Kuin vaahteranlehtiä iholla

By Eeva Tikka

Outi on 17-vuotias tyttö hankalassa tilanteessa. Vanhemmat ovat eronneet, ja Outi asuu äitinsä kanssa. Isäänsä Outi joutuu tapaamaan salaa. Baarissa työskentelevällä Outilla ei ole kummoinen palkka, eikä ole maitokaupassa työskentelevällä äidilläkään. Mutta isä... hänellä on tuskin varaa ruokaan. Äiti on vuosien saatossa muuttunut negatiiviseksi, ja kotona on ikävä ilmapiiri. Äiti ei kuitenkaan pysty lannistamaan positiivista Outia. Hän näkee ympärillään valoa – edessä on aikuistuminen ja oma elämä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 15, 2021
• ISBN: 9788728099650

Book preview

silmäluomiensa raosta outi seurasi kun äiti pukeutui. Äidin liikkeet olivat hätäisen tyrkkivät, hän oli noussut liian myöhään. Outista tuntui kuin hänen sänkyään olisi kevyesti tönitty läpi hämärän aamun. Kello oli pian kahdeksan, hartaita säveliä kuului naapurin radiosta.

Äiti oli aamuvihainen mutta vain omalla avuttomalla tavallaan.

Oli Outin vapaapäivä, äiti meni maitokauppaan myymään.

Äidin kädet pöyhivät kauhtunutta peruukkia, hän vilkaisi välillä Outin sänkyä kohti. Äiti nukkui toisessa huoneessa mutta tuli tavallisesti olohuoneeseen pukeutumaan kun siellä oli parempi peili. Outi kiristi silmäluomiaan kiinni mutta äiti alkoi puhua:

– ja maitopullot on tiskipöydällä, huuhtele vähän, ja Solivea on otettava myös ja kermatetra ja jos vaikka valmiin maksalaatikon otat – minä menen Elmalle suoraan töistä. Hän oli vähän aikaa vaiti ja jatkoi sitten:

– ja sitä älä päästä jos tulee.

– Mitä sitä. Ai isääkö. Ei tule enkä minä päästä.

– Eikö sitten ole käynyt?

Mitä tuohon vastaisi? Outi ei vastannut mitään.

Isä tuli yhdentoista aikaan. Hänellä oli kohtalaisen siistit vaatteet, silti niistä sai sen vaikutelman kuin ne olisivat olleet jonkun toisen päällä ensin. Hän silmäili nopeasti tytärtään.

– ole nähty pitkään aikaan, hän sanoi ja ääni oli sumea.

Hän oli muuttunut hivenen taas johonkin epämääräiseen suuntaan. Hän puhui sekavahkosti tekemisistään ja olemisistaan. Kävi ilmi ettei hän enää asunut siellä missä ennen.

– Missä sitten?

– No asia on sillä tavalla, annan uuden osotteen myöhemmin – kun tämä jossa nyt asun on väliaikainen –

Hän katsoi kiinnostuneena kun Outi laittoi voileipiä kahvipöytään. Ja tuon kuin vahingossa näytetyn mielenkiinnon takia tyttö avasi vielä sardiinipurkin ja otti jääkaapista loput tomaatit.

Sanon syöneeni itse, hän ajatteli. Tai sanon niin kuin on. Tai äiti ei edes huomaa. Pitikö hänelle tulla huomenna jonkun? Ei, hänen piti kai itse mennä. No sitten voi sardiinit huoletta laittaa, ei isä kai kaikkia syö ja voinhan mennä vielä kauppaan ja ostaa tilalle.

– Tietääkö Elsa että minä käyn? Isän kysymyksessä tuntui sipulin haju. Metsästäjänmakkaraa, Outi ajatteli, se on halpaa vai onko se? Mitä isälle mahtaa kuulua oikein?

– Ei kai se tiedä, hän vastasi. – Mutta epäilee, arvaa.

– Jos sinulla on vaikeaa sen takia – ajattelin – jos on parempi että en tule?

– Tule sinä vain. En minä välitä jos tietääkin, onhan sinulla oikeus käydä – jos vain tahdot.

Isän katsetta nyki, se siirtelehti ja hajosi ja keskittyi jälleen tyttöön. Mitä se minusta katsoo, Outi ajatteli, minä tässä vain: vaalea hatara tukka, liian kapeat harmaat silmät. Ja etuhampaat rumat, ulkonevat.

Isä sanoi avuttomasti:

– Mitä sinulle muuten nyt kuuluu?

