Toinen todellisuus

By Heleena Lönnroth

Postinjakaja saapuu syrjässä sijaitsevan pienen mökin pihaan. On epäilyttävän hiljaista. Pihalla on vain kissa, mutta talon ovi on auki. Sisällä postinjakaja kohtaa odottamattoman näyn – kuolleen vanhan naisen pyykkinarua kaulallaan. Pian talon pihapiiristä löytyy myös toinen ruumis...Kun kuolleen pariskunnan Saksassa asuva poika matkustaa Suomeen, hän haluaa saada selville, kuka tappoi hänen vanhempansa ja miksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726834437

Book preview

Östring.

1

Oli kaunis toukokuinen aamupäivä. Äitienpäivää edeltävä perjantai. Postinkantajan sijainen oli viemässä pulleata kirjekuorta syrjäiseen pikkutaloon, jossa asui yli seitsemänkymppinen pariskunta, Veera ja Akseli Marjamäki. Paketti oli lähetetty Saksasta, ja posteljooni arveli siinä olevan äitienpäivälahjan. Lenni ei muistanut aiemmin talossa käyneensäkään, koska lehtiä ei taloon tullut. Paikkaa oli etukäteen pitänyt selvitellä.

Toukokuinen aamu oli heleä kuin helluntai ja koivut hiirenkorvineen kuin morsiamet. Auto köryytteli osittain ruohottunutta kujaa taloa kohti. Ikkuna oli auki ja lintujen riemuisan innostunut pesäntekoviserrys ja reviirien merkkaaminen tulvivat korviin ikkunan täydeltä.

– Asuapa täällä luonnon keskellä! puuskahti mies itsekseen.

Sellainen oli ollut hänen haaveensa koko aikuisiän. Nyt kun eläkeikä lähestyi, se saattoi toteutuakin. Hän oli äitinsä ainoa perijä, ja tällä oli pikkumökki, jossa hän asusteli.

Posteljooni kurvasi porraspäähän ja ajatteli, että paikka vaikutti kuolleelta. Vain kissa istui kärsivän näköisenä portaalla. Miehelle tuli paha aavistus. Hänhän edusti ammattikuntaa, joka saattoi kierroksellaan tehdä ikäviäkin löytöjä.

Lenni kaappasi kirjepaketin kainaloonsa ja hypähti pihamaalle. Syreenipuskan takaa pelmahti ilmaan lauma variksia. Mies jutteli kissalle ystävällisesti ja askelsi portaille. Kissa naukaisi, nousi seisomaan häntäänsä heilauttaen ja lähti syreenipuskan suuntaan. Lenni seurasi kissaa katseellaan. Se oli pysähtynyt ja katsoi mieheen odottavasti. Mutta tämä kokeili tuvan ovea, joka olikin auki. –Talo oli rakennettu ennen sotia, siinä oli puulämmitys. Kylmä kuisti ja vielä kylmempi porstua olivat sotia edeltäneen ajan olemisen tapaa.

– Kuin hautaholvi, ajatteli Lenni.

Mistä lie moinen ajatus tullutkaan mieleen. Koska ei ollut käynyt talossa aiemmin, mies mietti, kumpi kahdesta ovesta mahtoi viedä keittiöön. Hän avasi vasemmanpuoleisen. Kylmä raudan haju tulvahti vastaan. Huone oli holotna kuin se ryssän helvetti!

Mies seisahtui ovelle. Jokin oli nyt pielessä. Kylmyys. Haju. Silloin hän näki. Ovisuun sängyssä makasi vanha nainen. Kaulassa oli muovinen pyykkinaru. Sininen. Silmät olivat ammollaan ja katsoivat kauhistuneina ylöspäin. Mies asteli varovasti sängyn ääreen, mutta näki oitis, että nainen oli kuollut. Oli ollut jo kauan. Hän käänteli päätään. Missä oli mies? Talossa asui vanha pariskunta. Oliko tämä joku perhesurma? Sellaisia saattoivat vanhatkin ihmiset tehdä.

