Peili

By Sisko Istanmäki

Pojat antavat äidilleen lahjaksi peilin, mutta se on liian iso asuntoon. Tai ehkei liian iso, mutta jotakin vikaa siinä on. Peilikuva on muuttunut sitten viime näkemän, ja kuvastin herättää henkiin koko joukon muistoja äidin nuoruusvuosilta, ja jopa kymmenen vuotta sitten kuolleen miesvainaan...
Novellikokoelma humaanin huumorin kuningattarelta! Sisto Istanmäki kuvaa erilaisia ihmissuhteita tarkkanäköisesti ja osuvasti.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 24, 2024
• ISBN: 9788727065304

Book preview

Peili

Copyright ©2000, 2024 Sisko Istanmäki and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727065304

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Peili

Pojat tulivat syntymäpäivilleni, kaksi isoraamista miestä, hempukat mukana kuinkas muuten. Ne kaasuttivat tyyriisti postilaatikon eteen. Siltikin jäi käveltäväksi muutama metri rapakkoa, johon miniäin korkokengät tikuttivat reikiä. Eivät kai miniät olisi viitsineetkään tuon enempää kävellä. Ja mitä ne postin kulusta, eivät ne piittaa vaikka postipoika joutuu kiertämään ja kaartamaan niitten autoja. Minä huomautin asiasta, seisoin rappusilla ja ihmettelin ääneen, kuinka posti mahtaa asiansa toimittaa, kiipeääkö autojen yli vai ryömiikö ali. Pojat vinoilivat, että mitä se äitimuori mahtaa laatikkoonsa odottaa, ei kai vain rakkauskirjettä.

Pojat kantoivat sisään aaltopahviin käärityn paketin ja aukoivat sitä suu naurussa. Ne käskivät arvailla, mitä paketista paljastuu, mutta en kai minä nyt niin lapselliseksi ruvennut. Paljastuu mitä paljastuu.

Paketissa oli sitten suuri peili, mahdottoman suuri minun huusholliini. Pojat pitivät sitä pystyssä ja katsoivat odottavasti kuin ennen jouluna, kun minä olin niitten pukkipaperiin kääritystä paketista löytänyt jotakin, mitä pojat olivat askarrelleet tai saaneet pennosillaan ostetuksi, pannunalusia tai muuta sellaista. Siihen aikaan minä yleensä tunsinkin jotakin ilon tapaista, ja ilon ilmaiseminenkin oli nuorempana jotenkin helpompaa, ei tarvinnut väkisin yrittää vääntää suupieliään ylöspäin ja antaa tunnustusta.

– Mitä te nyt oikein, minkä tähden, minä sain nyt vaivoin ihmetellyksi.

– Saat peilailla. Näet kunnolla koko kroppasi, kun tälläät itseäsi pyhäkuntoon, pojat selittivät ja käänsivät peiliä, että näkisin hyvin.

Minä katselin seinille ja kattoon.

– Onhan tästä puhuttu. Monta kertaa on sanottu, että tuohon noin pitäisi saada peili, pojat sanoivat jo kärsimättömästi.

– Minä en ole sellaista sanonut enkä halunnut, en ainakaan noin suurta.

– Peili toimii myös sisustuselementtinä, miniä huomasi. – Avartaa tilaa.

– Mulla on tilaa tarpeeksi, minä sanoin.

Sitten minua rupesi kumminkin kaduttamaan töykeyteni. Minä ajattelin, että peili oli ehkä vain sellainen hätäpäin tehty ostos, eivät olleet muutakaan keksineet. Pojat nyt halusivat tuoda lahjan, vaikka niin monta kertaa olin vakuuttanut, etten mitään lahjoja odota enkä tarvitse. Niin minä sitten päätin niellä närän mahan pohjaan ja sanoin, että mikäs siinä sitten auttaa. Senkun vaan.

Niillä oli kaikki tarpeelliset välineet mukanaan, porat ja tulpat, kaikki. Ne rupesivat kiinnittämään peiliä eteisen seinään siihen vessan oven lähelle jutellen, että nyt äiti, nyt saat nähdä oikein kokovartalokuvasi. Ne porasivat seinään reikiä, niin että tapettia tuli surku. Mutta mennäpä siihen väliin jotakin sanomaan! Minä kyllä yritin puhetta, seisoin siinä eteisen lattialla kuin tatti, availin suutani, mutta vähät ne siitä. Pojat vain vitsailivat keskenään, olivat oikein hyvällä tuulella ja peilin ripustaminen sujui ilman kommelluksia.