– Ei mitään, samaa vain. Olen vielä siellä Järveläisen baarissa. Kurja palkka mutta kai se keväällä nousee kun täytän kahdeksantoista. Tulee se vähimmäispalkka. Ei siitä silti paljon jää kun vähennetään verot ja se mitä siellä syön.

– Viihdytkö sinä siellä?

– En voi sanoa että viihdyn. Aina on kiire, ja käry, ja akat keittiössä riitelee. Ja tuskin syömään ehtii, aina ollaan hoputtamassa. Ja se palkka on pahin – minä kyllä vaihtaisin paikkaa. Mutta en tiedä mitä muuta yrittäisin. Kun jäi se oppikoulukin kesken.

– Kaksi vai kolmeko luokkaa nyt kävitkään?

– Kaksi – kolmas jäi kesken. Sitten vielä kävin sen kansalaiskoulun. Outi kaatoi isälle kahvia ja hänestä tuntui etteivät hänen asiansa kovinkaan paljon kuuluneet isälle.

Isän raskaat sormet haparoivat sokeriastiassa. Ne olivat paksut ja Outi katsoi vähän ihmeissään isää joka ei ollut muuten lihava. Sitten hän vilkaisi sormia tarkemmin. Niiden lihavuus keskittyi nivelten kohdalle, kai se olikin turvotusta. Samoin olivat turvonneet silmien alustat. Pää oli syvällä, kulmakarvat kuluneet.

Outi ei paljon muistanut isää varhaisimmasta lapsuudestaan; joskus vain isä oli leikkinyt hänen kanssaan ja ollut hänelle muutenkin hyvä. Ottanut suoriksi ojennettujen jalkojensa päälle ja keinuttanut. Myöhemmiltä ajoilta hän muisti tavaroita joita isä oli käydessään tuonut. Kireitä sävyjä äidin äänessä, itku. Sitten aika jolloin isä ei edes käynyt. Kortteja Ruotsista. Outi oli kolmentoista kun isä alkoi uudestaan käydä.

Ensimmäisellä kerralla äiti ajoi hänet pois. Isä oli Ruotsissa ollessaan jättänyt paljon elatuseriä maksamatta. Mutta hän tuli toisen kerran, kun Outi oli kotona yksin. Hän soitti ovikelloa ja tyttö avasi, seisoi oviaukossa epävarmana ja honteloksi kasvaneena, huolimattomasti leikattu tukka toisen silmän edessä. Hän päästi isän eteiseen mutta ei sitten enää tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän vain seisoi eteisessä ja perääntyi sitten olohuoneen ovea kohti ja isä tuli naulakon kohdalle. Hän riisui takin ja hatun. Tyttö seisoi jo olohuoneen kynnyksellä. Hän ei nähnyt isässä mitään tuttua, ei mitään minkä olisi ennestään muistanut. Sitten hän huomasi ruskean luomen joka isällä oli leuassaan ja hän muisti joskus tarttuneensa siihen ja kuvitelleensa sitä rusinaksi. Hän oli ollut purevinaan sitä, isä oli nauranut ja sitten keikauttanut häntä ilmassa monta kertaa.

Jännitys laukesi hänessä, hän pyysi isää istumaan.

Sen jälkeen Outista oli luonnollista että isä edelleen kävi. Saattoi käydä joka viikko parina kuukautena peräkkäin ja sitten pysyä poissa puolikin vuotta.

Outi ei itse ymmärtänyt mitä hänelle tuona aikana tapahtui. Hän käsitti kyllä että äidin katkeruus oli oikeutettua ja että isä tosiaan oli tainnut tehdä väärin jossakin. – Rahaa ei tipu, ei penniäkään enää – vaan mistäpä maksaisi, tuommoinen. Äiti jupisi puoliksi itsekseen, puoliksi Outille. Ja kun Outi olisi tarvinnut uuden talvitakin eikä ollut rahaa ostaa, äiti sanoi että oli isän syy että hänen piti kulkea vanhassa.

Mutta jollakin tavalla Outista oli kuin tämä kaikki ei olisi kuitenkaan koskenut sitä isää joka kävi häntä katsomassa. Ei myöskään sitä jonka hän muisti varhaisilta vuosiltaan ja joka oli ollut hänelle hyvä. Syntyi yhä uusia yhtymäkohtia sen entisen ja tämän isän välille, uusia muistoja isästä kaivautui esiin. Oikeita vai kuviteltuja, siitä hän ei välittänyt. Hän ei halunnut pettää äitiään mutta salasi silti isän käynnit sikäli kuin saattoi. Hänessä oli herännyt hämärä, puoleksi hävettävä mutta itsepäinen uskollisuus isää kohtaan.

