Niin paljon parempi mies

By Sisko Istanmäki

Ystävyys. Rakkaus. Ylenkatse. Viha. Sota.Jatkosodan keskellä Viitikon perhettä kohtaa tragedia, kun perheen isä menehtyy ratatyömaalla. Yksin jäävät äiti Kaarina ja lapset, sota-ajan ja niukkuuden keskelle. Viranomaiset määräävät Viitikon mökkiin asumaan myös Ailin, reippaan karjalaisnaisen tyttärineen. Jonkinlaisessa järjestyksessä ollut elämä menee entistä enemmän sijoiltaan. Viitikon perheen vanhin poika, kekseliäs ja näppärä Viljo, alkaa ottaa aikuisen roolia. Vaikka onkin vasta lapsi, Viljo tahtoo tehdä osansa ja auttaa perhettään. Mitä siitä, että epähuomiossa tulee toimittua lakia vastaan? Tarkoitushan on hyvä. Pojan omapäinen toiminta saa Kaarinan huolestumaan, ja vilkkaan Ailin kanssa on aluksi hankalaa tottua asumaan. Mutta kun tunnelma kotirintamalla vaihtelee murheesta turhautumiseen ja ilonhetkistä varovaiseen toivoon, huomaavat Kaarina ja Aili, että erilaisuus voi myös yhdistää. Vähitellen Kaarinan sydämestä löytyy tilaa myös uudelle rakkaudelle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 7, 2023
• ISBN: 9788727065281

Book preview

Niin paljon parempi mies

Copyright ©1991, 2023 Sisko Istanmäki and SAGA Egmont

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

All rights reserved

ISBN: 9788727065281

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ystävyys

rakkaus

ylenkatse

viha

1.

Koululuokan seinät ovat olkapään tasalle harmaaksi maalattua puuta, yläosa on kattoon saakka jonkinlaista tummaa pahvia. Nurkassa seisoo korkea peltinen pystyuuni, suuriruokainen, kitsaasti lämpöä antava. Talven pakkasilla nousee lasten suista parikymmentä huurupatsasta kohti kattoa.

Mutta nyt on syksy, uunia ei edes yritetä lämmittää. Luokan kolean ilman täyttää märkien kenkien ja vaatteitten löyhkä.

Seinältä katsoo riippuviiksinen presidentti nuokkuvia päitä. Kunnioitettava Uno Cygnaeus tuijottaa toiselta seinältä kipsikatseellaan. Mutta ei itse presidentti sen paremmin kuin kansakoulun isäkään kykene herättämään lasten mielenkiintoa oppiaineisiin, joita nuori opettaja yrittää heidän parhaakseen tarjota.

Edellisellä tunnilla sentään virkistyttiin. Opettaja kyseli uskontoläksyä. — No, kertokaa! Kertokaa omin sanoin! Jaakko!

Jaakko sai puserretuksi muististaan:

— Kun, kun siellä Kaanaassa oli niin kauhian suuret häät ja Jeesuskin ryykäs sinne…

Lapset nauroivat. Jokin siis niitten tajuun kumminkin meni.

Nyt on päivän viimeinen tunti ja maantietoa. Lapset istuvat, ajatukset ovat muualla. Kotona kai, äidin luona, joka yrittää koota korttiannoksista ateriaa pöytään. Ketä kiinnostaa maantieto, kun sota on vienyt isän rintamalle ja tuonut rypyt äidin otsaan, kun vaatteet ovat harmaata lumppukangasta, kengät tervattuja risoja, jalat aina märät ja nenästä pyrkimässä esiin paksu vihreä räkä.

Mutta opettajan työ on opettaa, ja hän tekee työtään parhaansa mukaan.

Opettaja vetää karttakepin pitkin mutkittelevaa jokiviivaa Suomi-äidin vyötärön poikki.

— Mikä joki, mikä joki, hyvänen aika, opettaja tuskailee. — Kuulitteko, mitä minä kysyin? Vastatkaa, kyllä te tiedätte!

Opettajan sormet puristavat karttakeppiä, hän on sen näköinen, että voisi nostaa keppinsä ja iskeä. Mutta sellaista ei tapahdu, opettajan täytyy osata hillitä kiukkunsa. Opettaja katsoo luokkaansa, noita umpeen painuneita kasvoja. Katse osuu Viljoon. Mitä? Nukkuuko se? Nukkuu. Otsa painuu pulpettiin ja kädet leviävät pään molemmille puolille. Viljo nukkuu!

