Raha ratkaisee

By Heleena Lönnroth

Kun kaakonetsivät Unto Hakkarainen ja Asseri Valo lähtevät Tenolle viettämään kauppaneuvos Onkalovaaran hääpäivää, matkalla tapahtuu jotakin yllättävää. Vieras auto ajaa tahallaan Onkalovaaran auton kylkeen. Kuka on asialla? Onko joku Onkalovaaran ex-vaimoista päättänyt kostaa hänelle? Vai herättääkö Onkalovaaran suuri omaisuus kateutta jossakussa? Pian Hakkarainen ja Valo huomaavat olevansa töissä, sillä joku haluaa saada Onkalovaaran hengiltä – keinoja kaihtamatta.Kaakonetsivät Unto Hakkarainen ja Asseri Valo saattavat kyllä olla eläkeikäisiä miehiä, mutta tämä ei yksityisetsivien vauhtia hidasta. Yhdessä ystävykset ovat valmiita selvittämään mitä monimutkaisimpia rikoksia, jotka kuljettavat heitä ympäri maailman.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 12, 2021
• ISBN: 9788726740455

Book preview

1

Valo ja Hakkarainen istuivat Kotkan Kertun kattoterassilla ja siemailivat oluita. Oli heinäkuun heleä päivä, lomalaiset olivat joko menossa tai tulossa. Meripäivät olivat edessäpäin. Etsivätoimisto Kaakonetsivät oli perustettu menneenä kesänä rikoskomisario Hakkaraisen jäätyä eläkkeelle. Etsivätoimisto oli harvakseltaan selvitellyt uskottomuus- ja katoamistapauksia. Toimiston ensimmäisestä jutusta, joka oli saatu toimeksi Heli-nimiseltä nuorelta naiselta, oli jäänyt keskeneräinen fiilis. Valo ja Hakkarainen olivat päässeet kadonneen venäläisen vaimon, Zannan jäljille, mutta Zanna oli ehtinyt hukuttautua ennen avun saapumista.

– …sitä voisi kutsua kunniaitsemurhaksi, kertasi Hakkarainen ja puristi tuoppiaan hivenen lujemmalla otteella kuin oli tarpeen.

Miesten keskustelu tyrehtyi. Kumpikin tuntui miettivän, että asiaan palattaisiin vasta Helin tultua. Valo ja Hakkarainen olivat ystävystyneet ensimmäisen toimeksiantajansa kanssa ja odottelivat tämän saapumista Kerttuun.

– Ei se homma niin yksinkertaista sitten ollutkaan, tuumasi Valo, entinen ylikonemestari ja yrityksen kielinero. – Näyttöjen saaminen uskottomuudesta ja sen sellaisesta on näköjään helppoa, mutta kaikki muu juttuihin liittyvä onkin sitten monimutkaista.

– Juu ei. Sitä maallikko luulee, että poliisin työ on tosta vaan poikki ja pinoon, ja poliisilla sentään on erilaiset valtuudet kuin yksityisetsivällä, tuhahti Hakkarainen monesti kerrattuja totuuksia.

– Mutta sentään se kaurapuuron keiton ja tiskaamisen voittaa? Valo vilkaisi kumppaniaan ilkamoivan näköisenä. – Sitä paitsi on sinun vuorosi tarjota kierros!

– Kuule jos ollaan lähdössä paatilla ulos, ei tässä nyt oikeen… Sitä paitsi Kotkan merivartiosto vahtii tosi hyvin veneilijöitten turvallisuutta. Poliisimiehenä täytyy olla vähä niin kuin esimerkkinä, mutta voin minä sinulle tarjota.

Ähkäisten Hakkarainen kampeutui ylös ja marssi kaljatiskille. Jos piti valita, kumpi oli parempi eläkepäivien päätös, summalaisen puuveneen hankkiminen vai etsivätoimiston perustaminen, niin kummassakin oli puolensa, mutta karvoistansa vanha koira ei mihinkään näyttänyt pääsevän.

Talven aikaan oli harvakseltaan ollut juttuja, mutta kun kevät ja valo saivat hormonit hyrräämään, uskottomuusvarjostuksiakin oli taas alkanut tipahdella.

Heli oli tulossa pikku-Puntollaan kohti Kotkansaarta. Hän vilkaisi kelloaan. Pahus sentään, kello oli taas liikaa! Hän oli auttamatta niitä, jotka olivat syntyneet kymmenen minuuttia liian myöhään. Selitys nauratti mutta ei petrannut tilannetta.

