Kuoleman portti

By Heleena Lönnroth

Unto Hakkarainen on vastikään siirtynyt eläkkeelle rikoskomisarion työstä. Toimettomuus ei kuitenkaan sovi Kotkassa asuvan Hakkaraisen luonteelle – millä ihmeellä hän nyt täyttää kaikki arkipäivänsä? Kun Hakkaraisen ystävä Asseri Valo ehdottaa yhteistä tekemistä, Hakkarainen saa lyömättömän idean. He kaksihan voisivat perustaa etsivätoimiston!Pian etsivätoimiston työt tempaavat iäkkäät miehet mukaan seikkailuun, jollaista he eivät osanneet odottaa. Kotkan ja Haminan seudulla on tapahtunut nimittäin kaksikin outoa nuoren naisen katoamista – saavatko Kaakonetsivät selville, mitä naisille on oikein käynyt?"Kuoleman portti" aloittaa Heleena Lönnrothin Kaakonetsivistä kertovan kirjasarjan.Kaakonetsivät Unto Hakkarainen ja Asseri Valo saattavat kyllä olla eläkeikäisiä miehiä, mutta tämä ei yksityisetsivien vauhtia hidasta. Yhdessä ystävykset ovat valmiita selvittämään mitä monimutkaisimpia rikoksia, jotka kuljettavat heitä ympäri maailman.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 22, 2021
• ISBN: 9788726740462

Book preview

2007

1

Oli heinäkuun ensimmäinen päivä. Rikoskomisario Unto Hakkarainen istui autotallissaan Kotkan Hovinsaarella syviin ajatuksiin vaipuneena. Muovituoli taipuili uhkaavasti miehen ruhon alla tämän etsiessä tuskaantuneena polvilleen kivutonta asentokulmaa.

Hakkarainen oli jäänyt poliisin virasta lomille ja ylityövapaille toukokuun alussa. Odotetut eläkepäivät olivat alkamassa. Vaikka oli useinkin viime vuosina kiroillut työtänsä, mies alkoi vasta vähitellen oivaltaa, kuinka isosta elämänmuutoksesta olisi kyse. Kaksi kuukautta oli mennyt mukavasti mäyräkoiria kanniskellessa, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että oli päädytty kuoleman odotushuoneeseen. Hakkarainen ei osannut sanoa, mistä moinen termi hänen päähänsä oli pesiytynyt, mutta siellä se oli, ja se ahdisti.

Entinen poliisimies huokaisi. Elämän tarkoitukseksi ei selvästikään riittänyt kaljan särpiminen ja kaurapuuron keitto töihin lähtevälle vaimolle, toriparlamentissa jaarittelu tai omakotitalon reppaaminen! Raskaat ajatukset katkaisi autotallin ovelta kuulunut koputus. Kaksi lyhyttä ja yksi pitkä.

Muovituolin parahtaessa Hakkarainen kohottautui avaamaan.

– No moro, mitä mies!

Asseri Valo, jo muutaman vuoden eläkkeelläolon siunauksesta nauttinut laivan konemestari työntyi ovenraosta naama iloisessa virneessä. Asseri oli syntyjään Vihdistä läntiseltä Uudeltamaalta, mutta erottuaan vaimostaan hän oli jo aika päiviä sitten jäänyt asustelemaan Kotkaan.

– Pistätkö kaljan?

Hakkarainen heilautti laajassa kaaressa kättään, ja Valo istahti kumollaan olevan muoviämpärin päälle.

– Saisit kyllä hankkia vierastuoliksi toisenkin lepolassin… Kyllä minä täällä niin usein käyn sinua piristämässä…

Sitten päätään kysyvästi kaljapulloon nyykäyttäen:

– Mistäs sitä saa?

– Kay itse! Reitin tunnet.

Valo nostahti puonsa ämpäriltä. Mennessään kylmäkellaria kohti ihmetteli, miten mahtoivat olla kaverin asiat, kun vastaanotto oli niin väsähtänyt.

Tullessaan Valo työnsi pullon Hakkaraisenkin käteen ja otti ämpärille istahtaessaan ajurin asennon.

– Alahan keriä, mikä mieltäsi painaa?

– Helvetti. Helvetin helvetti.

Hakkarainen aloitti ytimekkäästi.

– En kestä enää pätkääkään tätä saman kompostin kiertämistä. Keitä puuro. Juo kahvi. Lue lehti. Käy kaupassa. Kassaa autoa ja ruohonleikkuria. Ei helvetti!

