Yöntähti

By Sisko Istanmäki

Särmikäs ja oivaltava romaani pitkästä elämästä ja ystävyydestä.Luokkakokouksessa se keksitään: kahdeksankymppiset ystävykset muuttavat yhdessä lapsuudenaikaiseen kouluunsa. Kielo, Norma, Herbert, Helmi ja Nelli ovat kaikki varsinaisia persoonallisuuksia. Muut seuraavat muuton organisoivaa Normaa ja kuuntelevat suosittua poikamiespappi Herbertiä. Boheemi kirjailija Kielo hauskuuttaa jutuillaan, ja Helmi on persoonallinen kuvataiteilija. Nelli on kipakka entinen keittäjä. Vaikka eläkeläisviisikko nimeää kotinsa Rauhanmäeksi, yhteiselo ei ole alkuun lainkaan sopuisaa. Vahvat persoonallisuudet hankaavat toisiaan vasten, eikä vanheminen ole usein ollenkaan niin seesteistä kuin nuoremmat olettavat.Yöntähti on tarkkanäköinen kertomus viidestä ikäihmisestä, jotka perustavat yhdessä kommuunin. Yhteiselo alkaa yhteentörmäyksillä, kunnes sopu antaa sijaa. Samalla muistellaan ja tehdään inventaariota siitä, kuinka erilaisiin suuntiin elämä on entisiä koulutovereita kuljettanut.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2023
• ISBN: 9788727065342

Book preview

Yöntähti

Copyright ©2008, 2023 Sisko Istanmäki and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727065342

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.

Johannes 21:18

1

Valtatiet karttelevat kirkonkyliä ja muita keskuksia. Ajaa pitkin tai poikin Suomenmaata, kaikkialla tie halkoo metsää, aina vain metsää, siellä täällä ehkä näkyy järven selkä tai mäennyppylä.

Kielo Lammi, joka on matkalla Jyväskylästä synnyinpitäjäänsä luokkakokoukseen, katselee bussin ikkunasta ohi vilahtavia kuusia koivuja mäntyjä, pensaita kiviä ja kantoja. Hän muistaa kuulleensa, että joku italialainen kuvataiteilija oli kokenut tämän maiseman loppumattomaksi erämaaksi ja ahdistunut siitä niin, että oli kieltäytynyt enää koskaan matkustamasta Suomi-nimisessä maassa Helsingin rajojen ulkopuolelle.

Kielo ei osaa moittia metsämaisemaa. Mutta hän on lapsuuskotinsa ikkunasta nähnyt kauas vainioille ja pelloille, isän töissään ja karjan laitumella. Iltaisin laski aurinko taivaanrantaan ja maan piiri vaipui uneen.

Hän on kuitenkin jo kymmeniä vuosia katsellut kaupungissa vastapäisen talon harmaata seinää, ja on nyt kuin irti päässyt, kun sentään tuli lähdettyä matkaan.

Hän oli huomannut, että kuljettaja ja kanssamatkustajat vilkaisivat toisenkin kerran hänen vaivalloista asettautumistaan bussiin ja istuimelle. Onneksi auto oli tuskin puolillaan matkustajia, joten hän sai haltuunsa koko kahdelle tarkoitetun istuimen. Sivuun jäi vielä tila käsilaukulle. Siellä on evääksi suklaanappeja ja täytekeksejä, lukemiseksi on Joenpellon romaani. Kielo pistää kätensä laukkuun ja näpelöi vuoroin namipussia vuoroin kirjan kantta ja tuntee huimaa iloa, sillä hän rakastaa Joenpellon tekstiä. Nyt vain on mahan pohjassa sellainen tunne, ettei voi lukea mitään eikä imeskellä makeisia, on parasta yrittää joko pitää silmiä kiinni tai tuijottaa tiukasti eteenpäin. Mieluummin silmiä kiinni, silloin ei näe lintusten pyrähtelevän tien vierellä, eikä tule niin kova ikävä Tipiä, Kielon omaa pikku lintusta, joka jäi sinne häkkiinsä niin kaihoisasti visertämään.