Minulla oli leivottuna ja koristeltuna se tavallinen täytekakku, kakun pohjaan olin vispannut lasin munia ja lasin sokeria kovaksi vaahdoksi. Reseptiin kuuluu lasi vehnäjauhoja, seassa hiukan perunajauhoja. Paistetun pohjan minä panin hetkeksi pakastimeen että sain leikatuksi ohuita kerroksia. Kostuttimena käytin maitoa, se on sopivan mieto aines ja tuo hillojen maun hyvin esiin. Hienonsin haarukalla banaania mössöksi, sekoitin sen rahkaan ja laitoin siitä yhden kerroksen. Toisen kerroksen laitoinkin sitten kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Kolmanteen kelpuutin mustaviinimarjahyytelöä ja kaupasta ostettua vaniljakastiketta.

Kuorrutukseksi sekoitin kermavaahtoon rahkaa, levitin sen ja asettelin pakastemansikoita niin kauniisti kuin osasin. Mansikoitten väleihin ripottelin pisteeksi iin päälle pakastettuja mustikoita. Kummatkin marjat laitoin jäisinä. Siinä oli mahdottoman suuri työ, kun piti olla huolellinen, että marjat tulivat tasaisesti eivätkä sutanneet ympäristöään. Mutta mitä ihminen ei tekisi omien lastensa kakun takia.

Toinen miniä maisteli, peräti maiskutteli silmät kiinni ja kyseli, mitä kaikkea anoppi on kakkuun oikein laittanut. Sitten se sanoi, että turhan monimutkaista, mutta että ei se pahalta maistu. Eikä ehdottanut mitään parannuksia, ei edes kerman vähentämistä, vaikka tällä niin kuin toisellakin miniällä on vyötärön ympärysmitta maailman tärkein asia.

En minä olisi miniän lausunnon vuoksi reseptiä tokikaan muuttanut, jos ei frouville kelpaa niin saa olla kelpaamatta. Ja pääasia, että molemmat pojat tykkäävät juuri tästä kakusta yli kaiken. Aina se on syöty viimeiseen mureneen asti.

Tällä kertaa miniät toivat kumminkin lisänsä kakun koristeluun. Ne olivat tuoneet kynttilät, kahdeksan kynttilää, kuulemma yksi kullekin vuosikymmenelle, niille kahdelle yli menevälle vuodelle ei sitten ollut kynttilöitä ja hyvä niin. Minun piti välillä vetää ainakin kaksi kertaa henkeä, ennen kuin sain kynttilät puhallettua. Sitten ne lauloivat sitä laulua, että paljon onnea vaan, mutta vieraalla kielellä. Pojat mörisivät samaa suomen kielellä ja siitä minä annoin niille pisteitä. Siitä näki taas kerran, kuinka harakka erottuu varislinnuista, ja mielessä käväisi kiitos Luojalle, että näin on, että omat pojat eivät olleet ruvenneet harakoimaan miniäin mukana.

Siihen se peili siis jäi rekisteeraamaan menemiset ja tulemiset. Minun oli pakko katsoa siihen aina, kun kuljin ohi. Minä en erityisemmin tykännyt näkemästäni. Näytän peilissä paljon vanhemmalta kuin olin ajatellut näyttäväni. Suukin on kuin vino viiva, toinen poski alempana toista. Mikä kumminkin saa ihmisen naaman kuivettumaan tuolla tavalla? Sitä paitsi peilistä näkyy vaatetus jotenkin kummallisen nuhruisella tavalla.

Vanha aamutakkikin näytti niin haalistuneelta että oikein alkoi suututtaa. Ihan hyvä aamutakki, alkuaan hyvää paksua flanellia, jossa sinisellä pohjalla on punaisia kukkakimppuja. Voiko kauniimpaa ajatella? Vanhat mukavat tohvelit näyttivät jaloissa kammottavilta, niin kammottavilta, että ne oli pakko potkia pois ja nakata vaatekomeron viimeiseen nurkkaan. Ongin esiin ne mustat kiiltonahkaiset, viime vuoden joululahjat pojilta. Sen verran minä nyt sitten annoin peilille periksi, että laitoin ne mustat vaikka varpaisiin sattuu joka askeleella.

