Murhaaja tulee netistä

By Heleena Lönnroth

Eletään 2000-luvun alkua. Elina Kackur on kyllästynyt sinkkuäidin elämään. Työ kirjastossa sekä Tatu-poika tuovat toki sisältöä arkeen, mutta Elina kaipaa rinnalleen myös puolisoa jakamaan elämän ilot ja surut. Kun Elina päättää ryhtyä hakemaan miestä netin seuranhakupalstoilta, netin tarjoamat lukemattomat mahdollisuudet vievät hänet mukanaan. Pian tapahtuu kuitenkin jotakin odottamatonta. Elina katoaa mystisesti. Mitä kirjastonhoitajana työskenneelle naiselle oikein tapahtui? Toimittaja Johanna Saure alkaa selvittää serkkunsa katoamista. Heleena Lönnrothin hyytävä dekkari "Murhaaja tulee netistä" sijoittuu aikaan, jolloin Internet oli vasta uusi tulokas tavallisten ihmisten arjessa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726740493

Book preview

1

Mies istui keittiön pöydän ääressä. Tietokone oli auki, jatkojohto luikerteli puhelimen pistorasiaan. Huoneissa ikkunaverhojen takana oli hämärää. Ajalla ei ollut merkitystä. Kasautuminen oli saanut vallan ajat sitten. Tuolien, lipastojen, pöytien ja sohvien päällä oli tavaraa. Pesemättömiä, paikoilleen unohtuneita verkkareita, villapaitoja, pipoja, sohvan ja pöydän alustat täynnä tohveleita ja lenkkareita, ikkunalla tö-rötti lehtensä pudottanut muutaman vuoden takainen joulutähti ja paperinen pääsiäispupu, lampusta roikkui nahistuneita vappupalloja, seinillä oli haaltuneita lasten piirustuksia.

Mies ärähti, vanha modeemi takkuili, yhteys oli taas katkennut, juuri kun hän oli lähettämässä mailia ihanalta vaikuttavalle naiselle. Oma vaimo oli hävinnyt toisen matkaan jo kahdeksan vuotta sitten, lapsetkin tämän muassa toiselle paikkakunnalle. Eikä niitä ollut tullut sen jälkeen tapailtua. Joskus alkuvuosina tuli jokunen kortti, isänpäiväksi ja jouluksi. Sitten nekin olivat jääneet.

Niin kauan kaikki oli ollut suhteellisen hyvin, kun oli ollut työtä. Työtä hän oli tottunut tekemään nuoresta pojasta. Kotona maalla oli työlle oppinut ja sillä taidolla oli ollut käyttöä kaupungissakin. Sitten oli tullut lama. Laman jälkeen oli otettu löysät pois tuotannosta, ja kaikki 40-luvulla syntyneet olivat saaneet lähteä. Mies yskähti vaivautuneesti muistaessaan. Kun ajatukset alkoivat kiertää tätä kehää, hän vilkaisi ympärilleen ja tiesi, että olisi pitänyt siivota. Kantaa kaikki ulos, hinkata lysolilla, päästää aurinko ja ilma sisään. Tehdä tilaa uudelle.

Alimmista lehtikerroksista näki, milloin paha jakso oli alkanut. Tammikuussa taisi tulla kolme vuotta täyteen. Sen jälkeen hän ei ollut viettänyt joulua, juhannusta eikä muutakaan juhlaa. Vähitellen kaikki lehdet olivat lakanneet tulemasta, vaatteita hän ei enää ostanut, ruokakaapit olivat miltei tyhjät. Hän eli kauraryyneillä ja pakastetuilla sekavi-hanneksilla. Joskus osti lonkerokorin, kun halusi unohtaa.

Ainoa, mikä kiinnosti, oli internet. Surffailu netissä. Siitä oli tullut hänen todellisuutensa. Television ohella. Hän eli simuloitua elämää kauhuleffojen, pelien, chattien ja videoiden parissa. Sekin maailma kyllä oli loputon ja monia ihmeellisyyksiä täynnä. Mutta koska se ei vaatinut henkilökohtaista läsnäolemista, hänen ulkoinen olemuksensa oli räns-tynyt: kylkiluut töröttivät, parta ja tukka olivat kasvaneet, silmät verestivät kuopissaan. Mutta kuulo oli terästynyt. Hän kuuli suorastaan häiritsevän selkeästi kadulla ohikulkevan auton, lasten äänet ulkoa, kellon raksutuksen, lintujen huudot. Sen sijaan oma ääni oli vähästä puhumisesta käynyt käheäksi ja hiljaiseksi. Hän ei muille puhunut kuin kassalle kaupassa käydessään. Joskus mies ajatteli, että oli muuttunut zombieksi, eläväksi kuolleeksi, kuten kauhuleffojen levottomat oliot. Kurkussa vaivasi jatkuva tarve kakomiseen.