Bussi pysähtyy hetkeksi pienen taajaman matkahuoltoon, josta se jatkaisi kohta matkaa. Sitten olisi enää yksi lyhyt pysähdys, sen jälkeen ajettaisiin yhtä soittoa poikki Suomen. Kielo miettii hetken, josko pitäisi käydä varmuuden vuoksi matkahuollon vessassa. Mutta sitten pitäisi taas kavuta vaivalloisesti takaisin autoon.

Auton esitteessä lukee, että jossakin sen takaosassa on vessa, mutta se on melko varmasti ahdas. Miten sinne saisi itsensä tungettua. Sitä paitsi Kielo on paastonnut, ei ole juonutkaan sitten eilisen. Niin että hän päättää istua vain paikallaan, kai sitä nyt sen verran kestää.

Auto on jo käynnissä, kun ovi vielä avataan ja sisään pyrähtää nuori nainen, joka istuutuu Kielon kohdalle käytävän toiselle puolelle. Tyttö hymyilee ystävällisesti.

Tyttö? Ei mikään tyttö, Kielo näkee, että tulijalla on kaulassaan valkoinen panta. Pappihan tuo on! Naispappi, ja noin nuori vielä! Kielo ei ymmärrä miksi tuntee sääliä. Kovin on nuorena ja hentona saanut itselleen vaativan julistajan tehtävän. Mitä hänelle sanoisi? Ei kai mitään, sillä tyttö ottaa esiin kirjan.

– Kaunis ilma, Kielo sitten kumminkin äännähtää.

Tulija nostaa päänsä ja ilme kirkastuu.

– Niin on. Ihana. Aika kova tuuli kumminkin, tyttö sanoo ja hymyilee.

Vastasi monella lauseella, haluaa kai kuitenkin jutella, Kielo arvelee. Jos ihminen ei halua jutella, hän vastaa vain ynähtämällä. Niinpä Kielo alkaa miettiä, mitä vielä sanoisi, mitä kummaa keksisi keskustelun käynnistämiseksi.

Ajetaan iäkkään pyöräilevän naisen ohi. Auto kaartaa tien vasempaan laitaan, niin kuin hyvä on. Nainen ponnistelee vastatuuleen vanhan näköisellä pyörällään.

– Minun äidilläni oli Crescent, Kielo sanoo.

– Se taitaa olla vanha kuuluisa pyörämerkki.

– Se on, Kielo innostuu. Ja siinä vasta polkupyörä. Kevyt ajaa. Kuljin sillä kuin siivillä kymmenen kilometrin koulumatkaa. Niin, jos tie oli aurattu. Ei sitä aina aurattu, ei juuri koskaan.

Tyttö, pappi, syventyy taas kirjaansa, mutta Kielo ei malta lopettaa, vaan kysyy lukemisen laatua. Että onko kysymyksessä hartauskirja.

– Tämä on tutkielma Paavalista. Hyvin mielenkiintoinen.

– Niin, se Paavali. Päästi suustaan naista loukkaavan lauseen, Kielo töksäyttää. Eikö teillä naispapeilla pitäisi olla kaunaa sitä miestä kohtaan. Paavaliinhan vedotaan, kun teiltä kielletään papin oikeudet.

– Ennemmin ajattelen niitä tulkitsijoita. Eivät halua ajatella Paavalia aikansa ihmisenä. Paavali ei sanoisi sellaista jos eläisi nyt.

Jos Paavali eläisi nyt, Kielo toistaa mielessään. Voi vaimo parkaa. Siinä olisi tiukat paikat. Mutta tyttö syventyy lukemiseensa eikä Kielo halua häiritä enempää vitsailemalla Paavalin mahdollisesta olemuksesta nykyaikana.