Nukuin sitten huonosti yöni. En mennyt vessaan, vaan pinnistelin hätäni kanssa aamuun. En laittanut eteiseen valoja koko aamuna, kuljeskelin pimeässä hiljakseen. Hämärissä peili näyttää inhimillisemmältä, päätinkin pitää tästä lähtien eteisen pimeänä jos mahdollista.

Laitoin oikein kunnollisen aamiaisen, aina sitä jaksaa kun on hyvin syönyt, vaikka muuten olisikin hankalaa. Söin kolmatta kananmunaa, kun poika soitti ja kysyi onko tullut kovasti peilailtua. Ymmärsin heti, että poika soitti varoittaakseen, ettei äitimuori vain kolhi jotenkin peiliä, joka maksoi niitten puheitten mukaan maltaita. Minä vakuuttelin, että joo joo, on tullut. Vaikka kyllä teki mieli pamauttaa perunanuijalla sitä haamua, joka hyppi peilistä silmille. Poika siihen, että älä nyt hullujas puhu ja minkä takia sinä huudat. Minä, etten tiedä huutaneeni. Sellaista se on kun on vanha, poika sanoi ja minä kuulin sanojen takaa miniän äänen.

Kiukustuin pojan soitosta sen verran, että sain voimia tuijottaa itseäni peilistä oikein päin naamaa.

Minä yritin ottaa tyynen ilmeen, jossa ei vedetä suupieliä sinne eikä tänne, mutta sittenkin oli pakko tunnustaa, että olen minä aika tympeän näköinen.

Hain käteeni valokuvan, jossa olen Reinon kanssa tämän viisikymmenvuotispäivänä. Olen minä siinä paljon paremman näköinen kuin nykyisin, se täytyy tunnustaa. Ja kuvassa hymyilen, oikein hampaat näkyy. Suu on leveällä kuin ladon ovi, ja koko hammasrivi näkyy, alahampaatkin! Olinko minäkin siihen aikaan tuommoinen pelle! Mutta oikea käsi on selän takana piilossa, siitä oli vajaa vuosi ennen kuvan ottoa amputoitu kaksi sormea. Reinon naamalla on omahyväinen ilme. Tuollainen virnistys, vaikka vallan hyvin tietää, miksi vaimo tuossa vieressä piilottelee kättään. Muistaa kyllä, kuka oli vetänyt sen erinomaisen sankarin jumalattomassa pakkasessa vesikelkalla kotiin ja palelluttanut sormensa siinä souvissa. Eikä herralle itselleen ollut tullut ei sielun eikä ruumiin vammaa, vaikka oli umpitunnelissa nukahtanut lumihankeen. Niin se on. Toiset pääsee kuin sika veräjästä, eikä hymy hyydy naamalta, ei elinaikana.

Yritin tosissani katsoa muualle aina kun ohitin peiliä. Mutta silmät pirut tahtoivat aueta aina väärässä paikassa, eikä sitä vanha ihminen ole oikein hyvä kulkemaan käsikopelollakaan. Niin että pakko minun oli nähdä peilissä se kummitus, jolla tässä huushollissa on tapana kulkea yhtäpäätä eteisestä vessaan ja vessasta eteiseen ja sitten taas keittiöön ja eteiseen ja makuuhuoneeseen, eteiseen ja olohuoneeseen ja takaisin. Ja aina peili siinä vahtimassa!

Minun täytyi oikein istahtaa hetkeksi ajattelemaan. Tämä ei kävele, se nyt on selvä. Paras tarttua härkää sarvista, tulta päin, eteenpäin elävän mieli ja niin. Ajattelin monia muitakin rohkaisevia sananparsia ja sain tehdyksi päätöksen: Pidän muotinäytöksen peilin edessä. Toisella lailla sanottuna puen kaapista kaiken vuoron perään päälleni ja katson itseäni peilistä.

Mylläsin vaatekaapissa ja löysinkin monta sellaista leninkiä, joita en ole pitänyt vuosiin. Kiskoin ensin