Miehen rinnassa eli aika ajoin polttava naisen kaipuu. Silloin hän vilkuili parinettiä, naisia, jotka siellä kauppasivat itseään. Joskus hän leikitteli ajatuksella, että vastaisi jollekin. Televisio oli täynnä ihania naisia, mutta etäisiä. Joskus hän vuokrasi pornovideon ja runkkasi. Mutta hänen suhtautumisensa tähän kaikkeen oli ristiriitaista. Lapsena iskostettu synnintunto esti nauttimasta, tai sitten se toi suloisen kielletyn vivahteen pornoiluun. Kaikki riippui mielentilasta.

Joinakin hetkinä miehen mielessä käväisi ajatus, että toisi Thaimaasta naisen, joka siivoaisi, laittaisi ruokaa ja tekisi vielä lapsenkin. Saisi tuntemaan miehen elämän sellaiseksi, joksi se oli alun alkaen tarkoitettu. Hyvittäisi kaiken. Saisi vaimon pahat teot unohtumaan. Mutta ajatus vaelsi kohta pois tietoisuudesta, masennus ja pettymys kietoi taas kaiken tukahduttavaan huppuraansa.

Mies ei ollut tyhmä. Tyhmä hän ei koskaan ollut ollut. Korkeintaan sosiaalisesti avuton. Ujo. Hän haaveili ymmärtävästä ja hiljaisesta naisesta, joka suudelmallaan saisi hänen sammakonkuorensa kirpoamaan.

Vaalea ja hiljainen nainen, Seunalan Anna. Se oli hänen naisihanteensa. Jo nimikin oli kuin musiikkia. Nainen ei saisi olla mikään päällepäsmäri, mies etsi nöyrää hiljaisuutta. Olikohan sellaisia naisia enää olemassakaan? Pitäisi voida etukäteen tarkkailla, millaista elämää nainen vietti. Oliko petollinen vai kunnollinen…

2

Oliko tullut uusia miehiä?

Elina istui kumartuneena tietokoneen ääreen. Hänen niskansa oli jännittynyt, hiusrajan karvat sojottivat hermostuneesti pystyssä. Hiki helmeili otsanrajassa, käsi hapuili kahvikuppia.

– Päivää!

Kirjastoon astui vanha nainen raahaten painavaa kirjakas-sia. Elina katkaisi nopealla liikkeellä nettiyhteyden ja vilkaisi syyllisen näköisenä sisään tullutta naista:

– Siellä on tainnut vähän pakastaa?

Elina lateli tottuneesti kirjoja sopivaan kasaan ja veteli lai-nauspistoolilla kirjat palautuneeksi. Hän vilkaisi kelloa hermostuneesti: pian tulisi kolme, tältä päivältä saisi kirjaston sulkea.

– Näkemiin!

– …miin.

Elina ryntäsi sulkemaan oven ja taas koneen kimppuun. Yhdistä! Yhdistä nyt saamari vieköön! Nyt, nyt! – Tuttu deit-tinetin portaali nousi esiin!

Kirjastovirkailija Elina Kackur oli takunnut yksinhuoltajana jo kolme vuotta. Tatu oli ollut viiden, kun oli pantu selät vastakkain Matin kanssa. Ero oli ollut muodollisesti helppo, koskei papin aamenta liitolle ollut koskaan luettukaan. Hautapa-kan Matin sukunimeä Elina ei olisi omakseen huolinutkaan.

Helppoa ei ollut tulla kirjastovirkailijan niukalla palkalla toimeen. Ensin oli kiinattu Elinan äidin luona, sitten oli saatu kaupungilta vuokrakaksio, mutta rahat eivät ikinä riittäneet mihinkään. Mielellään Elina olisi pukeutunut nätisti ja käynyt joskus ulkona, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut varaa. Nyt Elina kävi kopaisemassa kirpputorit ja alennusmyynnit, ompelipa jotain itsekin. Ruoan kanssa oli joskus vaikeampaa. Elina oli kasvissyöjä, ja maitoallergikko. Sellaisen ruokavalion ainekset olivat kalliita.

