Perinnönjakaja

By Heleena Lönnroth

Paavo Kärpänen on tullut siihen lopputulokseen, että hän on 75-vuotiaan Janne Kaurosen biologinen veli. Paavo ei kuitenkaan etsi ensisijaisesti itselleen uutta sukulaissuhdetta, vaan on päättänyt saada osuutensa Jannen perinnöstä. Perinnön ja Paavon välissä on kuitenkin hankala este – hän tarvitsisi Jannelta DNA-näytteen. Janne ei kuitenkaan ole DNA-näytettä luovuttamassa. Kuinka siis edetä asiassa?Pian geeniriita etenee sellaiseksi rikosten vyyhdiksi, että mukaan tarvitaan myös Kaakonetsivät Unto Hakkarainen ja Asseri Valo selvittämään asiaa. Kaakonetsivät Unto Hakkarainen ja Asseri Valo saattavat kyllä olla eläkeikäisiä miehiä, mutta tämä ei yksityisetsivien vauhtia hidasta. Yhdessä ystävykset ovat valmiita selvittämään mitä monimutkaisimpia rikoksia, jotka kuljettavat heitä ympäri maailman.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2021
• ISBN: 9788726740271

Book preview

www.egmont.com

1

Haloo? Että mitä?

– Antaisitteko dna-näytteenne?

Tyrmistynyt hiljaisuus. Janne puristi käsi hikisenä puhelinta.

– Miksi ihmeessä? hän sai lopulta kakaistua.

– Saattaa olla, että olemme sisaruksia…

Puhelimesta kuuluva ääni vaikutti omahyväiseltä.

– Ei helvetissä! Kuka sellaista väittää?

– Valitettavasti en voi paljastaa.

– Sitten ei kuule tipu! mies lopetti vihaisesti puhelun, katkaisipa vielä virrankin kännykästä.

Janne, se oli vanhahkon miehen nimi, veti kiivaasti esille punaisen muistikirjansa ja alkoi selata kirjan sivuja. Käsi pysähtyi. Hemmetti! Soittaja ei ollut sanonut nimeään. Vai oliko? Punaisessa muistikirjassa olivat kaikki miehen tärkeät. Se oli hänen ulkoinen kovalevynsä. Sukulaiset. Heidän nimensä. Lapset ja lapsenlapset ja heidän syntymäpäivänsä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa. Ystävät ja rakastetut. Pankkitunnukset, vaikka ei saisi, mutta miten hän muuten pärjäisi. Meneillään olevat asiat. Suomen presidentti. Tenon Majataloon liittyvät asiat. Vuokraajan yhteystiedot jne. Kirjaa hän oli alkanut pitää silloin, kun huomasi, että muisti alkoi hapertua ja nimet alkoivat kadota puhelinnumeroista puhumattakaan.

Isä. Mitähän siinäkin oli? Syntymä- ja kuolinaika. Epäselvät asiat. Sota-aika. Maat ja mannut. Eikä sitten muuta isästä. Äiti. Lottana. Oli alkanut vanhoilla päivillään pitää Rovaniemellä majataloa ja matkustajakotia sekä siinä ohessa kotiruokalaa. Oli pärjännyt. Kauppiasnenä kun oli.

Persketti! Entä jos ei muistanutkaan kaikkea? Mitä väliä sillä oli! Sitten äidin majatalo oli tavallaan siirtynyt pohjoisempaan Lappiin. Tenolle. Alkuvuosina äitikin oli ollut siellä hommissa, mutta sitten voitti huoli isästä. Tämä ei pärjännyt enää yksin eikä ollut halunnut Lappiin hyttysten syötäväksi.

Maat ja mannut. Isä oli kuollut ensin, äiti kymmenen vuotta myöhemmin. Tämä ei ollut suostunut myymään rantatontteja eikä metsää, eikä Jannekaan ollut myynyt. Maan arvo pysyi. Saimaan rannalla kesämökkipaikat olivat kysyttyjä. Olipahan sitten lapsilla jotain perittävää.

Janne mietiskeli huusholliaan, jota yksin asusteli. Oli siellä naapureita niemessä. Serkkuja ja serkun tyttöjä. Oli etelästä tulleita mökkiläisiä, mutta kukin oli enempi vähempi kuningas omalla tontillaan ja kukkulallaan. Hänellä oli palsta saunaa varten ja isompi kaistale rannassa, jossa oli laajat puutarhaistutukset. Omenapuita, marjapensaita, tyrniä, vadelmaa ja mustikkaa.

