Kultaraha nurkan alla

By Maria Vuorio

Anni on nuori nainen, joka päättää lähteä maailmalle seikkailemaan. Kesken seikkailujen Anni kohtaa jotain yllättävää – ihka oikean mörököllin! Eikä siinä kaikki. Sulevi-niminen mörökölli nimittäin vie Annin sydämen mukanaan. Alkaa Annin ja Sulevin yhteiselo, josta ei puutu taikuutta! Apua Anni ja Sulevi saavat jännittävältä Lyytikkä-nimiseltä vanhalta naiselta. Mutta onko Lyytikkä noita vai muuten vain erikoinen? Kun Anni ja Sulevi saavat lapsia, yksi asia on varma. Näiden lasten elämä ei tule olemaan tavallista – onhan taikamaailma täynnä jännittäviä seikkailuja!Kultaraha nurkan alla on ihastuttava saturomaani, joka on ollut myös Finlandia Junior -ehdokkaana vuonna 2000.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 1, 2022
• ISBN: 9788728275702

Book preview

Kultaraha nurkan alla

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2000, 2022 Maria Vuorio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728275702

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tyttö ja mörökölli

T ämä on tarina Annista ja Sulevista, tytöstä ja mörököllistä, sekä heidän lapsistaan, jotka tulla tupsahtivat maailmaan.

He tosiaan vain ilmestyivät tänne. Kukapa sitä tarkkaan tietää, mistä on tullut. Luoteesta vai kaakosta, niinkö?

Eihän lapsia rakennella työpöydällä niin kuin pullapoikia ja räsynukkeja. Ei heitä oman mielen mukaan kyhätä: silmät noin, suu noin, tukka tuosta ja jalat tästä. Ehei. Lasten syntymä on aina salaisuus ja ihme, ja minne elämässään menevät, sekin pysyy salaisuutena. Kauan.

Sillä aika on pitkä. Se hulmuaa yllämme kuin taivaankansi; ja jos joskus tuntuukin, että se on mennyt ohitsemme yhdessä hujauksessa, silloin olemme varmaan tuulenpuuskassa katsoneet pelkkää kelloa. Kelloa, jossa osoittimet kiertävät samaa pientä kehää. Eihän aikaa voi vangita kelloon. Se olisi yhtä hassua kuin se, että hölmöläiset yrittivät kaapata pihalla valoa säkkeihin.

Anni ja Sulevi ovat jo pieniä. Heissä oli se erikoisuus että he eivät kasvaneet vain isoiksi, vaan isoista jälleen pieniksi.

Eivätkä he enää pienene. Kaikki loppuu aikanaan. Mutta tämä tarinan alussa he ovat vasta tyttö ja mörökölli. Sulevi mörökölli siksi, että niin hänestä oli tapana sanoa. Hän oli nimittäin lyhyt ja pikkuisen paksu, ja tukkansa oli musta ja taipumaton ja kulmakarvansa kuin pienet pensaat.

Olipa siis kerran, ja tulee ehkä aina olemaan, ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä tahtovat, ja lähtevät siksi maailmalle onneaan etsimään.

Myös tyttö Anni oli pakannut laukkunsa ja kulki halki suuren metsän valtakuntien rajalle. Ei ollut hänellä enää aikuiseksi vartuttuaan olemista vanhassa maassa, vaan piti etsiä uusi paikka elää.

Ihan ensimmäiseksi Anni toivoi kattoa päänsä päälle, vasta sitten onnea. Sillä katto on hyvä joka tapauksessa, mutta onnesta Anni ei oikein tiennyt, mitä se on. Joskus katsellessaan sontiaisen mönkimistä juhannusruusussa hän oli ajatellut, että tuopa olisi onnea: kelliä keskellä puhdasta valkoista kukkaa. Tai hän oli nähnyt koiran latkivan nälkäisesti vettä kupistaan, ja ajatellut: olipa sille onni, että satuin juuri täyttämään sen kipon tuoreella kylmällä vedellä.

Anni oli siis mitä järkevin ja ymmärtäväisin tyttö. Mutta oli mahdoton sanoa, oliko hän prinsessa vai sikopaimen, koska hänen hulmuileva pönkkähameensa oli aivan nuhjaantunut ja matkahuivinsa riekaleina. Kangas kumpaisessakin oli sentään parhainta laatua. Minkä sille voi, että reissussa rähjääntyy.Varsinkin jos joutuu kävelemään omin jaloin ja tiet sattuvat sinä kesänä vallan kauheasti tupruamaan.