Elina huokaisi. Netissä kuulemma erilaisilla deittipalstoil-la voi hyvinkin tutustua mukavaan mieheen. Naistenlehdissä oli haastateltu onnellisia pareja. Mutta helppoa ei sekään näyttänyt olevan. Elina huokaisi uudemman kerran. Näilläkin markkinoilla oli paljon naisia. Venäläiset ja virolaiset tarjosivat seksiä ja romantiikkaa ja hakivat suojelijaa ja elättäjää. Elina tuhahti. Hän ei ollut oikein keksinyt, mikä olisi se naru, josta hänen pitäisi vetäistä, mutta vielä hän aikoi ottaa selvän asiasta. Olihan hän vielä aika nuori ja hoikkakin. Tukka oli ohut ja vaalea niin kuin suomalaisilla yleensä, mutta piirteet olivat säännölliset ja nenä pieni. Parasta olivat kuitenkin silmät, suuret, harmaat ja pitkäripsiset. Ja väriin pukeutuminen ei ollut kallista.

Bingo!

Tässä nyt oli tämmöinen Vikke Jyväskylästä, 38 vuotta, opisto. Musiikkimaku aivan kamala, pukeutui farkkuihin, tykkäsi dekkareista, haki tositarkoituksella seurustelukump-pania, oli pienen Oton yksinhuoltaja.

Vikelle voisi ehkä vastata. Useimmat miehet hakivat vain jotain matka- ja päiväkahviseuraa, ja mikä niistä nimimerkeistä edes tiesi, jos oli takana joukko räkättäviä nuoria, jotka pilailivat vastaajan kanssa. Mutta tämä jolla oli lapsi huollettavana, tämä varmaan oli tosissaan. Niin Elina halusi uskoa.

Elina oli venyttänyt penniä jo niin monta vuotta, että tiesi varmasti, että elämä kahden hengen huushollissa oli mahdollisempaa kuin yhden. Ja sen toisen hän oli nyt ajatellut löytää.

Netin selaaminen keskeytyi puhelimen vaativaan signaaliin.

– Äiti, koska sä tuut?

– Ihan kohta hei, onks sulla joku hätä?

– Eei, mutta nälkä…

– Ota sieltä piparipurkista pari ässää ja torttua, jooko, mä lähden ihan just! Käyn vaan kaupassa, laitetaankos spagettia, jooko? Sähän tykkäät siitä ketsupin kanssa.

Ei voinut välttyä huonolta omaltatunnolta, jos lapselle täytyi laittaa ruoaksi pelkkää spagettia ketsupin kanssa. Ei ollut varaa edes jauhelihakastikkeeseen. Kun Eeuuhun oli liitytty, ruoat olivat aluksi halventuneet, mutta nyt hinnat olivat taas karkaamassa käsistä. Eikä ajatus Vikestä Keski-Suomessa puhumattakaan Olavista Kiteellä jaksanut kiskoa rahattomuuden masennuksesta.

Mutta Onni. Entäs jos kokeilisi vastata vähän vauhdikkaammalle tyypille? Elina ei ihan vielä malttanut panna konetta kiinni.

Onniin Elina oli törmännyt sattumoisin, kun kokeili ottaa hakuun mukaan myös pienet miehet. Yleensä Elinan miehet olivat vähintään 185-senttisiä, mutta viimeksi pamis-tessa Tuulin kanssa oli intouduttu puhumaan miehistä ja miesten pituudesta. Tuulin mielestä lyhyet miehet olivat intohimoisia ja innokkaita. Niiden pitää kompensoida pituuden puutettaan, kuuli Elina korvissaan Tuulin nenäsointisen äänen.

– Onni voisi olla jotain. Tämä kaipasi intohimoista naista, jonka kanssa voisi ajaa auringonlaskuun, rakastella tien-pientareilla ja makoilla takan edessä turkiksilla samppanjaa siemaillen …

Elina räppäsi koneen kiinni, pyyhkäisi työpöydän puhtaaksi, kävi varmistamassa ovet, sammutti valot. Kauppakori vielä kainaloon ja sitten sormet jo tapailivat taskusta auton avaimia. Onnin pariin olisi palattava iltayön hiljaisina tunteina, kun Tatu oli jo nukkumassa.