Niin matka jatkuu hiljaisuuden vallassa. Sanovat, että jossain Savossa ja Karjalassa bussimatkustajat kilkattavat ja kalkattavat asioitaan penkistä toiseen. Ei täällä lännessä vaan. Kukaan ei puhu ei pukahda. Paitsi jos on humalassa.

Mutta Kielo on osannut varautua siihenkin. Hän oli jo viikkoja kuvitellut ja suunnitellut matkaa, oli aloittanut sen ajattelemisen sinä päivänä, kun kutsu luokkakokoukseen oli pudonnut postiluukusta. Hän tiesi, että bussit olivat tulleet hienommiksi verrattuna niihin entisiin. Sekin linjuri, jolla hän sodan aikana silloin tällöin polkupyörän pettäessä taittoi koulumatkaansa, oli ollut pelkkä natiseva romu. Sen penkit olivat mustat rasvaisesta liasta. Istumapaikkaa ei keskenkasvuinen tosin juuri saanut, sillä matkustajia riitti ja vanhempien oikeuksia kunnioitettiin. Mutta ihanalta sellainen seisaaltaan matkustaminenkin olisi tuntunut, jos vain olisi mahtunut täpötäyteen autoon. Kielo oli siihen aikaan laiha ja kapea kuin silakka, mutta monta kertaa hänkin joutui roikkumaan astinlaudalla tai häkäpöntön vieressä savua nieleskellen. Tai sitten katolla ikäistensä kanssa kaikenmuotoisten pakaasien päällä ja välissä. Kerran joku pojista näpräsi linkkuveitsi apunaan yhden matkalaukun lukot auki ja nosti kannen. Näky oli merkillinen ja kamala. Laukussa oli sian pää ja sorkkia. Siinä se pää nukkui siloposkisena ja karvat kaltattuina. Silmäripset sillä olivat jäljellä. Tytöt kiljuivat ja pojat nauroivat.

Tästähän voisikin tuon tytön kanssa vielä puhua, kertoa millaisia koulumatkat saattoivat silloin olla, Kielo ajattelee. Mutta tyttöpappi on niin syventynyt kirjaansa, ettei Kielo henno aloittaa puhetta.

Sitten tulee viimeinen pysähdys ennen varsinaisen taipaleen alkua, ja nuori nainen nousee, hymyilee Kielolle lämpimästi ja kapuaa alas matkahuollon pihamaalle.

Lähtijän hymy tekee ihmeen hyvää. Mitähän tuokin tyttö tulee vielä kokemaan. Kohdellaan naispappeja huonosti maaseurakunnissakin. Siihen yhteen apostolin lauseeseen osataan vedota kautta maan.

– Mikä oikeus silläkin oli tukkia naisten suu, hyh, ei niin mikään, Kielo sanoo huomaamattaan ääneensä.

Kuljettaja katsoo häntä kysyvästi taustapeilistä, ja Kielo punastuu. Ääneen puhuminen on yksin eläneen ihmisen tapa.

Kielo on jo kauan uneksinut lakeudesta. Sitä näkyä hän nyt malttamattomasti odottaa. Mutta ohi vilisee aina vain puita, silmät kärsivät ja kuvotus lisääntyy. Mitä kummaa se Linkola tarkoitti väittäessään, että Suomesta on metsät hävitetty? Mitään muuta ei täällä olekaan, metsää aina vain ja aina vain. Mutta metsän laatua Linkola kai ajatteli. Kielo muistaa kerran Helsingin Paloheinässä kulkeneensa suojellussa, luonnontilaisessa metsässä. Sellaisessa, jossa puu saa kaatua vanhuuttaan ja maatua siihen paikkaan, mihin kaatuu. Kuin sadussa olisi kulkenut, metsän eläinten paratiisissa. Sellaista tämä auton ikkunasta näkyvä, loputtomalta tuntuva metsä ei todellakaan ole.