Valo ja Hakkarainen odottaisivat Kotkan Kertun terassilla. Heli nielaisi. Hänellä oli kimppu valkoisia ruusuja. Heidän oli määrä sirotella ruusut mereen Zannan muistoksi.

Sapokka oli heinäkuisena perjantai-iltana täynnä autoja ja saareen lähtijöitä. Maretariumin ja Tulikukon terassit pullistelivat, Kerttukin sai osansa suosiosta ja kauempaa Segelin ja Meriniemen suunnastakin sai vaikutelman, että väkeä riitti.

– Heei!

Heli heilutti kukkakimppua terassilta kurkisteleville miehille.

– Täältä tullaan! Onko kylmä lonkku odottamassa?

Heli huikkasi moit alakerran tiskissä päivystävälle naiselle ja harppoi portaat yläkertaan. Siellä Valo ja Hakkarainen odottivat kädet ojossa.

Heli tunsi kyyneleiden olevan tulollaan. Ihminen asennoitui vaistomaisesti odottamaan vastoinkäymisiä ja kestämään kolhuja. Myötätuntoa oli vaikeampi kestää kuin nuivaa suhtautumista.

– Mitä tyttö! Ettet vaan olis päässyt laihtumaan? Hakkarainen hehkutti.

– Ettei vaan olis rinkula sormessa, kun posket nuin hehkuu, koetti Valokin.

– Te ootte ihan mahdottomia! Sehän on sovittu muistaakseni monta kertaa, että minä jään vanhaksipiiaksi. Olen miesvihaaja.

Kun Heli oli saatettu pöytään, jossa todellakin odotti pitkässä lasissa lonkero runsaiden jäiden kera, kilistettiin, kuka kaljalla, kuka vissyllä, ja sitten mukien tyhjennyttyä lähdettiin. Thalatta, Hakkaraisen ja Valon summalainen mahonkivene oli Kertun laiturissa. Heli puristi kädessään ruusuvihkoa, Valo asettui puikkoihin ja Hakkarainen irrotteli narut.

– Teiltähän tää käy! Heli ihaili.

Kello oli kuuden paikkeilla, ja tasaisena virtana Sapokasta valui veneitä ulos väylälle. Moottoriveneitä ja purjepaatteja. Iloisten venekuntien joukossa Hakkaraisen seurueen tunnelma oli vakava.

Ajettiin vaiti Kaunissaaren loistoa kohti. Nyt ei käännyttäisi saareen, vaan jatkettiin isojen laivojen väylää kohti länttä. Valo sammutti moottorin, Heli jakoi ruusut ja ulkomuistista lainasi pyhäkoulusta mieleen jäänyttä Raamatun kohtaa:

– Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat…

Ruusut lennähtelivät hiljalleen veteen.

– Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa…

Meri oli tyyni, taivas turkoosin ja keltaisen rusottava. Kukaan ei puhunut mitään, Valo kaivoi matka-apteekistaan esille pullon akvaviittia ja pienet lasit. Ne tyhjennettiin ja venäläiseen tapaan viskattiin yli olan veteen. Zannan lasi pulpahti iloisesti uppeluksiin täysinäisen kuormansa kanssa.

– Olen ollut kerran venäläisissä hautajaisissa, Heli muisteli. – Ne eivät ole pelkkä surun ja murheen juhla, vaan kaikkien yhteistä terapiaa. Hyvät ja pahat muistot kerrataan. Annetaan anteeksi ja itketään, kohta jo nauretaankin. Ja vainajalle on katettu lautanen ja votkaryyppy kuten muillekin… Mitä nyt aiotte?

Heli kohdisti kysymyksen Valolle ja Hakkaraiselle kuin haluten jo eteenpäin mieltä painavasta asiasta.

– Suunnittelemme jo syyskautta, totesi Hakkarainen. – Luulen että tulee vilkasta. Muutamia keikkoja on jo tarjottu, mutta ennen sitä meillä on tiedossa mukava reissu Lappiin, Tenolle…

– Ai, kalaan vai? ehätti Heli.

– Ei ollenkaan, tai pikemminkin päinvastoin! Vanha nuoruudenaikainen kamuni viettää 5-vuotishääpäiväänsä Tenolla ja on kutsunut pienen porukan juhlistamaan juttua. Sattuu vielä niin mukavasti, että ollaan kumpikin, Hakki nyökkäsi Asseriin päin, – kutsuttujen listalla.

