Kaksoissidos

By Merja Svensk

Koska Aino-täti on ollut Paulalle rakkaampi kuin oma äiti, Ainon sairastuminen Alzheimeriin järkyttää Paulaa syvästi. Paula alkaa hoitaa tätiään, mutta samalla hänen on vaikea jaksaa huolehtia itsestään. Suru nostaa pintaan vaikeita asioita, ja Paula alkaa nähdä unia, joissa haisee omituisesti savulta. Kun suvun salaisuudet alkavat paljastua kuin jännitysromaanissa ikään, moni mysteeri menneisyydessä saa selityksensä. Merja Svenskin omakohtainen esikoisromaani kuvaa yhden suvun naisia ja kipuilua Alzheimerin taudin kanssa. Teos tarjoaa vertaistukea ja on samalla koskettava tarina yksinäisyydestä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 30, 2022
• ISBN: 9788728204115

Book preview

Kaksoissidos

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2016, 2022 Merja Svensk and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728204115

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Nojaan tyynyihin puutarhakeinussa kääriytyneenä mäntysuovalta tuoksuvaan pumpulihuopaan. Nautin lempeästi narahtelevan keinun liikkeestä. Tiedän, että tyynyn ristipistojen kuviot, kepeinä kirmaavat kirjotut peurat ja viljatähkät painuvat poskeeni ja ajatus tekee minut iloiseksi. Poskiin painautuneet kuviot liittävät minut tyynyihin, keinuun ja keltaiseen puutaloon, jossa minulla on hyvä olla.

Keinun päädyssä kasvava vino tammi päästää auringon säteitä lehtiensä lomitse ja silmät suljettuina katson vilistävien valojen tanssia. Viihdyn valojen välkkeessä. Keinun liikkeen pysähtyessä ojennan kesäleikeissä ruskettuneen sääreni peiton ulkopuolelle ja potkaisen keinulle vauhtia. Jalkani jää retkottamaan keinun laidan yli, viileyttä ihoon imien. Varpaiden välit ja kynnen aluset ovat kesänmustat. Jalat tuskin muistavat, miltä kengät tuntuvat. Vedän viilenneen kinttuni takaisin lämpöisen peiton kätköihin.

Täti tulee tarjotinta kantaen. Kuulen hänet hyräilystä. Avaan silmäni ja kohtaan Tädin siloiset kasvot, aina yhtä aurinkoiset. Lemmikinsiniset silmät katsovat minua ja Tädin kapeilla, punaamattomilla huulilla leikkii hymy. Hän odottaa peltitarjotin käsissään, kunnes keinun vauhti pysähtyy.

Nousen istumaan keinun päätypuihin tukeutuen ja Täti asettelee tarjottimen syliini. Hänen vahvojen sormiensa liikkeet ovat hyvin varmoja, kun hän kohentaa peiton poimuja asentoon, jossa tarjotin pysyy vakaasti. Tädin pehmeä poski hipaisee kasvojani ja tunnen Nivean tutun tuoksun. Hetkeksikään ei hymy jätä hänen kasvojaan.

Saan herkkuani, keittokinkulla päällystettyä karjalanpiirakkaa, jossa on paksu kerros voita. Viola-juustosta tyhjentyneeseen siniseen lasiin Täti on kaatanut keltaista limonadia. Nostan piirakan huulilleni ja alan varovaisesti nakertaa. Tarjottimeen maalattu undulaattipari tuijottaa minua terävästi.

Syön hitaasti, hetkestä nauttien. Täti katsoo minua, hypistelee huopaa ja hyräily kehräytyy hänen sisältään välillä vaimeampana, välillä kovemmin, kuin vauhtia ottaen. Tammenlehvien läpi siilautuva valo leikkii hänen kasvoillaan ja näyttää kuin kasvot välkkyisivät. Täti on menossa naimisiin ja hän säteilee.