Merkkejä maiseman avautumisesta alkaa viimein näkyä. Tie sivuaa silloin tällöin järveä ja pieniä peltoaukeita. Ja sitten viimein päästään lakeudelle, jossa silmä näkee taivaanrantaan asti. Kielo lausuu vanhasta muistista:

Aukee laaja latomeri,

kylä kylää tervehtää.

Sykkii raisu sydänveri,

heilahtaa jo helapää…

Mitä minä nyt, Kielo pelästyy. Mutta kun kuski ei katsahtanutkaan, ja harvat matkustajat nuokkuvat auton takaosassa, ei puoliääneen lausuttu runo tainnut haitata ketään.

Näkymät vaan ovat toiset. Ei aukea enää latomeri, sillä nykyajan tehotuotanto on jyrännyt pienet hirsiladot. Mikä vahinko!

Kielo muistelee elämää latojen vaiheilla. Lintuja, jotka tekivät pesän räystäitten alle, tuulihaukkoja katoilla, jäniksiä ja peltopyitä hakemassa evästä ja suojaa latojen alta.

Niin, hänen lapsuutensa maisema on muuttunut, mutta lakeus on. Silmä näkee täällä kauas. Kielo tuntee sydämensä avartuvan. Nuo viljavainiot, joissa vehnä, kaura ja ruis kasvattavat tähkiään, niin kaunista ja turvallista yhtä aikaa.

Tämä on hänen sielunmaisemansa, tätä katsoessaan hän tajuaa vuosikymmenien kaipauksen suuruuden.

Vanhan koulun eteiseen näyttää saapuvan vieraita vanhoja ihmisiä, mutta tunnistaminen alkaa välittömästi. Liverretään kuin linnut, ai sinähän se olet, kas Helmi siinä, ja Jussi ja Ahti, Maire ja Jarmo. Kielokin on tullut ja niin kaukaa, ja Herbert, kas vain Hebbua, panta kaulassa. Miksei, pappi kun on. Helmi on tullut ja Norma. Norma tietysti, tarmokas ihminen ja kokoonkutsuja. Hän se oli ottanut selvää osoitteista, eikä se ollutkaan mikään pikku juttu. Hän oli ostanut postimerkit ja nuollut yhdeksäntoista kirjekuorta, hän oli järjestänyt juhlapaikaksi vanhan koulun ruokasalin ja tilannut suuhunpantavat. Ajatelkaa, kahdeksankymmentä ikävuottaan ylittänyt ihminen teki sen kaiken, ikätoverit osaavat kyllä antaa asialle siinä jälleennäkemisen ilossa arvon.

Miten ihmeessä he ovat päästäneet vuodet kulkemaan ohitseen, eikä tapaamista ole saatu ennen aikaan! Kohta kuitenkin alkaa tuntua, kuin menneitä vuosikymmeniä ei tässä välissä olisi ollutkaan. Aika hyvässä kunnossa sentään ollaan. Kolme luokkatoveria on kuollut, mutta kaksikymmentä on koolla. Mitäs, maalaislapset, pienestä pitäen vanhempien apuna pelloilla puurtaneet, he ovat sitkeitä. Siinä saa aika pidellä kovasti luisella kourallaan, ennen kuin nujertaa sota-ajan koettelemukset kestäneen maalaislapsen. Tietenkin vuodet näkyvät, mutta kummasti ne vain ovat tasoittaneet ikäerot. He olivat koulunsa ensimmäiset oppilaat, ja jotkut olivat aloittaessaan läpäisseet jo kansakoulun. Mutta nyt nuo muutamat vuodet sinne tai tänne eivät näy millään lailla. Ei se seikka silloinkaan heidän muistinsa mukaan ollut juuri mitään merkinnyt. Kavereita oltiin.

Vanhemmat poikaoppilaat olivat eläneet armeijaan menon uhan alla. Kutsu saattoi tulla minä päivänä tahansa. Pieni koulutusaika armeijan harmaissa ja sitten rintamalle.