– Juu, minä olen Jallen vanhoja purjehduskamuja, olin paljon gastina sillä, kilpailtiinkin.

– Ahaa! Helin ilme oli paljonpuhuva. – Minkäs alan miehiä tämä Jalle…

– Onkalovaara! ehätti Valo täydentämään.

– Niin, Onkalovaara, merikapteeni vai?

– Jalle on tehnyt bisnestä monellakin alalla. Mutta viimeksi sillä oli maanrakennusyritys, jonka se myi muutama vuosi sitten työntekijöilleen ja nettosi ihan mukavat rahat. Niihin aikoihin tämä uusi vaimokin tuli kuvioihin.

– Milloinkas te lähdette? Tenollehan on ihan sairaan pitkä matka, vai lennättekö ensin Ivaloon? Heli uteli.

Valo oli käynnistänyt moottorin ja käänsi venettä Kotkaa kohti.

– Eei me lennetä. Se on nostalgiamatka samalla. Jonkinlainen Road Movie…

Hakkarainen hieraisi leukaansa.

– Silloin kun oli tukka takana ja tulevaisuus edessä, tehtiin kimpassa Jallen kanssa monenlaisia reissuja. Nyt olisi tarkoitus vähän muistella sitäkin. Ykkösluokan matka. On varattu pari viikkoa hommaa varten. Annikki lähtee Viron residenssiä hoitelemaan.

Hakkaraisella ja hänen pankinjohtajavaimollaan oli Virossa maatila jo viidettä vuotta. Siitä piti tulla eläkepäivien yhteinen hupi, sitten kun Annikkikin lopettaisi pankinjohtajan työt.

Kotkaan pöristeltiin hiljaisina kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Sapokkaan tultua Heli kertoi lähtevänsä puoleksi vuodeksi keikalle Amerikkaan. Täti oli hommannut paikan. Muuten ei päässyt yli kaikesta tapahtuneesta. Heli ei jäänyt kuuntelemaan onnentoivotuksia. Silmät kosteina hän lähti kohti autoaan, jonka ruopaisi kiivaasti liikkeelle.

– Voi tyttöä, Valo pyöritteli päätään. – Kovaa se on nuorenakin, kun elämä ei vielä ole paaduttanut.

2

Mies harjoitteli tietosanakirja edessään hirttosilmukan tekoa. Paksu hamppuköysi vain tuntui liian paksulta. Sormet menivät verille sen kanssa näprätessä. Ehkä hommaan kelpaisi muovinen pyykkinaru? Pitäisi vain tietää, mikä sen kantavuus oli. Ehkä kahdeksankymmentä kiloa ei olisi liikaa? Hän vain oli aina luullut, että hirttoköydet olivat hamppua, mistä lie jäänyt mieleen. Löytyisiköhän googlella vastaus ongelmiin? Kuulemma 97 % ongelmista selvisi helposti googlettamalla. Mitä oli ollut ennen googlea? Tuntui siltä, ettei juuri mitään… Se oli vähän sama kuin Floran kanssa.

Kun naisilla oli vaikeuksia, siis perheellisillä tai yksinhuoltajilla, ne tappoivat lapset ja itsensä. Sellaista hän ei ikinä voisi tehdä. Ei ikinä. Tuntui väärältä riistää syyttömiltä oikeus elämään. Mutta jos oli niin surkea tyyppi, ettei kyennyt ratkaisemaan oman elämänsä ongelmia eikä hankkimaan toimeentuloa vaimolle ja lapsille, oli varmaan parempi poistua takavasemmalle. Toivottomuuden oli sinetöinyt turha kuninkaissakäynti. Nuori mies oli käynyt anelemassa isältään ennakkoperintöä tai edes jonkinlaista lainaa siihen asti, kun pääsisi jaloilleen…

Silmukka oli valmis. Pitäisi kokeilla sen luistoa. Vaikka ei hän ihan vielä ollut ajatellut. Ajatukset luikahtivat taas ukon tapaamiseen. Tämä oli heittänyt hänet suunnilleen ovesta ulos ja huutanut, että itse hänkin oli tyhjästä rahansa kerännyt. Oli vielä kehottanut menemään satamaan lemppariksi. Logistiikkafirmoilla oli jatkuvasti hommia niille, jotka töitä tahtoivat.