Äiti sanoo, että sitten Täti saa omia lapsia, eikä hänen aina tarvitse olla minua hyysäämässä. Minusta on kiva olla hyysättävänä, Täti on aina huolehtinut minusta. Pidän Tädistä enkä voi täysin innostua ajatuksesta Tädille syntyvistä lapsista. Äiti ei pidä Tädistä.

Piirakka maistuu hyvältä, samalla makealta ja suolaiselta. Limonadin hapot pistelevät kurkkua mukavasti. Saan juoda limonadia niin paljon kuin jaksan, kukaan ei pelottele hammaspeikoilla. Äiti sanoo, että jos on huonot hampaat, ei pääse naimisiin. Viimeinen piirakkapala sujahtaa suuhuni ja keltainen sokeriliemi huuhtoo sen nautinnoksi vatsani uumeniin. Tarjotinpapukaijat hymyilevät.

Täti naurahtaa pehmeästi ja kumartuu puoleeni. Hän sipaisee suupielestäni voitahran, kohentaa hiuksiaan ja ottaa tarjottimen. Hetken hän näyttää äidiltäni. Liu’un takasin keinun syliin, pumpulihuovan uumeniin. Täti pukkaa polvellaan keinun liikkeeseen, vetää nenänsä kippuralle ja pyörähtää palatakseen takaisin sisään. Matkalla hän poimii muutaman kehäkukan. Keltaisen puutalon ovi narahtaa sulkeutuessaan.

Aurinko leikittelee huojuvissa puunlatvoissa ja kultaa loppusyksyn karun maiseman. Paula ryhmittyy kuutostielle vievään ramppiin. Takana on viisi Tädin kanssa vietettyä kannustuksen ja toiston päivää. Täti ei enää ruokkinut, auttanut eikä rohkaissut. Ne kyvyt ovat häneltä kadonneet. Nyt oli Paulan vuoro voidella karjalanpiirakka ja kannustaa ottamaan vielä toinenkin suupala.

Tädin elämä on muuttunut. Siinä ei ole enää huumoria, eikä iloa. Se on musta tunneli.

– Jos söisin myrkkyä, Täti ehdotti tasaisin väliajoin, katsoi kysyvästi ja kallisti harmaantunutta päätään, kuin olisi miettinyt asiaa.

– Ei semmoista saa tehdä, Paula vastasi ja puisteli joka kerta päätään liioitellun voimakkaasti.

Täti palasi myrkynsyöntiin muutaman tunnin välein. Myrkkyetappien välit täyttyivät onneksi muistoista, jotka saivat hymyn Tädin uurteisille kasvoille.

- Aikaansaapa likka, semmoseks se kauppias miuta kehu, Täti hykertelee kertoessaan miten lähes lumettomassa maassa lykkäsi potkukelkassa viidenkymmenen kilon jauhosäkkejä asiakkaille.

Kaksi kuukautta huolehtijan roolissa on uuvuttanut Paulan. Kuolema on korjannut Tädin miehen Teuvon elokuun lopussa ja Paulalle tärkeä Täti oli sairas.

Sattuu.

Paula ei ole itkenyt sitten lapsuuden. Maisema alkaa sumentua ja Paula kaartaa vauhdissa levähdyspaikalle. Sitten hän antaa huudon tulla.

– Kuin mädäntyneet mustikat kuolleen sian perseessä.

Niin oli äiti sanonut kahdeksanvuotiaan Paulan silmistä itkuun päätyneen riidan lopuksi. Äidin ääni oli matala ja sanat putosivat hänen punaisten huultensa välistä rauhallisesti ja painokkaasti.

Osuvasti sanottu, vaikkei äitien pitäisi sellaista lapsilleen sanoa.

Vätys. Äpärä. Huoranpenikka. Äidillä oli kauniiksi naiseksi paljon rumia sanoja.