– No mutta! Etkös sinä tuosta kaikesta haaveillut? Ei enää poliisitalolle tylsien ukkojen, turhanaikaisten rikosten ja ikävän pomon pompotettavaksi. Muistelen kuulleeni useinkin viime vuosina, kuinka mukavia olisivat tavalliset arjen askareet.

Valo sytytti nortin, vaikka tiesikin, ettei toinen tykännyt.

– Ei kai aikuinen mies voi pelkästään tyhjän panttina olla? Tulen epäilemättä hulluksi! puuskahti Hakkarainen.

Valo puhalteli renkaita ja katseli mietteissään toisen epätoivoista naamaa.

– Ehkä sun pitäis keksiä jokin uusi harrastus?

– Jaaha. Rupeisinko virkkaamaan vaijoogaamaan? Hakkaraisen äänessä kuulsi ylenkatse.

– Noh. Minä sitä vaan, että jotakin muutakin täytettä päiviin, kuin se kaurapuuro ja kahvinkeitto. Kuuntelin tässä menny viikolla radiosta esitelmää eläkkeellejäämisen vaikeudesta. Joku tohtori, mikä lie, kertoi, että ensimmäinen kriisi tulee parin kuukauden päästä ja toinen parin vuoden kuluttua, jos olet vielä elossa… Jos hankkisit vaikka puuveneen?

Tästä oli puhuttu ennenkin. Oli suunniteltu yhteisen veneen ostoa. Summalaisen tai meriläisen. Hakkaraisella ei veneistä juuri kokemusta ollut, mutta Valo oli luvannut jeesata. Saattaisihan sitä olla mukavaa viilettää aurinkoista ulappaa kohti Kaunissaarta tai edes Lehmää… Ei Hakkarainen arvellut, etteikö vielä oppisi…

– Niin joo. Miksei. Onhan siitäkin puhuttu… Hakkarainen kakaisi kurkkuaan.

– No sitten!

Valo nousi jo ämpäriltään.

– Tiedän yhden kaverin, joka on haeskellut ostajaa summalaiselleen. Lähdetäänkö katsomaan? Se on tuolla Neuvottoman puolessa.

Neuvoton oli kylä Kotkan ja Haminan välimaastossa. Taru kertoi, että nimi oli alkujaan engelsmannien antama New Town, Uusi Kaupunki, joka kirjurien tulkitsemana oli vääntynyt muotoon Neuvoton.

Hakkarainen hieraisi niskaansa. Tämä tuli nyt äkkiä kuin vanhanpiian kosinta… Pitäisiköhän puhua ensin Annikin kanssa? Mutta Hakkarainen päätti sitten reippaasti, että tämä olisi hänen juttunsa.

Lähdettiin yläkertaan. Ulkokautta. Hakkarainen potkaisi mennessään autotallin ovea. Oli ollut puhetta, että laitettaisiin sähköiset automaattiovet, mutta aina sekin oli jäänyt.

Pihapiiri oli vanha ja Valosta aina yhtä mukavannäköinen. Juhannusruusu, syreenit ja erilaiset monivuotiset, vanhat puutarhakasvit kukoistivat seinustoilla. Hakkaraisen appi oli ollut innostunut kivirakentamisesta jo ennen Sapokan vesipuistoa ja sen saamaa mainetta. Entisen saunan seinustalle rinteeseen oli syntynyt mahtava perennapenkki, jossa erilaiset maksaruohot ja vuorenkilvet kilpaa kukoistivat. Kuistinkulmaan tehdylle terassille paistoi aurinko pitkän iltapäivän, mutta ei siinä istuskellut enempää Hakkarainen kuin Annikkikaan.

– Maistuiskos kahvi?

Hakkarainen oli jo painaltamassa kohti keittiötä. Kyllä hän tiesi, että kahvi maistui, ei sitä kysyä olisi tarvinnut.

Pian miehet istuivat keittiössä odotellen kahvimasiinan loppukorahduksia. Hakkarainen ja Annikki olivat perineet Annikin vanhempien 50-lukuisen omakotitalon, jolle ei liiempiä remontteja viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ollut tehty, mitä nyt tapetteja oli liistattu edellisten päälle. Hakkarainen oli ollut hyvillään kahden mersun autotallista ja saunasta, mutta Annikki oli saanut jonkinlaisen kohtauksen, kun muutosta oli alettu puhua. Hän oli vaatinut koko huushollin läpikäyvää remonttia… Muutoin hän ei rupeisi talossa masentumaan.