Mies hymähti. Päivät olivat pitkiä, työ klassisen raskasta, ei se miehen kitarasormille sopinut. Kadutti koko tämä Kotkaan muutto. Siitä oli ollut pikemminkin haittaa kuin hyötyä hänen soittokeikoilleen eikä toivottua lähentymistä ukkoon ollut tapahtunut. Nooralle kaikki oli ollut entistä masentavampaa.

Avainta käännettiin lukossa. Mies otti köyden ja tunki sen kiiruusti komeron pohjalla olevaan treenikassiin. Ellei mitään ilmaantuisi, pian olisi aika.

– Moi iskä! oltiin puistossa ja nähtiin rottakoira! Isä isä rottakoira!

Pieni poika ryntää vaatteet päällä ja kurasaappaat jalassa kohti. Pysähtyy.

– Oletko sä lähdössä urheilemaan?

– Een. Minä vaan…

Miehelle tuli hikinen olo. Hän tunsi naisen viipyilevän katseen ihollaan. Lattialle asetettu vauva kitisi kuumissaan. Miehen silmät kostuivat kyynelistä. Miksi hän oli joutunut tähän ansaan? Miksi oma äitikin oli ansassa? Miksi? Miksi? Nyt kurimukseen oli syöksymässä hänen vaimonsakin. Ja pian lapset.

Mies koppasi pojan syliinsä ja painoi kasvonsa tämän silkkistä tukkaa vasten. Poika kiersi tahmeat sormensa isän kaulaan ja nuuhki isän hajua. Jokin muu, jokin muu ratkaisu oli oltava…

3

Jalle Pösö Onkalovaara oli mies parhaassa iässä, tai ainakin melkein. Elämä tosin oli uurtanut merkkinsä, ja ruoka ja juoma kasvattaneet elintasovatsan, mutta tukka oli kuitenkin päässä ja hampaat suussa, siitä sopi olla iloinen. Mieskuntoakin löytyi tarvittaessa. Mutta sen hän oli päättänyt, ettei näännyttäisi itseään loppuun yrittäjänä eikä yhteisissä tehtävissä, joita kyllä siunaantui, jos ei pitänyt varaansa. Onkalovaara oli irrottautunut bisneksestä tyylikkäästi varakkaana miehenä ja löytänyt vihdoinkin sopivan kainaloisen kanasen. Pösö-köllinimen hän oli saanut jo nuorena yrittäjänä pohjalaisilta ystäviltään, jotka olivat sitä mieltä, että hänestä tulisi vielä aika ponsse. Pösö oli eteläpohjalainen vastine mahtimiehelle.

Naimisissa johtaja Onkalovaara oli toki ollut ennenkin. Montakin kertaa. Tämä kerta oli joidenkin laskujen mukaan jo viides, mutta mitäs noista. Elämä oli elettäväksi tarkoitettu, ja aina hän oli huutonsa vastannut. Jalle tiesi, että rahalla sai nuorta ja nättiä, mutta hän oli halunnut naisen, joka oli hauska ja jolla oli pelisilmää. Naisasioissa tarkoituksenmukaisuus oli voittanut turhamaisuuden, joskaan kalastajaneukkoasteelle ei vielä ollut päädytty.

Konsultti oli ehdottanut johtaja Onkalovaaralle nettitutustumista naisenmetsästyksen apuvälineenä. Ja tämä oli ajatellut, että aina oli ollut ekonominen ajankäytössään ja laskenut panostusten hyötysuhteen, miksei siis tässäkin. Hyvä puoli asiassa oli se, että silloin tiesi, etteivät naiset juosseet hänen rahojensa perässä. Netissä voi esittäytyä juuri sellaisessa valossa kuin itse halusi. Tässä esiseulonnassa Jalle oli mielestään onnistunut hyvin. Naisella tuli olla omaakin elämää, mutta myös valmiutta ottaa uusia askelia yhteisesti sovittavalla tavalla. Siitä Pösö oli erityisen tyytyväinen, ettei ollut tarvinnut myydä itseään mersulla, huvijahdilla eikä etelänmatkoilla.

Vastauksia oli tullut parikymmentä, joista loppupeleihin oli karsiutunut kolmen hengen joukko. Niin monta leidiä Jalle oli sitten livenä tavannut. Ainoa mahdollinen oli kuitenkin ollut Pupi, joka toimi piirustuksenopettajana ja rehtorina lasten kuvataidekoulussa. Selväjärkinen, luova ja hyvä organisoimaan,