Paula pyyhkäisee silmiään. Jalat ovat turvoksissa ja autosta on vaikeaa nousta. Hän kampeaa itsensä pystyyn ja menee takaluukulle. Kontti on täynnä Tädin roskapusseja. Täti ei halua luopua jätteistään, joten ne täytyy ottaa salaa tai väkisin. Omasta portinpieliroskiksestaan Täti käy ne hakemassa takaisin keittiön nurkkaan, myöhempää tarkastelua varten, kuten hän sanoo. Paula vilkaisee ympärilleen ja sujauttaa pussit jätesäiliön kitaan ja yrittää häätää esiin puskevan syyllisyyden. Tienvarsien roskikset eivät ole kotitalousjätteitä varten. Säiliö nielee viisi pulleaa pussia helposti. Rikos on tehty.

Kesäloma oli juuri päättymässä. Kesäloma, jota Paula ei halunnut, vaikka oli sen työehtosopimuksen mukaan ansainnut. Paulaa ahdisti, että lomalla oli pakko mennä jonnekin. Jos ei mennyt, jäi ulkopuoliseksi työporukoiden lomakeskusteluista. Miltä kuulostaisi, jos kertoisi viettäneensä loman takapihalla viiniä juoden ja ristisanoja ratkoen?

– Lomalla ihminen toteuttaa itseään, julisti Minna, Paulan kaikkitietävä työkaveri.

Tukholmassa ja Virossa Paula oli yrittänyt itseänsä toteuttaa. Viron kylpylöissä oli tullut suoritettua jo monta kesälomaa. Lämpimät perseen liotusvedet, kuten Paula porealtaita kutsui, eivät olleet hänen juttunsa. Kylpylälomat menivät kuitenkin lomakeskusteluissa täydestä, vaikka Paula ei viikon aikana itseään vesiin kastanutkaan, saati yhtään hoitoa ottanut. Keskeistä oli tutustua kylpylän tarjoamiin palveluihin ja niiden hintoihin, jotta pystyi tekemään lomatarinasta uskottavan.

Loma-ajan toiveen ilmoittaminen oli tänäkin vuonna jäänyt viime tippaan. Huhtikuun lopussa johtava leikkipuisto-ohjaaja Hakkarainen oli joutunut patistamaan Paulaa. Ei Hakkaraiselle voinut sanoa, ettei loma kiinnostanut. Yksinäisyys on niin henkilökohtaista. Paula ilmoitti lomatoiveekseen elokuun.

Hakkarainen ei ehkä ollut ihan unelmaesimies, mutta työstään leikkipuistossa Paula piti. Heillä oli hyvä kolmen naisen tiimi ja lisäapuna työllistämistuella palkattu määräaikainen.

Pakollinen matka oli suoritettu ja Paula tunsi helpotusta astellessaan matkustajavirrassa kohden terminaalia. Ruotsissa oli ollut aurinkoista ja laivalla tylsää. Kolmen vuoden takainen Tallinnan risteily oli ollut toista. Pitkä, hyvältä tuoksuva virolaismies oli hakenut tanssimaan. Tanssin lopuksi hän oli nostanut etusormensa Paulan huulille ja kuljettanut sormeaan huulten ääriviivoja pitkin. – Beautiful, mies oli kuiskannut pehmeästi ja lennättänyt huuliltaan ilmasuukon. Sitten hän oli saattanut Paulan pöytään ja kadonnut.

Paula nousee hälisevien ihmisten joukossa raitiovaunuun ja haikeus hulvahtaa läpi. Vaikka itse tunnelma ei enää vuosien jälkeen ole tavoitettavissa, muisto pysyy. Paula ottaa muiston esiin tällaisina hetkinä, jolloin yksinäisyys tekee erityisen kipeää.

– Sä oot Paula ahdistuksen ammattilainen.

Minnan kerran laukaisema luonnehdinta oli osuva.

Raitiovaunu täyttyy pariskunnista ja nuorten iloisista seurueista. Vaikka kaikille ei riitä istuinta, Paulan viereinen paikka jää tyhjäksi.