Mies jakoi aikansa Anttolan ja Tenon kesken. Keskikesä Lapissa, syksyn satokausi Anttolassa, sitten taas syyskuussa Lappiin, mutta talvi sujui mukavammin etelässä. Metsä kasvoi omia aikojaan. Nyt hän ajeli vanhalla asuntoautollaan kohti pohjoista. Tenoa, Utsjokea. Poroniemi oli paikka, josta oli tullut hänen henkinen kotinsa. Ei olisi osannut uudisasukkaana ollessaan kuvitella, että unelman toteutuminen otti kolmekymmentä vuotta. Nyt oli 75 lasissa. Toki fyysistä jaksamista oli, mutta vuosikymmenet rempattuaan ja haaveiltuaan Majatalon kannattavuudesta ja majoittujista, nyt kun se oli totta, hän oli huomannut, ettei pitänytkään siitä. Rauha ja yksityisyys olivat mennyttä. Tilalla uteliaat, pinnalliset turistit. Ei se ollut enää hänen unelmansa, eikä hän olisi jaksanut niitä passata. Hän oli halunnut paikasta retriitin ja koulutuskeskuksen. Hyvä ratkaisu tässä vaiheessa oli ollut vuokrata paikan liiketoiminta nuoremmalle ja jaksavammalle. Janne oli säilyttänyt itsellään kuitenkin majoitusrakennuksen suurimman sviitin, jonne voi tulla aina halutessaan.

Mies vilkaisi takapeiliin. Ei saatana! Tuo harmaa auto oli ajellut hänen perässään Iisalmesta asti. Liekö ollut perässä jo aiemminkin? Ainakaan hän ei ollut kiinnittänyt huomiota. Olihan niitä kesäaikaan pohjoiseen menijöitä. Hän päätti pysähtyä kahvittelemaan Kajaaniin. Katsoisi tuliko perässä. Siinä oli kirkon likellä Heikkisen Pekan konditoria. Siellä oli hyvät nisut. Tai oliko Pekka enää hengissäkään, nimensä oli kuitenkin konditorialle jättänyt. Kahvila oli keskellä kaupunkia, sopiva paikka matkalaisellekin, myhäili Janne.

Sivusilmällä Janne vilkaisi taakseen ja eikös perkelettä se harmaa auto pysäköinyt sekin lähihollille. Hän oikein odotti, tulisiko sieltä joku ulos, mutta puhelinta näytti kuski näpräävän. Mies. Janne paukautti tarpeettoman kovasti autonsa oven kiinni ja kilisytteli lukkoon. Vanha asuntoauto. Ei ollut sähkölukitusta, mutta keskuslukitus kuitenkin. Kun hän livahti konditorian ovesta sisään, makumuistot saivat suun messingille. Heikkisen voipulla kahvin kanssa, a vot! Ja lähteissä kainaloon se kuuluisa puu-uunileipä. Sillä pärjäisi monta päivää.

Janne asettui ikkunapöytään, josta näki kadulle. Harmaa auto oli edelleen pysäköitynä kadun reunaan, mutta Janne ei erottanut, oliko autossa sisällä vielä joku. – Noh, mitäs tuosta. Kyllä tielle kulkijoita mahtui. Einmal ist keinmal, oli jo yhteiskoulun saksan kirjasta opiskeltu, mutta zweimal war die Weise… Jos hän vielä yhyttäisi auton samoilla mestoilla, sitten olisi piru merrassa!

Leipä kainalossa mies asteli autolleen ja pyöritti nokan kohti 78-tietä. Hän haki radiosta Järviradion aseman ja antoi vanhan iskelmämusiikin viedä mennessään. Oi nuoruus!

Tenon majatalounelma oli saanut alkunsa nuoruuden hurjuudessa, jolloin kaiken arveli olevan mahdollista. Rakkaus, unelma, työ, lapset. Kaikki se ja taivas myös! Nyt olivat partajouhet harvenneet ja ennen niin kihara tukkakin hapsotti suorrukkeina niskassa. Mutta Teno ja Tenon varsi tuntureineen oli sama edelleenkin. Muuttumaton. Kaunis.