Sillä silloin kun Anni lähti maailmalle, ei asvalttia ollut vielä keksitty. Hyvä, jos teitä tehtiin. Lehmiin luotettiin. Siitä, mistä lehmät menivät, siitä alkoivat ihmisetkin mennä. Niin syntyivät tiet, ja ensin ne olivat kovasti mutkaisia. Käkkäräiset puut kierrettiin, samoin isot kivet ja kalliokumpareet.

Aikansa kuljettuaan Anni tuli sillalle ja pysähtyi katselemaan kaiteen yli jokea, joka siinä pyörteisenä solisi lankkujen alla. Hän mietti, lähtisikö tien sijasta seuraamaan jokea, sillä joet vievät kaupunkeihin, ja kaupungeissa riittää taloja ja kattoja.

Mutta juuri sillä hetkellä Sulevi Lukko tuli paikalle ja kysyi:

– Oletkos sinä Anni? Hän nimittäin tunsi jonkin Annin, jolla oli selässä letti kuin vehnärinkilä, ja nähdessään siinä sillalla tytön takaapäin, hän ilman muuta luuli, että siinä oli se hänelle entuudesta tuttu.

– No miksen minä voisi ollakin, vaikka jonkun kaima! ihan vieras tyttö vastasi hänelle nauraen.

Sulevi meni mörököllimäisesti hämilleen, kun ei tiennyt, ilkamoiko toinen vai puhuiko totta.

Siitä lähtien kaikki kuitenkin tunsivat tytön Anniksi. Kun sukunimeä udeltiin, Sulevi kertoi: – Tirvunen. Nimi tuli hänelle mieleen värssystä: Tii tii tirvunen. Vaa vaa varpunen. Missä sinun pesäs on? Kuuses pienes, väkkärän niemes, kuivasa kuuses, vääräsä männys. Hän jopa keksi sanoihin sävelen ja lauloi, yhtäkkiä avasi suunsa niin että itsekin hämmästyi. Mutta Anni piti kovasti sekä nimestä että laulusta.

Sulevi Lukko ei värssyistään huolimatta ollut runoniekka tai pelimanni, hän piti kylässä kirjoja ja paperia myyvää kauppaa. Kauppa oli niin rotkon reunalla, että kun ihmisiä astui sisään, heitä hiukan jännitti sekä herra Lukon mörökölliys että lattialautojen notkunta. Myrskyllä ei kukaan uskaltautunut oven sisäpuolelle, ja vähän kävi väkeä muutenkin.

Kirjat olivat näet hyvin vanhoja, eikä niissä kaikissa ollut edes kansikuvaa. Myytävä paperi oli kellastunutta, vain äidit ja runoilijat sitä ostivat kolikoillaan. Mutta nuottipaperia meni onneksi eräälle säveltäjälle krosseittain.

Sulevi Lukko eli vaatimattomasti. Hänellä oli kamari kaupan takana, ja ylhäällä vintissä huone, jossa kukaan ei asunut. Kukaan ei uskaltanut. Sillä rajuilmoilla talo tosiaan kallistui kohti rotkoa, keinui kivijalallaan. Vintissä kallistelu tuntui erityisen voimakkaasti; ja koska kyse ei ollut mistään huvipuiston laitteesta, sieti olla varuillaan.

Anni Tirvunen ryhtyi silti asumaan kirjakaupan vintissä. Siellä hänellä oli katto päänsä päällä, ja hauska katto olikin, sillä sateella se ropisi ja tuulella kohisi, ja linnut hyppivät sillä, ja oravat pomppivat.

Anni autteli myös mielellään Sulevia kirjakaupassa; myi vihkoja ja viikkasi ruusupaperiarkkeja valmiiksi lahjoja varten. Kirjoista Anni piti paljon, ja koska asiakkaita kävi harvoin, hän sai kaiken päivää istua tikapuilla kirjoja ahmimassa. Hän ehti lukea viikossa monta hyllymetriä.

Sulevikin luki, tai sitten hän kirjoitti. He vilkaisivat välillä toisiaan tarinoitten lomasta ja hymyilivät. Joskus heillä kului koko päivä hauskassa juttelussa. Illalla he keittivät teetä viheltävällä pannulla ja siivosivat kauppaa harjalla ja kihvelillä. Tuskin minnekään laskeutui pölyä sellaiset määrät kuin Sulevi Lukon vanhaan kauppaan. Onneksi he kumpikin olivat tottuneita tomuisuuteen.