Monta vuotta oli ollut näin. Miksi hän vielä, melkein aikuisena, antoi isän käydä, pyrki salailemaan kuin lapsi? Monta kertaa hän oli miettinyt sitä. Isästä oli jäljellä yhä vähemmän, ne ajat olivat jo poissa jolloin isä oli kasvanut ja lisääntynyt hänen elämässään, ajat jolloin uskollisuus syntyi. Nyt isästä ei enää ollut jäljellä muuta kuin käynnit. Mitä ne sitten merkitsivät? He eivät lopultakaan olleet läheisiä toisilleen eivätkä voineetkaan olla. Hän ymmärsi että isä oli jättänyt hänet kerran. Isäkin tiesi tämän. Viikkojen, kuukausien, vuosien aukkoja oli heidän välissään. Mitä merkitsi se mitä he tavatessaan puhuivat toisilleen: avuttomat, vähän syrjästä puhutut sanat? Mitä merkitsi kahvi, voileivät, pulla jos sitä sattui olemaan? Outi oli tavallaan helpottunutkin aina kun isä lähti.

outi äännähti ja heräsi. Iho tuntui tahmealta ja hän muisti heti näkemänsä unen. Joku oli kantanut huoneeseen sylillisen vaahteranlehtiä, riisunut hänet ja liimannut lehdet syljellä hänen ihoonsa. Keltaisia postimerkkejä, hän oli sanonut sille joka sen teki. Lähetä minut, minut pitää lähettää. Minne, se oli kysynyt naurahtaen ja sen korvan takaa oli valunut likaista tukkaa kuin sylkeä. Pois, hän oli vastannut, kunhan vain jonnekin täältä Helsingistä –

Hän nousi vuoteesta, meni ikkunan luo ja siirsi verhoa syrjään. Syksyinen sade ropisi yksitoikkoisesti, katulamppu vaappui, yhdestä vastapäisen talon ikkunasta näkyi valo. Äiti ei ollut vielä tullut. Äidin tämänkertaisesta seuralaisesta, Erkistä, hänen mieleensä oli jäänyt vain tavallista punaisemmat korvat. Kuin hän olisi aina hävennyt. Muuten hän oli jotain vaaleaa ja epämääräistä mutta sellaiselta saattoi äitikin näyttää vieraan silmissä. Jotakin selkiintymätöntä oli hänenkin kasvoissaan. Mutta Outille se epämääräisyys oli jo aikoja sitten jäsentynyt tarkoittamaan nimenomaista, tarkkaan rajattua. Hän luuli jo tuntevansa äidin. Tuossa on ihminen, hän joskus ajatteli. Ei niinkään äiti, enemmän vain ihminen.

Äiti oli pelännyt synnyttää. Turusen Elma sen oli Outille kertonut samoin kuin sen että äiti oli ensin yrittänyt saada abortin. – Oli niin sekaisin raukka, minä puhuin järkeä sille – ja se isäsi, Eero, oli alkanut olla toisen kanssa.

Äiti ei ollut saanut aborttia ja hän oli alistunut vain pelkäämään. Iltaisin riisuutuessaan hän oli kauhuissaan painellut kasvavaa vatsaansa. – Se ei voi mennä hyvin, kyllä minä sen tiedän, eihän mitenkään voi olla mahdollista että se menisi hyvin.

– Miksi ei menisi? Turuska oli kysynyt tiukasti. – Samat sisusvärkit ne sinulla kai on kuin muillakin ämmillä.

– En minä sitä – mutta nyt kun Eerokin – kun tämä on tämmöistä, ja kuoleehan joskus vieläkin synnytykseen –

– Kuule Elsa, Turuska oli sanonut vihaisesti. – Tahdotko sinä tämän lapsen vai otanko minä sen?

– Lapsen? äiti oli kysynyt. – Miten niin, lapsen – kyllähän minä lapsen tahdon.

Hän oli ajatellut vain vaivalloista raskautta ja synnytystä johon saattoi kuolla. Hän halusi siis lapsen ilman niitä.

– Voi sinua Elsa höperö mikä olet! Turuska oli nauranut.

Vähän ennen synnytystä Turuska oli ollut heillä melkein kaikki illat ja pyhät. Äiti oli saanut raskausarpia, ne kulkivat yli vatsan sivujen leveinä ja aivan kuin äidin epätoivoa ilkkuen. Vieläkin ne näkyivät, tosin haaltuneina. Mutta silloin äiti oli ajatellut ettei ikinä enää voisi näyttäytyä ilman vaatteita yhdellekään miehelle ja ettei Eero ainakaan nyt enää voisi olla ilman muita. – Mutta sama se on kun kohta minusta ei ole kumminkaan mitään jäljellä – hyvin se ei ainakaan voi mennä.