Hakkarainen oli myöntynyt remonttiin vastoin parempaa tietoaan. Koko edellinen kesä oli mennyt harakoille heti toukokuun alusta lähtien. Ensin oli revitty vanhaa ja purettu aikansa eläneitä kaappeja ja komeroita, sitten oli maalattu ja tapetoitu. Annikki oli juossut kyllikseen Starkin ja K-raudan tapetti-, kaakeli- ja maaliosastoilla. Ja kyllä Hakkarainenkin sen myönsi, että jotkut anopin aiemmat väriyhdistelmät olivat olleet puistattavia. Esimerkiksi räikeänsininen ja likaisenvihreä kuisti. Myös seitsemän sitkeän tapetti- ja kittikerroksen irrottaminen kysyi voimia.

– Kaadas nyt sitä sumppia! Valo puuskahti hyväntahtoisesti selatessaan samalla puhelinluetteloa.

– Kyllä se vois olla hyvä ratkaisu, että jotakin uutta tähän arkeen, muutakin kuin remppaa… Hakkarainen havahtui remonttimuistoistaan. – Sitä kyllä piisaa jatkossakin, mikäli Annikki saa päänsä pitää.

Valo otti pari puhelua Haminan suuntaan, ja lopputuloksena oli, että lähdettäisiin katsomaan myynnissä olevaa, loistokuntoista 40-vuotiasta summalaista. Valo tiesi, että jos Hakki veneeseen rahojaan sijoitti, piti vastineeksi olla laatua ja silmäniloa, puuta ja käsityön leimaa.

Unto Hakkarainen oli nuorena haaveillut kauppatieteiden opiskelusta, mutta nopean leivän takia oli joutunut valitsemaan poliisin ammatin. Vaimo Annikki oli sen sijaan merkonomi ja aikuisopiskelijana tradenomin tutkinnon hankkinut pankinjohtaja, että sikäli kauppatieteitä perheessä kyllä oli harrastettu. Sitä paitsi Hakkarainen oli kerran saanut pienehkön lottovoiton ja sijoittanut rahat viisaasti. Hän oli vuosien saatossa hankkinut joltisenkin osakesalkun, jonka tuotolla oli ostettu muun muassa pieni tila Viljandista Virosta. Viroon aiottiin siirtyä kokonaan Annikinkin jäätyä eläkkeelle. Mutta veneen verran voisi aina ottaa jostain sijoitusrahastosta…

Kahvin juotuaan miehet lähtivät Hakkaraisen vanhalla Chryslerillä kohti Neuvotonta. Valo esmenteli muodon vuoksi summalaista Thalattaa kalliiksi, mutta Hakkarainen sanoi, että älähän hättäile, kyllä Thalatta Chrysler Le Baronin kaveriksi sopii. Eikä Valo sitten enempää hätäillytkään.

Ajeltiin läpi teollisuusalueen, läpi entisen hiekkakuopan yhä kapeammaksi muuttuvaa tietä. Tultiin vihdoin mökkialueelle, mistä pienen haeskelun jälkeen löytyi postilaatikosta oikea nimi ja numero. Viime vuosisadan alkupuolella rakennettu huvila saunoineen, liitereineen ja venevajoineen oli asettunut mukavasti maisemaan. Miehet parkkeerasivat autonsa tiepuoleen ja lompsivat pihaan. Valo painalsi heti rantaan. Siinä se kellui! Kaunis mahonkilautainen Thalatta. Veneen profiili oli pitkä ja sulava. Perämoottorikin näytti Valon silmissä kelvolliselta. Se oli Mercuryn Super Six. Kuusikymmentäluvulta sekin.

Valo arveli mielessään, ettei tästä kaunottaresta pyydetty hinta ollut suinkaan liian korkea. Alta kulmain hän vilkaisi Hakkaraista, joka silmät kiiluen jo askelsi venettä kohti. Valo oli ennenkin huomannut kaveristaan, että tämä tuntui vaistomaisesti erottavan jyvät akanoista niin kuin tilaisuudetkin, mikäli niitä vastaan tuli. Ehkäpä sellainen ominaisuus oli erityiseksi hyväksi rikostutkijalle, vai mahtoiko se kehittyä ammatin myötä?