Naisia oli ollut. Ne olivat tehneet lapsia. Niitä oli kaikkiaan viisi-kuusi. Kuinka sen nyt laski. Kaikki ne olivat aikansa olleet Tenolla. Ainakin kesällä, välillä talvellakin. Nyt olivat lentäneet pesästä. Asuivat ulkomailla. Vain Leila, nuorimmainen oli jäänyt Suomeen. Oli opettajana Kotkassa. Lapset tulivat omien lastensa kanssa käymään. Juhannuksena. Syksyllä. Joulunakin. Kaikki liikenevät rahansa hän oli pannut siihen paikkaan. Omat ja varastetut. Perintömaita ei ollut kuitenkaan myynyt.

Ajatukset päätyivät isään. Tällä oli ollut talo, joka vanhempien kuoltua oli jaettu lasten kesken. Hulivilihummeripoika. Sellainen isä oli ollut. Että jos joku väitti olevansa hänen veljensä tai siskonsa, mikä hän oli sitä kieltämäänkään. Tässä kohdassa Janne piti aina mietteliään paussin. Kuka mieskään niitä tiesi, oliko tullut siittäneeksi jossain satunnaisessa suhteessa lapsia. Sosiologit sanoivat, että ehkä puolet aviolapsista oli jonkun muun kuin niin sanotun isän siittämiä.

Mutta dna:ta hän ei milloinkaan suostuisi antamaan. Siinä saattaisi olla omaisuuden uusjako lähellä. Sen verran hän oli tutulta tuomarilta asioita selvittänyt. Ja nyt oli se kesä, kun Booking.com välitti Lappiin ja Tenolle matkailijoita ympäri Eurooppaa ja pohjoismaita. Jopa Japanista ja Kiinasta.

Jannea mietitytti puhelinsoitto. Isä oli kuollut jo 1988. Nyt joku äpärä vaati ehkä perintöosaansa. Oli kai sitä oikeus kieltäytyä dna-testistä. Vai voisiko korkea oikeus velvoittaa antamaan dna-näytteen? Ajatukset hairahtuivat pohtimaan, millä tällainen hyökkääjä kiristäisi antamaan verinäytteen… Uhkailemalla? Tekemällä asian julkiseksi? Entä kaksi sisarta? Pystyisivätkö he saamaan rahaa kasaan, jos vastaan tulisi perinnön uusjako?

Voisiko harmaan auton kuski olla soittaja? Janne oli niin monta kertaa katsonut muistiinpanoistaan perinnönjakajaa, että kykeni jo prosessoimaan käsitteen kanssa. Miten häneltä voitaisiin ottaa näyte, ellei hän sitä vapaaehtoisesti antaisi? Kidnappaamalla ja sitomalla. Sitten penslaamalla posken sisäpinnalta näyte tai juoksuttamalla verta jostain haavasta? Vai kelpaisiko hius tai kynsi? Mies liikkui hyllyvällä alustalla, josta hänellä ei ollut tietoa. Hänen pitäisi ilmeisesti pelätä eniten kidnappausta, jolloin saataisiin kiduttamalla esimerkiksi verinäyte. Pitäisi hankkia ase turvakseen.

Janne ajoi bussipysäkille ja kirjoitti nopeasti muistikirjaansa: ase, kidnappaus, perinnönjako. Nyt ne olivat tallessa eivätkä pääsisi karkuun. Ja hänen pitäisi pitää silmällä mahdollista seuraajaa. Oli kesäkuun toinen viikko. Aurinko ei laskenut. Päivä oli loppumaton. Pohjolan valkeat yöt kauneimmillaan. Sikäli kukaan ei voinut yllättää ainakaan yön pimeydestä.

Pohjoiseen ajeli monenlaista kulkuneuvoa. Etupäässä uusia saksalaisia matkailuautoja ja monenmaalaisia moottoripyöräilijöitä. Oli myös vanhoja, suomalaisia asuntoautoja, joita ohjasivat ikämiehet hehkeä mummo vierellään. Tällaisina hetkinä Janne tunsi lievää itsesääliä ja yksinäisyyttä, joka kuitenkin väistyi suhteellisen nopeasti, kun hän palautti mieleensä, kuinka kallista vaimon pitäminen oli. Olihan hänelläkin vaimo ollut. Nuori ja nätti. Eikä mikään tyhjäpääkään, mutta kun lapset oli saatu murrosikään, vaimo sanoi heippa ja lähti saksalaisen kenkäkauppiaan matkaan. Joskus hän skypetti lapsille ja Jannelle lähetti maisemakortteja. He olivat virallisesti eronneet, eikä vaimo ollut vaatinut mitään yhteisestä omaisuudesta, kun lapsetkin jäivät Jannen kontolle.