Paula on jo kauan sitten hyväksynyt sen, ettei hän herätä kiinnostusta. Hänhän näytti naiselta, jollainen jokaisella miehellä on jo kotona. Seitsemänkymmentäkaksi kiloa tasapaksua vartaloa tummiin, useimmiten mustiin, vaatteisiin verhottuna. Pään peittona sekainen, ruskeaksi värjätty tukka. Sellainen nainen on vähän kuin joulun pehmeä paketti, jota kukaan ei toivonut.

Paula pitää ulkonäköään arkisen tylsänä. Sydämen muotoiset kasvot ja täyteläiset huulet, joiden amorinkaari on syvä ja terävärajainen tekevät Paulan kasvoista erikoisella tavalla kauniit. Vakavat, syvällä päässä olevat silmät ovat vinot ja silmien harmaa on grafiitinhohtoinen. Kukaan muu kuin tuo tuntematon virolaismies ei ole sanallistanut Paulan kauneutta.

Ja isä.

Jättitammen varjostama ensimmäisen kerroksen työsuhdeyksiö tuoksuu hieman ummehtuneelle. Paula potkii mainoslehdet nurkkaan entisten joukkoon, heittää harmaan villajakkunsa sohvalle ja kaivaa matkatavaroistaan viinipullon. Duty free -vielä tänään. Huomenna pääsisi onneksi taas töihin. Katse hakee turhaan sotkuiselta sohvalta istumapaikkaa. Paula rojahtaa tuoliin ja korkkaa viinipullon.

Olisipa Hellevi vielä elossa.

Ensin heitä oli puistossa ollut vain kaksi, Hellevi ja Paula. Se oli ollut mukavaa aikaa. Ehkä Hellevissä oli reipas ripaus huolehtijaa, joka näki Paulan tarpeet ja osasi niihin vastata. He aloittivat Hellevin kanssa uusia ryhmätoimintoja ja saivat perheet tulemaan toistenkin puistojen alueelta. Työ maistui ja elämä tuntui makoisalta. Kymmenen yhteisen työvuoden jälkeen Hellevi jäi eläkkeelle. He sopivat, että Paula menisi joka kesä Hellevin mökille Miehikkälään.

Niitä kesiä ei koskaan tullut. Kuukauden kuluttua Hellevi hukkui mökkilampeensa.

Hellevin kuolema oli järkytys. Paulan oli vaikeaa ymmärtää, miksi häneltä taas vietiin rakas ihminen. Ilo ja osallistumisen halu katosivat. Keksien mutustelu lohdutti hetken ja uneen pääsi punaviinin avulla. Uudet elämäntavat ripustautuivat kupeille kiloina ja Paula alkoi taas haistaa savun. Ei joka päivä, mutta liian usein. Kadun vilinässä katse haki isän kasvoja.

Paula ottaa kulauksen lämmintä valkoviiniä. Töihin paluun ajatteleminen saa aikaan lämpimän läikähdyksen rinnassa. Töissä Paulalla on identiteetti. Kukaan asiakkaista ei koskaan mitätöinyt tai vähätellyt Paulan ohjausta tai neuvoja. Puistossa käyvien äitien rakkaus lapsiinsa näkyy, mutta arki on jo sävyttänyt heidän ääneensä väsymystä ja askeliinsa raskautta. Paula pitää näistä äideistä, jotka ovat iloineen ja ongelmineen inhimillisiä.

Tiimikin oli kiva. Tiimiesimies Anni, Minna ja viimeisenä äskettäin aloittanut Abib olivat kaikki mukavia työkavereita. Leikkipuisto-ohjaajan työ on ollut Paulan elämän koossapitävä voima jo viimeiset viisitoista vuotta. Ilman sitä ei olisi mitään.

Pöydällä lehtien seassa matkapuhelimen viestivalo vilkkuu. Puhelin on ollut kotona matkan ajan. Kukapa siihen soittaisi, lapsenvahtia tarvitseva Antti-veljen perhe korkeintaan. Paula avaa ääniviestin. Viesti on äidiltä.