Pelon vastapainoksi elämisen nälkä oli ollut kova, ja niin ilmaantui muutamia seurustelusuhteita. Oli syntynyt luonnollinen halu maistaa aikuisen ihmisen elämää, kun kerran piti tykinruuaksikin kelvata. Pian sitten oli pulpetti ruvennut käymään ahtaaksi tyttöystävän istua. Ennen pitkää tuli pelottava kutsu rehtorin kansliaan. Rehtori ryki tovin ja ilmoitti sitten, ettei koulu voi hyväksyä epämoraalista käytöstä ja näytti ovea.

Oli se käsittämättömän kovaa aikaa. Mutta nuori ihminen on kuin ohdake. Vaikka se poljetaan jalkoihin, se nostaa taas päätään ja rehottaa kovassa ja laihassakin maassa. Koulusta erotetut olivat voittaneet vaikeudet ja selvinneet elämässä eteenpäin lukemalla yksityisesti tai hankkimalla koulutuksensa muuta tietä. Siitäkin voitiin nyt yhdessä iloita. Ennen kaikkea tuntuu hyvältä tietää, ettei luokkatovereista kukaan sentään ollut kaatunut sodassa.

Nyt on tultu iloisella mielellä yhdessä muistelemaan vanhoja aikoja. Ja pian liikakilojen ja ryppyjen alta tulee esiin se vanha kaveri, jonka kanssa nuuhkittiin ikivanhaan taloon majoittuneen koulun hajuja, niitä muikeita tuoksuja, joita pitkien matkojen takaa ponnistelleitten oppilaitten kengät ja villavaatteet tupsuttivat kuivuessaan ilmoille. Ensin aamusta ne tuoksahdukset voittivat rakenteisiin kuolleen rotan hajun, mutta iltapäivällä se inha lemu otti jälleen voiton kaikesta muusta. Mutta siihenkin tottui, niin kuin kaikkeen nuorena tottuu. Eivätkä edes ne nyt muistoissa niin kauniit ja etevät opettajat nyrpistäneet nenäänsä hajuille. Ei, he opettivat, koska silloin oli vallalla käytäntö: Opettaja opettaa, oppilas oppii.

Näitä he nyt kymmenien vuosien jälkeen muistelevat. Joku mainitsee myös äänet. Niin, ne äänet! Kenkien kopina ja pulpetinkansien kalahtelu, liidun ääni, kun se raapi taulun pintaa. Kaksi kolmiota ovat yhteneväisiä jos… Ja todistelun päätteeksi helpotus, ne sanat, jotka olivat portti luokan edestä käytävää pitkin oman pulpetin turvaan: Mikä Oli Todistettava.

He tuntevat viihtyvänsä niin hyvin tässä, omassa joukossa yhteisten muistojen parissa. Kakku on hyvää ja kahvi on hyvää. Päästään käsittelemään työhistoriat, eläkkeellä olemiset, aviopuolisot, lapset ja lastenlapset, verenpaineet ja leikkaukset. Puhetta riittäisi vaikka kuinka kauan.

Mutta Norma taputtaa käsiään. Vaativasti, niin kuin olisi vieläkin firman henkilöstöjohtaja.

– Niin, Norma sanoo, toistan vielä, mitä äsken sanoin: Olette kaikki sydämellisesti tervetulleet. Mutta etten olisi yksin äänessä, annan vuoron keskuudessamme olevalle kirjailijalle, siis Kielolle. Kielo, nousehan sieltä. Älä ujostele. Varmaan olette nähneet Kielon nimen lehtien kulttuurisivuilla. No ainakin paikallislehtien. Reippaasti vaan Kielo. Liika vaatimattomuus ei pue ketään. Kielo esittää nyt meille kirjoittamansa novellin. Mitä? No siis pakinan. Oli nyt mikä oli. Kielo, ripeästi ripeästi, meillä ei ole rajattomasti aikaa.