– Herrat ovat kiinnostuneita veneestä?

Huvilasta asteli pihalle nuorehko, arviolta kolmekymppinen mies. Tämä pysähtyi keskustelemaan Valon kanssa Hakkaraisen kierrellessä ja kaarrellessa laiturilla. Antoivat Hakkaraisen syynätä. Pian tämä tulikin ja lupasi 4 700, ja heti käteen!

– Kiinni veti! On tilapäistä rahapulaa, eikä minulla muutenkaan ole aikaa puuveneelle. Tämä on perintökalu. Hankin sitten joskus nopeamman veneen…

Joopa joo. Sellaiset selitykset Hakkarainen kyllä tiesi. Hän kävi autossa salkullaan ja latoi pian rahat puutarhapöydälle.

– Se olis kuittia vaille valmis kauppa?

– Mikäs siinä. Käydään sisällä kirjoittamassa paperit.

– Jos minä kuitenkin teen pienen kierroksen, ennen kuin panet nimeäsi paperiin… Valo rykäisi asiallisesti.

Myyjä meni sisälle läppärinsä ääreen, Hakkarainen istui puutarhakeinuun, ja Valo lähti koeajoon. Kymmenisen minuutin kuluttua hän palasi ja sanoi, että selvää oli. Paperit allekirjoitettiin, ja vene ja rahat vaihtoivat omistajaa.

– Lähdettekö heti kiitämään, vai? myyjä katsoi huvittuneena miehiä.

Valo vaikutti innostuneelta, mutta Hakkarainen pudisti päätään ja sanoi, että vene haettaisiin viikon sisällä. Täytyi vielä selvittää laituripaikka ja muutakin.

– Sitä minä vaan, että miten sinulla ne rahat oli mukana..? Valo ihmetteli, kun miehet istuivat jo autossa ja ajelivat kohti Kotkaa.

– No jaa. Minulla nyt sattui olemaan sen verran kotona ja ajattelin, että rahalla on taivaallinen voima. Jos tarjoaa käteismaksua, usein hinta laskee heti, niin kuin nyt tässäkin… Oliko paha hinta? Hakkarainen myhäili tyytyväisenä.

– Hinta on enemmän kuin kohdallaan. Harmitti oikein, että poika myi hienon veneen niin halvalla, Valo totesi happamasti.

– Eiks sun pitäisi olla iloinen, jos minua kerrankin lykästää! puuskahti Hakkarainen. – Jos vaikka meistä tulee yhtiökumppaneita…

– Ei kuule mulla ole sellaisia rahoja, sanoi Valo, – kyllähän sinä sen tiedät.

Hakkarainen vilkaisi kaveriaan ja näki, että supliikkimiehellä oli paljas hetkensä.

– Kuule. Jotkut tiedot ja taidot ovat niin arvokkaita, että ne voidaan muuttaa suoraan rahaksi. Ilman sinua minun veneilyharrastuksestani ei tule yhtään mitään! Haluan sinut kumppaniksi ja kippariksi. Konemestarin taidoista puhumattakaan.

Asserin kasvoille ilmestyi hymyn kare.

– Okei. Mutta mistäs me saadaan venepaikka? Kai sulla on sen verran suhteita, että sellainen ikkunasi alta heltiää?

Hakkaraisen merimaiseman kupeessa oli venetarvikkeita ja veneiden korjausta ja varastointia myyvän yrittäjän laituri.

– Miksi hitossa ei Sapokasta? tokaisi Hakkarainen. – Hovinsaaren laitureissakin on paikkoja vaikka millä mitalla.

– Niinpä kyllä, mutta likietuisuus on aina etu… Mutta pursiseuraan kannattaisi liittyä kumminkin… Niillä on lukolliset venepaikat. Kai sinäkin haluat aarteesi säilyvän?

Hakkaraisen kasvoille levisi hymynkare. Venetarvikkeita ja veneiden korjausta sekä huoltoa myyvä firma, joka sijaitsi miltei hänen ikkunansa alla Hovinsaarella, oli hänelle tavallaan kiitollisuudenvelassa. Hän oli selvittänyt ikävän ryöstöjutun, joka oli rassannut firmaa pari vuotta sitten. Omistaja oli ollut niin kiitollinen, että oli luvannut yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista, mutta silloin se ei ollut Hakkaraiselle sopinut. Nyt sopi. Täytyi vain tsekata asia. Jos vaikka venepaikka heltiäisi sieltä.