– Maria tässä. Mikset sinä vastaa puhelimeen? Teuvo on sairaalassa. Hyvänen aika, missä sinä olet?

Paula syöksyy keittokomeroon ja sylkee valkoviinin altaaseen. Puistattaa. Äiti soittaa harvoin. Edellisestä soitosta on ainakin vuosi. Vapisevin käsin hän avaa tiskikaapin, puhtaita laseja ei ole. Hän juo suoraan hanasta ja kuuntelee sitten viestin uudelleen.

Äiti kuulostaa oudolta, hätääntyneeltä. Paula ajattelee usein Mariaa äiti-nimellä, muttei juuri koskaan sano niin ääneen. Maria ei halua sellaista.

Äidin puhelin soi pitkään, ennen kuin tämä vastaa.

– Missä sinä olet ollut? Sinun pitää tulla heti tänne!

– Mitä on tapahtunut?

Ensimmäinen muistoni Ainosta, äitini sisaresta ja hänen miehestään Teuvosta yhdessä on kirkas. Olemme matkalla kirkkoon kuulemaan heidän avioliittoon kuuluttamistaan. Kuljen kihlaparin välissä ja hyppelen iloisena. Ilo syntyy tunnelmasta, uudesta vekkihameestani ja aikuisten katseista.

Tädillä on kellohelmainen mekko ja Teuvolla musta puku. Olen ylpeä, kun me kaikki olemme niin hienona. Täti nauraa ja vetää nenäänsä kippuraan. Hän tekee niin aina, kun hän on hyvin iloinen.

Kirkkoon ei ole pitkä matka ja kuljemme sen jalan. Pyörällä meneminen ei ole niin juhlallista eikä Teuvolla ole autoa. Äidillä ja isällä on kyllä auto, mutta kyytiä ei ole tarjottu. En tiedä, missä vanhempani, siskoni Leena ja veljeni Antti ovat. Olen yöpynyt Tädillä ja Kerttu-mummolla, kuten niin usein.

Lähellä kirkkoa löydän maasta pienen lelukoiran. Sillä on rautalangasta muotoiltu keho, jonka päälle on liimattu pehmeää karvaa. Täti antaa luvan ottaa leikkikoiran talteen, koska se ei näytä olevan arvokas. Sovimme kuitenkin, että jos sitä joku kaipaa, minun pitää luopua siitä.

Kirkkomatkalla saan ottaa elämäni ensimmäisen valokuvan.

Lähellä Lappeenrantaa Maria soittaa ja hoputtaa. Hänen pitäisi päästä Lions Ladyjen kokoukseen eikä hän voi jättää Ainoa yksin. Paula kurtistaa kulmiaan.

– Käyn ensin sairaalan kautta.

– Miksi ihmeessä? Maria kysyy.

Paula voi kuvitella äitinsä pyöristävän silmiään, kuin lapselle.

– Koska minä haluan, Paula vastaa lakonisesti.

– Se nyt on aivan turha halu. Me kävimme jo siellä Ainon kanssa.

– Menen nyt kuitenkin.

– Miten piittaamaton sinä olet. Etkö sinä ymmärrä, että minun on päästävä lähtemään? Marian ääni kiristyy.

– Pätkii, Paula sanoo ja sulkee puhelimen.

Marialla ei ollut enää määräysvaltaa. Tämä oli määritellyt Paulan elämää riittävästi ja vaikuttanut valintoihin enemmän kuin äitien pitäisi.

Valmistuttuaan sairaanhoito-oppilaitoksesta Paula oli aloittanut työt Naistenklinikalla. Vuosia hän nautti työstään. Maria tappoi vähitellen sen ilon, jota Paula vastasyntyneiden ja heidän äitiensä hoivaamisesta sai. Onnellisten äitien kanssa työskentely muuttui ahdistavaksi.