— Viljo! Opettaja ei saa hallituksi ääntään.

Viljo kapsahtaa ylös mitään tajuamattoman näköisenä.

— Kartan taa seisomaan! Häpeemään!

Viljo saapastelee kartan taakse, kääntyy vielä katsomaan. Hän ei usko tätä todeksi.

— Seisot siellä tunnin loppuun. Avaa ikkuna, niin heräät.

Viljo seisoo. Saappaat näkyvät kartan alta, eivät hievahdakaan. Luokka piristyy. Lapset nousevat reippaammin vastaamaan, jotkut jopa tietävät jotakin. Eivät halua mennä nurkkaan. Se on häpeä yli kaiken, pahempi kuin jälki-istunto. Viljo saa kuulla tästä vielä monta kertaa välitunnilla.

Loppuu sekin tunti. Pulpetinkannet kolahtavat helpottuneesti, kun lapset kokoilevat kirjoja reppuihinsa. Päästään kotiin.

— Viljo saa nyt tulla pois nurkasta, opettaja sanoo. — Tule tule, et kai sinä seisaaltasi nuku!

Saappaat tököttävät paikallaan. Opettaja alkaa kerätä karttaa kokoon. Selkänsä takaa hän kuulee, kuinka luokka hiljenee, vetää henkeä ja pyrskähtää nauruun.

Opettaja hämmästyy, mitä ne nyt. Ne nauravat niin kummallisille asioille. Käsi pyyhkäisee hametta takaa, ei kai siellä vain ole läikkää. Se olisi kauheaa, juttu kulkisi pitkin katuja.

Sitten opettaja näkee. Kartan takana seisovat tyhjät saappaat. Viljo on karannut niistä, hypännyt ikkunasta ulos.

Nyt ei nauretakaan enää Viljolle, nyt nauretaan opettajalle. Huomenna puhuu koko kaupunki. Miten asiaa vatvotaankaan. Kotona naiset korvikekuppiensa ääressä imeskelevät sokerinaan tätä tapausta. Eivätkä sano enää opettaja, sanovat Valma.

Sanovat, että oli se Viljo vaan, veti Valmaa huulesta.

Arvovallan menettäminen ja naurunalaiseksi joutuminen on pahinta, mitä opettajalle voi tapahtua. Nyt on saatava Viljo pyytämään anteeksi kaikkein rankimmalla tavalla. Viljon on tultava luokan eteen, otettava opettajaa kaulasta tai ainakin kädestä, katsottava silmiin ja sanottava: Onko opettaja hyvä ja antaa anteeksi.

Mutta tuleeko Viljo luokan eteen? Voi olla että tulee, hitaasti, viivytellen. Jää siihen seisomaan katse maassa. Ei ota opettajaa kaulasta, ei edes kädestä. Toiset ähkivät jännittyneinä, mutta Viljon suu on kuin liimattu kiinni. Anteeksipyyntöä ei tule.

Opettaja katsoo kurajälkien läikittämää luokan lattiaa, kun lapset ovat lähteneet. Hän lähettää järjestäjätkin kotiin.

— Tänään siivoan itse, menkää vain.

Siitä lähtien, kun koulun vahtimestari joutui työvelvollisena sotasairaalan pesulaan, on kaksi oppilasta määrätty viikoksi kerrallaan siivoojiksi. Mutta tänään opettaja ei kestä yhtään ainoata uteliasta vilkuilijaa lähellään, hän päättää lakaista itse.

Opettaja vetelee pulpetteja luokan toiselle seinälle. Kura ja savimöykyt leviävät lattialle. Tässä ei lakaiseminen riitä, täytyy luututa. On lämmitettävä keittolan puolella vettä, haettava omalta puolelta saippuaa, väännettävä harmaata rättiä, vaihdettava vettä ja tuhlattava saippuaa.

Tulee hiki ja työ edistyy hitaasti. Opettaja muistaa äitinsä parkettilattiat, ensin tuntuu onnettomalta, sitten nousee kiukku, ja työ alkaa sujua.

Kun lattia vihdoin on puhdas, opettaja ottaa Viljon saappaat, joita hän on inhoten siirrellyt, käärii ne huolellisesti vanhaan sanomalehteen ja lähtee.