Auto, inha harmaa Corsa odotti uskollisesti kirjaston nurkalla. Ainoa, johon Elinalla viime keväänä oli ollut varaa, kun oli tullut tapetille kirjastopaikka naapurikunnasta. Peräti seitsemän tuhatta, jotka Elina oli onnistunut puhumaan lainaksi puoliksi äidiltään, puoliksi Tatun isältä, oli pitänyt mokomasta rotiskosta maksaa.

– Romuauto! Tatu oli kutsunut halveksivasti Corsaa eikä olisi aluksi halunnut tulla lainkaan Elinan kyytiin. Nytkin, jos kavereita oli näkyvissä, Tatu koetti kyvristellä pää piilossa.

Sittemmin Elina ja Tatu olivat saaneet asunnon kirjasto-kunnasta kirkonkylän laitamilta, aseman takaa vanhasta puutalosta, joka joskus oli toiminut apteekkina. Talon omisti vanha Amanda Tast, joka oli elänyt ensin postineitinä ja asunut naimattoman kaksoissisarensa kanssa taloa neljäkymmentä vuotta. Kun Amalia-sisko oli kuollut, Amanda oli alkanut pitää vuokralaisia. Elinalla oli käynyt tuuri, kun Matin lähdettyä oli saanut sekä kirjastopaikan että asunnon Amandan talosta.

Viis siitä, jos talo oli ränstynyt. Lämmin se oli kuitenkin. Elinalla ja Tatulla oli talon länsipäädyssä kaksi isoa huonetta ja lasikuisti. Amandalla taisi olla tilaa satakunta neliötä. Sauna oli piharakennuksessa erikseen. Kesällä oli mukavaa, kun pihassa kasvoi paljon kukkivia pensaita, syreenejä ja jasmiineja.

Elina heitti kassinsa takapenkille ja keskittyi autoon. Auton hän oli kuitenkin pitänyt, vaikka ei enää sitä välttämättä tarvinnutkaan. Auto laajensi reviiriä edes kuvitteellisesti ja antoi vapauden tunteen. Elina polki kaasua ja yritti saada Corsan kylmänä käyntiin. Useimmiten Elina ei viitsinyt vetää roikkaa kirjaston keittiön ikkunanraosta, sinnitteli vain kylmäkäynnistyksen kanssa.

Ottaisiko nyt Siwan? Elinalla oli tapana vuorotella Osuuskaupan ja Siwan kesken. Hänellä oli tili kummassakin. Kun osti niin vähän kerralla kuin hän, tuli sellainen tunne, että sitä olisi pitänyt jotenkin kassoille selitellä. Niinpä Elina oli päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että kävi kummassakin vähiä ostoksiaan tekemässä. Ne luulisivat, että hän tuli täyden-nysostoksille heidän kauppaansa ja oikeille ostoksille siihen toiseen. Köyhyys toi mukanaan monenmoista mentaalistakin hankaluutta.

Rasvatonta maitoa, hiivaa, jauhoja, kalapuikkoja ja sekavi-hanneksia. Purkki Mexicanaa. Sillä herkuteltaisiin iltateen ääressä. Ikinä ei mitään varsinaisia heräteostoksia, niihin ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Syvällä omissa maailmoissaan Elina oli käynyt sekä kaupassa että porhaltanut Corsallaan kotipihaan. Hän havahtui vasta eteisessä takkia naulakkoon laittaessaan.

– Äiti hei, kato mitä me tehtiin koulussa!

Tatu oli onnesta sykkyrällä saatuaan näyttää äidilleen uuden uutukaista lintulautaa.

– No hyvä! Sillä tulee olemaankin meillä käyttöä, Elina laski hajamielisesti vettä pastakattilaan.

Tatun pajatus kuului, milloin keittiöstä, milloin olohuoneesta. Nyt se kuului kysyvän jotain luistimista.

Elina hätkähti: – Niin! Milloin ne pitää olla? – Ai huomenna, mikset sä ole sanonut…

– Mä olen sanonut! huusi Tatu itku kurkussa, – varmasti sanoin, mutta sä et muista mitään, sä lupasit kattoa kipparilta, kun käyt mummin luona …

Elinalle tulvahtivat kyyneleet silmiin. Jos saisi joskus