Kielo laittaa kakkulautasen pöydän kulmalle ja nousee tuolistaan. Hänen olemustaan katsotaan, ja hän tietää sen. Satakiloinen nainen epäilee aina tuijotusta ja pilkallisia virneitä ihmisten kasvoilla, eikä ole kovin mukavaa kävellä etualalle esiintymään. Mutta lämmin ja rattoisa toveruuden tunne lohduttaa, ja Kielo aloittaa vaelluksen pöytäryhmien välitse. Tällaisessa kujanjuoksussa ehtii katua sitä, että tulikin asetuttua peräseinän viereen, josta on pitkä matka etualalle. Puna nousee kasvoille Norman hätistellessä, ja Kielo muistaa lintunsa siellä kotona, ainoan ystävänsä, joka varmaan juuri nyt kyyhöttää häkissään ypöyksin pää siiven alla. Yhtä turvattomana kuin hänen emäntänsä tässä katseitten ristitulessa. Pieni Tipi parka.

Mutta Kielo on luvannut esiintyä, ja pakko nyt vain on selvitellä kurkkunsa ja aloittaa:

Kengännauhat

Olipa kerran eukko, joka sanoi pojalleen: Kuulehan poikani, mene ja etsi varastoistasi suuret miehen kengät. Anna ne minulle, minä otan ja laitan ne oveni ulkopuolelle, niin että roistot ja ryövärit pelästyvät ja huudahtavat: Oho, onpa suuret jalkineet, niiden omistaja on varmaan oikea ryökäle. Tuohon huusholliin ei ainakaan parane mennä pahojaan tekemään.

Poika teki kuten eukko toivoi ja toi hänelle vanhat miesten monot (numero 48). Eukko laittoi hirmut ulko-ovelleen ja nukkui sen jälkeen lapsen lailla, illalla juuri ja juuri ennätti saada jalat peiton alle, kun jo nukahti ja heräsi vasta aamulla siihen, että kädet alkoivat pyöriä kuin olisi jauhanut kahvia ja sieraimissa tuntui selvä vastajauhetun kahvin tuoksu.

No, sitten sattui paikalle lukkoseppä, joka asensi eukon oveen erikoisen varman lukon. Nyt eukko tunsi olonsa turvalliseksi eikä tarvinnut enää kenkiä ovipielessä keräämässä naapurien ihmetteleviä katseita. Mutta eukko ei suinkaan kiikuttanut kenkiä roskapönttöön, ei, hän pani ne varastoon, sillä hän oli kotoisin seudulta, joka oli kuuluisa säästäväisyydestään.

Eukon kotiseudulla ei ollut tapana heittää roskiin mitään, mikä ei haissut erikoisen pahalta tai sitten ollut selvästi homeessa. Kerrotaan myös – mutta tämä on vain kuulopuhetta – että sen seurakunnan kirkon kolehtihaavissa on rahakolikoitten sijasta usein nappeja. Rovasti kuului valittaneen, että olisivat olleet edes ehjiä, vanhoja halkinaisia housunnappeja ei voinut käyttää enää mihinkään. Mutta tästä asiasta en mene valalle. Juttu saattaa olla naapuriseurakunnan kateellisten ihmisten alkuun panema. Nämä naapurit kun puhuvat totena sellaistakin, että k.o. seurakunnassa naiset nostavat hameensa ja istuvat paljaalla takapuolella kirkon penkkiin sen takia, että pelkäävät hameen kuluvan. Se nyt ainakin on valhetta ja vihapuhetta, kaikkea ne kyröläiset keksivätkin. Mutta kumminkin, sen pitäjän vaakunassa on orava, ja oravahan on sellainen Luojan luomus, joka säästää ja varastoi koloihinsa kaikenlaista purtavaa.

Sitten sattui niin, että eukko hankki itselleen koiranpennun. Ja pentu oli kaikkien pentujen tapaan kova jyrsimään. Silloin eukko muisti ne suuret kengät ja