Ja onneksi he ystävystyivät, sillä ystävystyttyään he saman tien myös rakastuivat, ja rakkaus on hyvin tärkeää sekä prinsessoille, sikopaimenille että mörökölleille.

Rakkaus sai Annin valvomaan yökausia huterassa vinttihuoneessaan. Sydämen kuumotus sai hänen poskensakin niin hehkumaan, etteivät ne jäähtyneet ja kalvenneet vaikka hän olisi upottanut koko päänsä illalla sadevesitynnyriin.

Tuomet kukkivat nyt kuin kuumeessa, ne ryöppysivät kuin pilvet, ja kesäkuun hunajainen kuu paistoi suoraan Annin kasvoihin sinne kirjakaupan vintinikkunaan.

Hereillä oli Sulevi Lukkokin. Hän kävellä käpsehti umpeen kasvaneessa puutarhassaan, joka juuri ja juuri mahtui talon ja rotkon väliin. Joka kevätkesä Sulevi siellä käveli, sillä hän piti tavattomasti tuomista ja sireeneistä. Siitäkin huolimatta että tuomet ja sireenit kukkiessaan aiheuttivat hänelle unettomuutta, hän aina kiirehti niitten luo. Tänä vuonna hän huomasi aivan hullaantuneensa pihalla oleiluun ja valvomiseen.

Tavoitettuaan kukkaterttujen alta tutun, jo lahoavan puutarhatuolinsa, Sulevi rojahti istualleen. Ehkä hän oli hengittänyt pensaitten tuoksua liian syvään, sillä häntä huimasi ja sydän jyskytti polttavasti. Oli kuin sen olisi lävistänyt nuoli! Mutta ei mikään näkyvä nuoli, vaan suloisesti vihlaiseva säde, joka koskaan aikaisemmin ei ollut osunut Suleviin. Hän tiesi heti, mikä se säteilevä nuoli oli. Rakkaus! Sulevi Lukko oli sydänjuuriaan myöten rakastunut Anni Tirvuseen.

Kun Anni katseli vinttikamaristaan alas puutarhaan, hän näki Sulevin istumassa siellä sireenipensaan siimeksessä kuin kuningas harmaalla valtaistuimellaan. Hän kurotti ajatuksissaan ulos ikkunasta. Hän melkein putosi! Hetken oli tuntunut kuin hän olisi ollut lintu, yöpaitainen pulmunen puitten kukkivien latvojen yllä. Mutta vain punarintojen ja rastaitten liverrys kuului alhaalta rotkosta, ja jokin harvinainen lintu naksutti kätkössään.

Anni empi. Ei kuitenkaan rakkautta, vaan tikkaita. Ulkoseinään naulatut palotikkaat, joita myöten pääsi vinttihuoneesta suoraan puutarhaan, olivat näet aivan ruosteiset. Peräti poikki sieltä täältä. Tuskin ne olisivat kantaneet edes kissan painoa.

Anni oli kuitenkin rakastunut. Sulevi oli rakastunut. Koko öinen metsä ja puutarha oli niin rakastunut, että surisi ja humisi.Ja se harvinainen lintu naksutti taukoamatta. Ei silloin voi jäädä. Ei silloin katto merkitse mitään, ei soma huone muuta kuin vankilaa! Siksi Anni lähti. Hän ei aikaillut enää, ei edes käyttänyt portaita ja ovia, mokomia hidastavia puukapineita ja kiertoteitä.

Samalla hetkellä Sulevikin ponnahti ylös vanhasta tuolistaan ja kääntyi katsomaan: Suloisempana kuin kesän kuun hän näki Annin kasvot ikkunalla, hän näki tämän pussihihaisen paidan kuin suuren kukkasen, ja sitten hän näki että tyttö harppasi paljain varpain tikkaille, oli kuin talo olisi siitä huojahtanut, vai miten tiiliskivi noin irtosikin räystäältä? Sulevi juoksi. Hän juoksi kädet hämmästyksestä koholla yli ruusupensaitten ja sireenipuskien, hän melkein lensi Annia vastaan!