Viljo istuu päätyikkunan ääressä pienemmät pojat jaloissaan ja katselee vesijättömaalle. Äiti korjaa poikiensa vaatteita, neulalla ja langalla vain. Ompelukoneen ääni tuntuisi nyt pahalta. He istuvat vaiti, pikkupojatkin, niin lähellä Viljoa kuin voivat.

Vesijättömaan pensaitten välistä tulee esiin naisen hahmo. Opettaja, tuntee Viljo. Hän kantaa kantaa pakettia, saappaita varmaan. Hän pysähtyy hetkeksi, katselee mökkiä ja aukaisee sitten portin. He kuulevat, kuinka hän pyyhkii jalkojaan porrashavuihin, kävelee eteisen läpi ja koputtaa oveen.

Tervehditään ja opettaja sanoo:

— Toin nämä Viljon saappaat. Onko hän kertonut, kuinka ne jäivät kouluun.

— On kertonut, äiti vastaa.

— No, mitä sanotte?

— On Viljo juossut avojaloin… joskus ennenkin.

— Mutta se tapaus koulussa, onko Viljo kertonut.

— On, minä luulen että kaiken.

— Että nukahti tunnilla? Että laitoin häpeämään nurkkaan? Ja että karkasi tunnilta?

— Niin niin, sen kaiken.

— Mitä te siihen sanotte? Entä isä? Mitä isä sanoo?

— Isä ei sano mitään.

Huoneessa on omituinen tunnelma. Opettajan ja äidin välillä on kuin ääntä vaimentava sumu, jota opettajan kimeäksi muuttunut ääni ei puhkaise. Tapaus on vakava koulurikkomus, mutta äiti ei välitä. Tuskin hän edes tajuaa, mistä puhutaan.

Opettajan ääni kohoaa vielä:

— Tietääkö isä tästä? Miksi hän ei sano mitään? Ymmärrättekö, mitä minä puhun?

— Niin opettaja. Kai teidän täytyy nähdä. Tulkaa.

Äiti menee edellä ovelle ja eteisen poikki kylmään huoneeseen. Hän menee ikkunan luo ja avaa verhon. Huone jää sittenkin hämäräksi. Huoneen keskellä tuolien päällä on laatikko, kuin ruumisarkku. Äiti nostaa kannen pois ja näyttää kynttilällä valoa.

Opettaja katsoo, ottaa tuolista tukea. Pian hän kuitenkin katsoo uudelleen. Arkussa makaa ihminen, mies tai nainen. Kasvot ovat mustuneet ja hajalla. Liha on kuoriutunut toiselta puolen kasvoja niin, että hampaat näkyvät.

Äiti kohentaa vainajan päällä olevaa peitettä.

— Siinä se isä on. Ei sano enää mitään.

— Miten se, kuinka se, koska…

— Eilen ratatyömaalla. Oli mestari käskenyt katsomaan, miksi yksi paukku ei räjähtänyt. Se räjähti silmille. En näyttänyt lapsille, mutta Viljo meni illalla ja katsoi. Kai hänen piti vielä nähdä isänsä. Viljo istui sänkyni jalkopäässä koko yön. Ei nukuttu ollenkaan.

Äiti nostaa kannen laatikon päälle, kohottaa vielä kerran ja katsoo:

— Niin, siinä se makaa, meidän isä. Ei enää maailman murheista tiedä.

Opettaja haluaisi pois. Pois pois, ovelle. Hän on kalpea, ei ole kai koskaan nähnyt näin pahaksi mennyttä vainajaa. Mutta äiti seisoo käsi ovenrivassa ja puhuu vielä:

— Ei ollut tilaa ruumishuoneella. Oli niin paljon sankarivainajia. Vieri vieressä siellä makaavat. Antoivat kumminkin tuon laatikon. Käsikärryillä vedin kotiin. Minä verhoilen tuon laatikon. Kyllä minä hänet kunnialla hautaan saatan.

Opettaja menee puolijuoksua pihan yli. Hän vetää ja työntää porttia, mutta ei saa auki sitä, mistä äsken kulki. Hän nousee aidan päälle ja melkein vierii aidan yli ja pensaitten suojaan. Siellä hän antaa ylen. Hänen ympärillään ei ole surun harsoa. Hänellä on juuri nyt vain paljas kauhu.