Lenni laittoi paketin pöydälle ja meni kamariin. Siellä ei ollut ketään. Miestä huimasi. Hän oli vain kerran aiemmin nähnyt kuolleen ihmisen. Piti saada jotain juotavaa. Hän hoippuroi tuvan puolelle ja aukaisi jääkaapin. Siellä oli kaksi sitruunasoodapulloa. Varmaan saunajuomia, tuli miehen mieleen. Hän otti toisen pullon, avasi sen tiskipöydän kulmaan ja pulputti koko pullollisen menoksi. Se teki olon vähän paremmaksi. Sitten hän lähti ulos.

– Nyt pitäisi soittaa poliisi, sanoi Lenni itselleen. Hän meni uudelleen tupaan ja etsi katseellaan puhelinta. Se oli penkillä television vieressä.

Mies soitti poliisille ja kertoi asian ja osoitteen.

– Joo odotan. Voin odottaa täällä. Kuinkahan kauan se kestää?

Lenni meni pihalle ja huomasi, että varikset rähisivät taas syreenipuskassa. Hän asteli sinne. Kissaa ei näkynyt, mutta pensaan juurella makasi vanha mies. Linnut ja rotat olivat järsineet ruumista. Silmät oli nokittu, nenä ja huulet puuttuivat. Ohimossa oli hyytyneen veren ympäröimä ruhje.

Postinkantaja oksensi. Hädin tuskin onnistui välttämään yökkäämästä uusille kengilleen. Hänen mieleensä tulvahti, miten poliisit selvisivät tällaisista tilanteista. Ja oliko niitä usein?

Poliisin maija ja kaksi virkapukuista saapuivat neljänkymmenen minuutin kuluttua. Se oli Lennistä pitkä aika. Hän istui autossa odottamassa. Ei kuullut enää lintujen laulua eikä nähnyt orastavaa kevättä. Syksyn harmaus oli laskeutunut hänen mielenmaisemansa ylle.

– Jahas! Tekö soititte? kysyi vanttera, taatusti alle sataseitsemänkymmenviisisenttinen mies. – Minä olen konstaapeli Lammi.

Lenni myönsi ja selitti tulleensa tuomaan Saksasta tullutta kirjettä. Varmaan äitienpäivälahjaa.

– Kävittekö sisällä? kysyi nuorempi poliisimies, joka esittäytyi konstaapeli Hämäläiseksi.

– No juu! Enhän minä muutoin olisi tiennyt teille soittaa, vastasi Lenni vähän ärtyneenä. – Enkä koskenut mihinkään. Paitsi otin jääkaapista pullon sitruunasoodaa… Pyörrytti. Voinko lähteä nyt?

– Minä otan vähän tietoja, sanoi Hämäläinen ja kaivoi ritsikirjansa esiin.

Nimi, osoite ja puhelinnumero tulivat kirjatuksi.

– Näittekö ketään tullessanne?

– No en tosiaankaan. Vainajien tilasta päätellen kaikki oli tapahtunut jo aikoja sitten. Sisällä oli myös siistiä, ei näyttänyt pengotun mitään…

Lenni sai luvan lähteä. Hänen kätensä tärisivät, kun hän käynnisti autoa. Olla mukana tällaisessa oli aivan erilaista kuin katsoa telkkarista. Ei olisi tehnyt mieli juoda kahvia tai syödä mitään. Tiedä koska saisi ruokaa alas.

Hämäläinen ja Lammi panivat suojat kenkiin ja hanskat käteen. Sitten he havainnoivat saman, minkä Lennikin. Mitään merkkejä ryöstöstä ei ollut. Astaloa ei löytynyt, mutta hirttonaru oli paikallaan.

– Näyttää tapolta…

Poliisimiehet jäivät metsästämään sormenjälkiä ja mahdollisia tekovälineitä.

– Pitäis vissiin soittaa Susi paikalle… ehdotti Lammi.

– Ja ruumisauto, täydensi Hämäläinen.

Posteljooni ajeli vaitonaisena kohti kirkonkylää. Ei tehnyt mieli hyräillä, vaikka hän useimmiten lauleskeli autoa ajaessaan. Ruumiit vaivasivat mieltä. Kuka tuollaista teki? Heidän pieni kuntansa oli rauhallinen. Eläkeläisiä oli melkein puolet asukkaista paitsi tietysti kesällä, kun mökkiläisiä tuli melkein yhtä paljon kuin vakituisia asukkaita. Mikäli hän tiesi, pariskunnalla oli ainakin poika, joka asui jossain Saksassa. Joku kirjailija. Tältä se oli kirjekin. Kukahan sille ilmoittaisi? Poliisit vissiin…

Lenni kävi työpaikalla raportoimassa. Hän kertoi postineideille, mitä oli löytänyt. Heidän asiaankuuluvat päivittelynsä jollain tavalla pehmittivät asiaa, ettei sitä tarvinnut yksin kantaa.