Äiti ei kuollut synnytykseen, ei ollut lähelläkään kuolemaa vaikka itse luuli olevansa. Hän katsoi suuren hämmingin vallassa lasta joka tuotiin hänen viereensä. Hän hämmästyi myös Eeroa joka toi ruusukimpun ja hän katsoi pitkään miestä jonka takia oli uskonut kuolevansa. Hän eli, ja hänestä tullut lapsi eli – siitä kaikesta olikin tullut lapsi: surusta, hädästä, pelosta, kuolemasta. Raskausarvet jäivät kuin elääkseen nekin. Nyt hän ei kuitenkaan enää hävennyt niitä, ne olivat olleetkin lapsen eivätkä kuoleman enne. Mutta ruusukimpun tuonut mies sen sijaan loittoni yhä, tuli vieraaksi, repesi hänestä – ja meni sitten kokonaan.

Silloin äiti oli työssä sekatavarakaupassa josta muutaman vuoden kuluttua siirtyi maitopuolelle. Lasta vietiin päivähoitoon sinne tänne, sitten lastentarhaan. Äiti oli tyytyväinen tyttäreensä sillä se ei pahemmin itkenyt, vielä enemmän hän kiintyi siihen kun se näytti rupeavan kuuntelemaan. Sillä äidillä oli paljon puhuttavaa. Hän olisi puhunut tuolille ja sähköhellalle ellei lasta olisi ollut. Lapsella sen sijaan oli oikeat korvat vaikka ne alkuun olivat kuin rypistynyttä silkkipaperia. Mutta niistä tuli sileät ja jäntevät ja kauniisti päänmyötäiset.

Outin varhaisimpia muistikuvia äidistä oli se että äiti kuori häntä paksuista vaatteista ja koko ajan puhui. Hänet oli juuri tuotu päivähoidosta ja äidin oli kerrottava kaikesta mitä töissä oli sattunut päivän mittaan.

– minä olin varma että jauhopussi oli ehjä kun sen annoin, se varmaan itse puhkaisi sen, sormuksillaan – kädet kuin joulukuusi helyjä täynnä, lienevätkö aitoja edes. Minulle aina rähjää, ei uskalla muille: Lahtisen Aino on topakka ja Heli, se uusi tyttö, on nokka pystyssä korkeuksissa jos jotain sattuu. Sai varakkaan sulhasen – ei tarvitse kauan puodissa seistä –

Myöhemmin sama puhetulva sekoittui tytön läksyjenluvun lomaan. Tyttö istui kartta edessään, hän sulki silmänsä ja pyyhkäisi niistä kivistävän välimerensinen. Äiti kertoi uudesta puvusta joka Hertalla oli tänään ollut myymälän takahuoneessa. – Se menikin juhlimaan melkein suoraan töistä kun asuu niin etäällä ettei kannata käydä kotona vaatteita vaihtamassa – kelpaa eräitten juhlia, toista on toisten –

– Mikset sinäkin mene?

– Yksinkö juhlimaan?

– No missä se Risto nyt on?

– Risto, äiti sanoi katkerasti. – Sinä tiedät ettei sitä ole pariin kuukauteen näkynyt, kuka tämmöisen kanssa jolla ei ole rahaa vaatteisiin, tuskin huulipunaan –

– Risto katselee parikymmenkesäisiä, hän lisäsi sitten haikeasti.

Mutta kerran hän taas menikin ravintolaan jonkun eronneen rouvan kanssa, meni uudestaan ja alkoi puhua Matista. Sitten hän hiljeni ja näytti miettivältä. Jokin ei vain oikein mennyt. Jokin kangersi tässä elämässä, vikuutti sitä salaa altapäin. Kuin juurimato, sellainen, hän oli joskus nähnyt: kirkkaan keltainen, kiiltävä, kova. Se piti tappaa katkaisemalla ja silloin kuului napsahdus. Mutta kuka tappaisi hänen, niin, ei sitä voinut napsauttamalla tappaa. Hän oli jo keskiikäinen, hänen olisi pian pitänyt päästä uusiin naimisiin.

Hän jatkoi taas, vain hiukan avuttomammin, hiukan enemmän hämmentyneenä. Hänen tukkansa oheni ja hapertui, hän hankki peruukin vaikka ne olivat kalliita vielä silloin. Sen ostettuaan hän näytti vähän aikaa säteilevältä mutta se oli peruukki eikä edes aitoa hiusta, se latistui vähitellen niin kuin hänen kasvonsakin. Hän yritti kiihkeästi meikata mutta se vain korosti hänen värittömyyttään, hän ei