Janne ajoi pysähtymättä Rovaniemen läpi, mitä nyt sen verran poikkesi poronsarviin, että kuvitteli eksyttäneensä mahdollisen seuraajan. Yleensä hän pysähtyi joulupukin kylään, ja joi kahvit siellä, niin nytkin.

Mies odotti tielle pääsyä pajakylän rampissa. Yhtäkkiä hän säpsähti. Hän pikemminkin vaistosi kuin näki, että ohi vilahtanut, harmaa auto oli se, jonka hän kuvitteli seuranneen itseään. Hän tunnisti sen katolla olleesta telineestä.

– Hah-haa! mies sanoi ääneen. – Nytpäs roolit vaihtuivat!

Janne polkaisi hyrränsä käyntiin ja suunnitteli jo, missä ohittaisi vihollisensa pillit vinkuen. Mutta pian hän luopui ajatuksesta. Nythän asetelma oli toistaiseksi hyvä, kun sai olla varjostajana. Todennäköisesti mies oli menossa Tenolle, jos oli läksynsä lukenut… Sitä varten täytyisi tehdä suunnitelma. Siihen kuului Sodankylässä asuva poliisiystävä Matias.

2

Janne kaarsi Sodankylän Nilimellan leirintäalueelle ja parkkeerasi matkailuautonsa yleiselle parkkipaikalle, koska sellainenkin oli. Se oli varotoimi, jos joku etsiskelisi hänen autoaan. Eipähän ainakaan heti keksisi, missä mökissä hän majaili. Alue oli kaupungissa keskustan kyljessä, ja siinä oli lähellä ravintola. Aamulla pääsi näppärästi lähtemään. Joskus ailahti haikeus mielen pohjalla. Oli ollut aika, jolloin lasten äänet raikasivat ja nahistelu oli jatkuvaa. Nyt niin hiljaista. Mutta ei hän oikeastaan valittanut. Aika aikaansa kutakin. Ei enää jaksaisikaan sitä meteliä. Mies oli haaveillut rauhallisesta vanhuudesta Tenolla, mutta nykyisyys löi korvalle haaveita. Jos rahaa kerättiin, se tiesi, että huoneitten piti olla täysiä ja kotitunturissakin vaelteli erilaisia ja erimaalaisia porukoita.

Maksettuaan yöpymisen Janne soitti Matiakselle ja pyysi tätä hakemaan hänet Nilimellasta. Menisivät Pub Rooperanteen. Janne halusi kertoa mieltään painavasta asiasta ja lainata tai ostaa aseen. Hän tiesi, että Matiaksella oli suhteita.

Matiaksen punainen Jaguaari pysähtyi Nilimellan ilmoittautumiskopin eteen. Janne oli istua kököttänyt odottamassa katoksen alla ja tuli vauhdilla autolle.

– Tere, kompis! Siitä on hetki heilahtanut!

Janne läimäytti toista olalle.

– Tervepä terve! Kuulostit puhelimessa huolestuneelta. Minne mennään?

– Aja Rooperanteen! Tai kun et saa ottaa siellä mitään, Janne nyökäytti Jaguaaria kohti, mennäänkö Alkon kautta teille, vai uskallatko jättää komean autosi yöksi kaupungille?

– Jos on niin vakavat mielessä, koukataan meidän kautta. Saat tervehtiä Heliäkin, ja hän heittää meidät takaisin kaupungille.

– Hyvä homma! Niin tehdään.

Janne huokaisi helpottuneena.

Miehet ajoivat keskustan ulkopuolella olevalle Matiaksen omakotitalolle, jonka piha oli kuin puutarhalehdestä.

Heli tuli pihassa käsi ojossa vastaan.

– Hei, Janne! Onpa kiva nähdä sinua! Tuletko juomaan kupillisen? Keitin just.

– Me oikeastaan tultiin pyytämään, että jos heittäisit meidät Rooperanteen. Olis sellaisia miestenkeskisiä… Matias aloitti.

– No tottahan! Mutta kerro nyt mullekin kuulumisia, Heli pyysi Jannea.

Mies kertoi eikä voinut ihan välttää huolestuneisuutta äänessään.

Matias kömpi takapenkille, ja Heli pyörähytti heidät takaisin kaupungille. Rooperantessa oli kodikas tunnelma. Pubi oli pienessä, pohjoiseen vievän väylän viereisessä puutalossa. Miehet vääntäytyivät autosta ja heilauttivat kättä Helille, joka kurvasi tyylikkäästi takaisin