– Se on varmaan huomenna lehdessä, Pirjo, nuori harjoittelijatyttö, huokaisi jännittyneenä.

Koko postin väki oli nyt ikään kuin osallinen tapahtumissa. He alkoivat vaimeasti puhua siitä asiakkaillekin. Tapahtuma paisui paisumistaan. Heillä oli nyt juttu, josta maakuntalehtikin kirjoittaisi.

2

Roosa oli kuullut vanhempien kertovan romanien alkuperästä, että nämä olivat lähteneet vaeltamaan Intiasta ja päätyneet eri puolille maailmaa, 1500-luvulla myös Ruotsiin. Koska Ruotsin Itämaassa eli Österlandissa oli vielä paljon pelloksi raivattavaa suota ja metsää, kuningas lähetti romanit Suomeen, lähinnä Suupohjan alueelle, jossa heidän jälkeläisiään on vieläkin noin viisi prosenttia väestöstä.

Pellonraivaajia romaneista ei kuitenkaan tullut. Kantaväestö ei hyvällä katsonut oudonnäköisten vieraitten saapumista. Heitä ei haluttu naapureiksi eikä otettu töihin. Vaikka miehet olivat komeita ja naiset kauniita, seka-avioliittoja syntyi harvoin. Mustalaiset eli romanit olivat pakotettuja kiertelevään elämäntyylin, johon oli löydettävä soveltuvat ammatit. Veitsenteroittaja, kuparikattiloitten ja -pannujen tekijä ja tinaaja, hevoskauppias, puuseppä ja pelimanni. Naiset myivät tekemiään käsitöitä ja toimivat korteista tai kädestä ennustajina. Vasta 1900-luvulla oppivelvollisuuden myötä romanit alkoivat asettua paikoilleen ja ryhtyivät viljelemään jopa maata.

Roosa oli viettänyt lapsuutensa ensin isänsä kärryillä, sitten naimisiin mentyä oli kierrelty kauppaa tehden myös valkolaisen aviomiehen kanssa. He saivat kaksi lasta, tytön ja pojan. Poika kaatui maaliskuussa 1940 Äyräpäässä, mies 1941 jatkosodassa Äänisjärven pohjoispäässä. Tyttö lähti työpalvelukseen Inariin. Siellä hän tutustui komeaan saksalaissotilaaseen, Fritziin. Mutta kun aseveljistä tuli vihollisia, Fritz lähti takaisin kotimaahansa ja Roosan tyttö, Hilda, jäi vatsa pystyssä Suomeen.

Roosa oli elättänyt itsensä miehen kuoltua povarina ja pitsinvirkkuutöitä kaupustelemalla. Vanhemmiten hän oli siirtynyt tekemään myös kupparin ja hierojan töitä. Hänellä oli pieni talkoilla tehty rintamamiestupa Pihtiputaalla, ja sinne Hilda oli tullut lasta saamaan ja jättänyt tytön sitten oman äitinsä hoiviin. Roosa oli pidetty paikkakunnalla, hänestä ei kellään ollut pahaa sanottavaa.

Hilda ei paljastanut koskaan, että hänen äitinsä oli romani. Hän ei ollut niin tummahipiäinen ja -tukkainen kuin tämä, ettei häntä oikopäätä mustalaiseksi luultukaan. Hilda olisi halunnut tutustua paremmin myös isäänsä, joka oli ollut savottamies ja tukkijätkä. Kulkija luonnoltaan hänkin.

Tavan mukaan Roosa oli kysynyt tyttäreltään, kun tämä tuli rippikouluikään, valitsiko tämä perinteisen kansallispuvun vaiko valkolaisten tavan. Kansallispukua madonnakasvoinen Hilda ei tahtonut.