Äiti menee poikiensa luo tupaan. Viljo katsoo häneen, on ymmärtänyt kaiken. He istuvat siinä kaikki neljä. Muuta heillä ei ole.

Seuraavana päivänä koulutuntien päätyttyä opettaja pyytää Viljon omalle puolelleen. Toiset tirskuvat, nyt Viljo saa tukkapöllyä. Mutta Viljo menee opettajan perässä eikä pelkää. Opettaja antaa hänelle kauniisti käärityn painavan paketin.

— Vie äidillesi. Hän tietää, mitä niillä tekee.

Viljo kiittää ja lähtee paketti kainalossaan. Hän avaa pihaoven ja näkee, että toiset odottavat uteliaina aidan takana. Haluavat nähdä, itkeekö Viljo. Viljo on jo keskellä pihaa, kun opettaja kutsuu hänet takaisin ja silmät kyynelissä sanoo:

— Kerro äidillesi, että ne ovat minun äitini ompelemat. Pitsitkin hän on omin käsin virkannut.

Opettajan paketissa on kaksi erityisen kaunista valkoista lakanaa. Äiti verhoilee niillä sen laatikon, jossa isän ruumis makaa. Siitä tulee oikean ruumisarkun näköinen.

Portilla on kaksi hyvin erilaista naista. Pikkupojat katsovat ikkunasta, kuinka he avaavat porttia. Hertta-täti nostaa porttia ylhäältä päin, vieras pieni täti työntää alhaalta. Samaa ne tarkoittavat, avata heidän porttinsa.

— Kyllä on pieni täti, Veikko sanoo. — Hertta-tätiä kainalon alle. Sillä on hame maahan asti. Hertta-tädillä on housut niin kuin miehillä.

— Pois Veikko ikkunasta. Ja Väinö myös.

Viljo näkee, että ikkunaan jää nenän jäljet, kun pikkupojat istuvat vastahakoisesti penkille. Äiti katsoo tulijoita Viljon kanssa kauempaa.

— Helmi Tiihonen, äiti ihmettelee. — Kuinka hän tietää tulla.

Helmi Tiihonen on pienenpieni nainen, jo keski-iän ylittänyt. Merkillisellä tavalla hän näyttää hiireltä. Hän pukeutuukin aina harmaaseen. Silmät vilkkuvat tummina ja terävinä. Mutta kun hän avaa suunsa, tulee ääni syvänä kuin hyvin laajasta rintakehästä. Hänellä on tapana laulaa vainajat arkkuun. Hän veisaa omaisten avuksi, kun vainaja pestään, laitetaan arkkuun ja kansi suljetaan.

He tulevat sisään ja sanovat päivää. Taikka Helmi Tiihonen sanoo:

— Jumalan rauhaa.

— Rauhaa, äiti sanoo. — Kuinka te tiesitte tulla?

— Olin kuulemassa, kun vainaja kiitettiin kuolleeksi.

— Niin, eilen kirkossa, äiti pelästyy. — Minä en ymmärtänyt, en ole oikein perillä… Olisi pitänyt mennä kuulemaan.

— En minäkään huomannut, vaikka kirkon juurella asun, Hertta sanoo. — Mutta moikasi ne kellot ilman minuakin.

— Te olette tervetullut, äiti sanoo. — Hyvä kun tulitte.

— Minä olen Hänen työkalunsa, Hän minut lähetti.

Helmi Tiihosen käsi viittaa yläilmoihin.

— Eiköhän ruveta töihin, sanoo Hertta rempseästi.

Mutta kun he menevät kylmään huoneeseen ja äiti nostaa kannen arkun päältä, kalpenee Herttakin.

— Velipoika, velipoika, hän vain sanoo.

Äiti on ottanut esiin puhtaat valkoiset alusvaatteet, uudet sukat ja valkoisen kaulahuivin. Vettä on hellalla kuumana, pesuvati on pesty, valkoinen pesurätti on puhdas ja pyyheliina valmiina.

Äiti kannattelee runneltua päätä, Hertta pesee.

— Kummallista rapaa tässä, hän sanoo. — Ei mitään tavallista rapaa.

— Se on aivoainetta. Älä pese sitä pois, sanoo Helmi Tiihonen.

—