Kun talo tössäbtää ja metsään kaikki katoaa

A nni lipesi heti monta pienaa, ja kun hän tarttui tikapuitten reunoihin, talo heilahti melkoisesti. Rappausta ja laastia ropisi seinästä, räystäältä putosi sammalta. Koska Anni ei nähnyt katolle, hän ei tiennyt, että savupiippu tutisi. Ja minkä hän sille olisi mahtanut. Oikeasti Anni oli pienikokoinen ja kevyt, näytti nukelta siellä tikkailla heiluessaan. Mutta tietysti hän oli painavampi kuin kissa, joka juuri ja juuri olisi päässyt alas horjuttamatta taloa. Mikäli joku kissa nyt olisi astunut sellaisille tikkaille. Tiedetäänhän, miten viisas eläin kissa on, kun kyseessä on oman nahan säästö.

Mutta Anni ei ollut myöskään mikään nukke. Hän osasi tehdä päätöksiä.

Hän päätti heittäytyä ilmaan.

Kuin liito-orava hän hyppäsi tikkailta valkean paitansa varaan ja leijui purjeena halki ilman suoraan Sulevin syliin!

Onneksi heidän ajatuksensa kävivät niin yksiin.

Onneksi Anni niin luotti Suleviin.

Ja onneksi paita oli niin mainio. Sillä nyt he saattoivat lähteä käsi kädessä kävelylle öiseen, satumaiseen lehtoon, eikä heidän tarvinnut jäädä kärsimään katkenneita luita ja särkyneitä sydämiä. Tosin he kulkivat ontuen kuin kaksi haavoittunutta lintua. Mutta haavoittuminen johtui rakkauden nuolesta, eikä sellainen kipu ole pahasta.

Kotvan kuluttua he pääsivät kuun valaisemaan, metsätähtiä kasvavaan notkoon ja istuivat kivelle puhellakseen. Nyt tiedän, miltä sontiaisesta tuntuu kelliä keskellä juhannusruusua, Anni ajatteli lempeänä, nyt tiedän mitä on onni.

Samoin Sulevi tuumi riemuissaan: nyt päätäni pyörryttää vain onni! Olemme kahden, Tirvus-Anni, rakas varpunen ja minä, täällä metsässä, kuutamossa. Tämä on totta!

Mutta tuskin he ehtivät sanoa sanaa toisilleen, kun heidän takaansa kuului outoa räminää ja räiskettä. Oliko talo lähtenyt heidän peräänsä metsään? Kuului selvästi hyllyjen romahtelua ja ikkunalasien särkymistä. Jytisi ja jysähteli. Eikä syynä ollut ukkonen, sillä yö oli leppeä ja sees.

Sulevi ja Anni kapusivat ylös jyrkännettä katsomaan, mitä tapahtui. Puolivälissä matkaa Sulevin päähän kopsahti kirja.Valtavasti, vyörynä lakosi kirjoja rinteeseen, niitä oli niin paljon; niitä oli aivan liikaa. Sulevi oli sullonut kirjoja alakerran puuvarastonkin täyteen, ja paksuilla luetteloilla hän oli tukenut yläkertaan ja kellariin vievät portaat. Kirjoilla hän oli tukkinut seinistä tupajumien tekemät kolot ja ilmanvaihtokanavat. Talo oli niin hatara, ettei siellä enää mitään tuuletusaukkoja tarvittu. Tarjeta piti! Ja kirjoilla hän oli totta puhuaksemme myös lämmittänyt hellaansa, ainakin keittänyt vähän vettä.

Nyt koko rötiskö romahti savupiipusta varastoon. Anni ja Sulevi ehtivät juuri parahiksi takapihalle nähdäkseen, miten pöly pössähti ja sahanpuru sauhusi, kun talo meni maan tasalle kuin mikäkin tuhkelo! Hirvittävä määrä tupajumeja, kirjaskorpioneja, pölypunkkeja ja hämähäkkejä jäi kodittomaksi, mutta kun kukaan ei kerran kuollut, onnettomuus sujui hyvin.

Silti Anni huusi katuvaisena: – En olisi saanut roikkua palotikkaissa! Sillä eihän hän sentään ennen taloa ollut hajottanut, vaikka muuta kamaa hänen käsissään aina särkyikin: peilejä, helminauhoja, vaaseja, kärryjä…

Mutta Sulevi puisti päätään ja riemuitsi: – Mikä ihmeellinen pelastus! ja sulki hänet hellästi syliinsä.

Kun tomu hiukan hälveni eikä heitä enää yskittänyt, he näkivät ettei oksan oksaa ollut katkennut puista ja pensaista. Siitä iloisina he menivät