Hakkarainen kaarsi Lemminkäisenkadun kautta ja skippasi Valon tämän kortteerin eteen. Sovittiin aikaisesta tapaamisesta seuraavana aamuna. Olisi merikorttien hankintaa ja monta muutakin asiaa hoidettavana venettä varten.

2

– Annikki!

Käsi hapuili peiton alla. Naisen täyteläiset rinnat pyöristyivät somasti. Toinen käsi hamuili reisien lomaan. Miestä ei ollut haluttanut aikoihin. Nyt halutti. Miltei laulatti. Ja sitten olisi sopiva aika kertoa vaimolle veneestäkin. Niin ja Mirkulle! Ajatus Mirkusta tunki mieleen väärällä hetkellä. Mies hätisti sen kuin kärpäsen kauemmaksi.

– Hei, anna mun nukkua! Pitää olla heti aamusta skarppina. Iso rahoitusjuttu Kanavanrannan rakennuttajien kanssa…

Hakkarainen huoahti ja käännähti kyljelleen. Seuraava mahdollisuus kertoa olisi arkisen aamupalan ääressä. Mies vilkaisi kelloa: vielä vartti! Hän väännähti istumaan ja hamuili tohvelit jalkaansa. Ehkä olisi hyvä strategia pistää pöytä koreaksi tai tuoda peräti kahvi sänkyyn. Jälkimmäisen ajatuksen Hakkarainen hylkäsi kuitenkin heti hampaiden pesun yhteydessä. Se herättäisi vain turhia epäilyksiä. Eihän hänellä ollut mitään tunnollaan, jos ei nyt Mirkkua laskettaisi. Ja siitä hän oli päättänyt jo ajat sitten, että sitä ei laskettu.

Hakkarainen raahusti keittiöön. Oli kolistelematta ovia ja kattiloita, se oli pitkässä avioliitossa opetettu jo vuosikymmeniä sitten. Keitti lesepuuron maitoon, laittoi italialaista paahtoa kahvinkeittimeen. Leikkasi siivut auringonkukansiemenleivästä ja otti esille yrttirahkan.

– Huomenta! Onpas täällä pöytä koreana!

Annikin ajoitus oli täydellinen kuten aina. Ei häntä tarvinnut erikseen herätellä. Hakkarainen annosteli puuron ja kaatoi kahvin.

– Minulla olisi sinulle ilmoitettavaa…

– Oletpas sinä juhlallinen! Annikki vilkaisi miestä kuppinsa takaa. – Ei kai sinulla ole toinen nainen? Kerro kerro, halkean uteliaisuudesta!

– Olen ostanut veneen.

Hakkarainen odotti ilmoituksensa vaikutusta.

– Mahonkisen summalaisen. Antiikkiveneen. Aidon puuveneen. Seppälän veneveistämön Thalattan…

– No se on hyvä! Olenkin katsellut sinua, että jotain uutta pitäisi keksiä… Annikki selasi aamulehteä. – Isälläkin oli aina…

– Joo. Käytiin katsomassa eilen Valon kanssa. Se on Neuvottomassa – tosi hyvässä kunnossa, hinta vajaat viisi tonnia. Valo lupasi jeesata alkuun. Enhän minä mitään veneistä ymmärrä. Vielä…

– No sitten vaan syksyllä saaristolaivurikurssille!

Ja niin oli Annikki tiessään.

Kaikki oli kuitenkin mennyt mukavasti. Hakkarainen oli pelännyt jotain hintakuulustelua tai muita ylisyrjäisiä moitteita, mutta Annikin suhtautuminen olikin reilassa. Teki mieli heittää kuperkeikkaa kuin Nummisuutarin Esko. Nyt voisi polkaista Valolle ja pyytää mukaan merikorttien ostoon ja laituripaikan järjestelyyn.

Valo asui Lemminkäisenkadulla vanhassa puutalossa, joka oli rakennettu 20-luvulla majoittamaan hellahuoneisiin perheitä ja näiden alivuokralaisia. Nyt pelkkiä yksinäisiä miehiä. Valolle edullinen asumistapa sopi. Hän oli asunut avioerostaan lähtien samassa asunnossa. Pojat asuivat Espoossa ja Kouvolassa. Synnyinkoti oli jäänyt läntiselle Uudellemaalle, mutta vanhat seilorikaverit ja eläkepäivien tuttavat olivat Kotkassa.