– Eikö sinunkin olisi jo hyvä perustaa perhe? Kannattaa tehdä lapset nuorena, niin voi sitten vielä nauttia omasta elämästä. Kai sinutkin joku huolii, Maria jaksoi ihmetellä Paulan haluttomuutta perheellistymiseen.

Olisihan niitä jokunen ottaja Paulallakin ollut. Laimean ihastuksen lukitseminen avioliitoksi ei Paulasta tuntunut tavoittelemisen arvoiselta. Omien vanhempien liitto ei avioitumiseen kannustanut. Hyvä avioliitto olisi jotain sellaista kuin Tädillä ja Teuvolla. Sellaiseen tarvitaan sekä hyvä mies, että hyvä nainen. Paula ei pitänyt itseään Tädin mittaisena, joten ei ollut syytä etsiä hyvää miestäkään.

Marian elämän nuotisto oli toisenlainen. Hän osasi nauttia elämästään ja oli osannut silloinkin, kun he lapset olivat vielä pieniä. Sanat, joita Maria käytti, olivat Paulalle vieraita. Elämän nautintojen tavoittelu tuntui yhtä tarpeelliselta kuin muinaiskreikan opiskelu. Avioitumisjankutusta Maria ryyditti perinnöttömäksi jättämisen uhkailuilla. Perheetön nainen ei Marian mielestä varallisuutta tarvitse. Neljänkymmenen vuoden rajapyykki lopetti painostuksen ja Maria totesi Paulan olevan menetetty tapaus.

Naistenklinikan työ vaihtui leikkipuisto-ohjaajan työhön.

Sairaalan pysäköintialue on täysi ja Paula ajaa auton nurmikolle. Sakottakoot, hinatkoot pois. Ihan sama. Pian, pian suihkivat kengät, kun Paula kiihdyttää askeleitaan ovea kohden.

– Kakkosesta löytyy, vastaa hymyilevä hoitaja tiedusteluun.

Esittäydyttyään hoitajalle Paula saa kuulla Teuvon voinnin olevan heikko. Hoitaja kertoo keuhkokuumeesta ja kokeiden tuloksista. Paulan on vaikea kuunnella, korvissa kohisee ja ymmärrys siitä, että Teuvo voi kuolla, tunkeutuu voimalla tietoisuuteen.

Kakkoshuone on kansliaa vastapäätä. Paula astuu sisään ja hakee sinisten sairaalalakanoiden poimuista Teuvon kasvoja. Ovensuupaikalla, happiviiksien takana on tuttu mies.

Teuvo avaa silmänsä. Helpottuneisuus näkyy vanhan miehen kasvoilta.

– Hyvä ku pääsit. Maria on niin hermostunu. Enhä mie tätä tahallaa. Jalat vaan meni alta.

Ääni on rahiseva ja silmät painuvat puhuessa kiinni. Vanhus kertoo kaatuneensa aamupuuroa laittaessaan. Oli alkanut heikottaa. Hän oli palannut nopeasti tajuihinsa, mutta omin voimin ei lattialta ollut nousemista. Tätikään ei ollut osannut auttaa. Onneksi lankapuhelin oli vain muutaman metrin päässä ja Teuvo oli onnistunut raahautumaan sen luo ja soittamaan ambulanssin.

– Eihä se siellä pärjää. Piätkö sie siitä huolta? Huoli puolisosta kuvastuu uurteisilta kasvoilta.

– Tiedät että pidän. Parane sinä nyt vaan, Paula sanoo ja silittää Teuvon kämmenselkää, jossa tervehdyttävä letku luikertelee laihan käden suoneen ja kuljettaa sinne antibioottia.

Paula hakee ikkunan luota kuluneen vierastuolin ja istuu sängyn viereen.

Teuvo nukahtaa.

Minulle oli tehty oma peti kammarin lattialle. Mankeloidut lakanat tuntuivat kämmenen alla suloisen viileiltä. Ne tuoksuivat erilaiselta, paremmalta kuin