Hildan tyttö oli saanut nimen Reeta, oikeastaan Margareeta Angelica, ja varttunut Roosa-mamman hoivissa. Reetakin olisi halunnut tietää isästään ja tavata äitiään, mutta äiti oli suljettu yhteisön ulkopuolelle. Sukulaistytöiltä Reeta oli kuullut, että äiti oli joutunut huonoille teille, mitä se sitten tarkoittikin. Romaneille huonoilla teillä oli hyvin konkreettinen merkitys, joka teki symbolisen merkityksenkin ymmärrettäväksi. Hilda oli haaveillut, että vielä joskus matkustaisi Saksaan lapsensa isää tapaamaan.

Reeta istui vinttikamarin sivustavedettävässä sängyssä kuin pesässä. Sängyssä oli ensin olkipolsteri, sitten höyhenpolsteri. Siellä oli lämmin ja turvallinen paikka kuin linnunpoikasella. Turvaa oli monesti tarvittukin. Äiti oli käynyt synnyttämässä hänet oman äitinsä luona ja lähtenyt sitten tietymättömiin. Lapsi oli kaunis, sinisilmäinen tyttö, mutta sen syntyessä isä oli jo lähtenyt.

Saksalaisen huoripentu! Siitä oli saanut kuulla uskovaisella ja armottomalla maaseudulla. Reeta oli päättänyt lähteä etsimään Lapista äitinsä ja isänsä jälkiä. Hän oli hakeutunut heti kansalaiskoulun ja rippikoulun jälkeen tiskariksi Inarin Kultahoviin. Sinne hän halusi, kun oli Roosa-mammalta kuullut, että siellä isä ja äiti olivat sodan aikana tavanneet. Tyttö odotti ihmettä. Jotain tietoa isästä.

Reetalla oli pieni huone hotellin yhteydessä. Hän asui yhdessä toisen keittiöapulaisen kanssa. Tämä oli saamelainen Maaret Elli. Häneltä Reeta koetti urkkia, mistä voisi kysellä sodanaikaisista saksalaisista. Maaret Elli raapi päätään ja sanoi, että saksalaisista ei varsin pidetty. Polttivat Lapin kun lähtivät.

– Taisit ihan vanhempiesi takia tänne tullakin? välähti Maaret Ellillä.

– Niih! Mulla olis niin palava halu tietää jotain isästäni.

– No mikset kysy äidiltäsi?

– Siitä ei kukaan tiedä, missä se on tai onko kuollut. Sen jälkeen, kun täytin seitsemän ja aloin koulun Pihtiputaalla, ei äitiä näkynyt eikä kuulunut. Mamma minut kasvatti.

– Voisit käydä kyselemässä ravintolan puolella… Siellä istuu joka päivä vanhoja kullankaivajia ja poromiehiä. Net vois muistaa jotakin.

Reeta päätti toteuttaa aikeen heti illalla. Hän uskoi, että siellä päivystäville miehille yksi päivä ei ollut toista kummempi, joten hän päätti laittautua nätiksi, vaikka olikin arki-ilta. Vaikkei Reeta kansallispukua pitänytkään, eikä saanutkaan pitää, kun oli valinnut toisin, hänellä oli kuitenkin aina mukanaan samettihame. Koskaan ei tiennyt, mitä hyötyä siitä voisi olla.

Tytön pitkän, mustan hameen helmat heilahtelivat kävelyn tahdissa. Hän oli päättänyt ensin käydä kylällä kokeilemassa, minkä vaikutuksen teki. Hän oli tarkistanut, että oli rahaa tarjota kielenkantoja irrotteleva ryyppy kullankaivajalle tai poromiehelle.

Päästyään kuumissaan takaisin Kultahoviin, Reeta meni naistenhuoneeseen puuteroimaan nenänsä ja kysyi vuorossa olevalta emännältä, saisiko mennä ravintolan puolelle hetkiseksi kyselemään, muistaisiko joku hänen äitiään ja saksalaista Fritziä. Kuinka hyvä oli, että oli heti ymmärtänyt sanoa itsensä vanhemmaksi kuin olikaan. Baaritiski oli Maaret Ellin mukaan paras paikka tietojen hankkimiseen. Reeta pelkäsi, että hovi tulisi ajamaan hänet pois salista, ennen kuin hän olisi saanut mitään selville.

– Mistäs kaukaa tuollainen nätti tyttö on tänne tullut?

Keskustelun aloitti jo paapan iässä oleva suonikas