestarikin, eikä tunnu hyvältä kuvitella niitä kaupungissa meluisilla kaduilla liikkumassa.

– Työ sitä meinaatta meijät hylätä myötämöisijää, joku sanoo Sulolle. – Senkö Vilho-nimisen pojan luo määttä?

– Oha siellä Vilho ja Tane, niillä on se yhteine kelloliike.

– Eikö se pelota, se uuvenmakunen eläminen?

– Mie sanon suoraa, jotta tämä on erräänlaine vääryys, ku ikäsä kaiken on leipäsä ettee hoitant tätä yhistyksen talloo, ja nyt ku suojat on käyneet nii hatariks ettei kannata lämmittää enne ku tehtäs peruskorjaus, ni ei muuta ku pois vaa ja oven päälle salpa.

Katson, näkyykö Saimia missään. Sisällä salissa on Tuulakin, mutta Saimia ei tunnu olevan. Esirippu on auki ja koivukulissit nojaavat näyttämön reunoja vasten. Niin pitkälle kuin muistan taaksepäin, on kaikki jännittävä tuntunut tapahtuvan sillä hetkellä, kun nuo verhot ovat hitaasti liukuneet auki. Mietin, että Saimi ei sitten tämän jälkeen keittele kahvia puhvetin puolella tai poksauttele lihavia pilsneripulloja auki juhlien väliajalla. Eikä voi seistä salin heiluriovella, josta näkee yhtaikaa salin puolelle ja puhvettiin, kun miehet ovat keskenään ja naiset pönttöuunien edessä paremmissa vaatteissaan.

– Siekii tulit, Tuula sanoo palkintokaapin luona. – Nää on Viestin ommaisuutta.

Tuulan veli, joka puhuu enemmän kirjakieltä, kävelee näyttämön takaa. Se katsoo ensin meitä niinkuin ajattelisi ajaa ulos, mutta kääntyykin sitten Kaartiseen päin, joka on tullut taas sisälle.

– Sekin sitten loppuu, näytteleminen ja sen sellainen. Voisi sanoa, että tämä kauan kestänyt näytöskappale on nyt päätöksessä.

– Haje sie nuoremmuuttas painikämpästä sitä ressuu, että