Kategorinen Imperatiivi: Rikosromaani

By Kalle Tuomas Suvanto

Kalle Tuomas Suvannon teksti vuodelta 1996. Alkuperäiskäsikirjoitus.

Rikosromaani, jossa maagisen realismin piirteitä. Erään etsijän tie kohti suurta synteesiä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 21, 2015
• ISBN: 9789523184282

Kalle Tuomas Suvanto

Opiskeli aikoinaan Tampereen Yliopistossa tiedotusoppia. Kotoisin Helsingistä.

Book preview

Sisällysluettelo

Start

index

Valmistusmerkinnät

Start

index

KATEGORINEN IMPERATIIVI

Ríkosromaani

Juoniseloste elokuvatyyliin Pulp Fiction meets Siddhartha

Copyright Kalle Suvanto 1996

Tämä käsikirjoitus valmistui kesäkuussa 1996 Rhodoksen kauniilla saarella. Tarjosin tekstiä Wsoylle mutta se sopinut kustannusohjelmaan. Teksti on lyhyehkö rikosromaani, eräänlaista suomalaista maagista realismia.

Kalle Tuomas Suvanto, heinäkuu 2015.

1.

Jouko Karhu, keskusrikospoliisin Tampereen osaston etsivä, nousi

portaat ylös rivakasti harppoen kaksi askelmaa kerralla. Tämä ei

tuottanut hänelle vaikeuksia, sillä hän oli varsin pitkä mies.

Karhulla oli esiintyöntyvä kotkannenä ja nuoreksi mieheksi varsin

tuima ilme kasvoillaan. Hänen kätensä olivat lapiomaiset, kengän-

numero oli 46.

Karhu soitti asunnon ovikelloa, ja kaunis nuori nainen avasi

oven. Nainen oli Karhun työtoveri ylikonstaapeli Anni Lepistö.

Minun kirveelläpiirretty mieheni, Anni ajatteli katsoessaan Kar-

hua. Paitsi työtovereita, mies ja nainen olivat olleet

rakastavaisia nyt jo parin päivan ajan.

Niin ainakin Anni oli kuvitellut mutta hänestä alkoi tuntua yhä

enemmän siltä, että hän oli ollut miehelle vain yhden illan

pysäkki. Karhu käyttäytyi koko ajan viileästi ja ivallisesti,

aivan kuten aina ennenkin. Sängyssä Karhu oli ollut aivan eri

persoona. Hellä ja huumorintajuinen. Armi oli saanut yön aikana

kolme kertaa.

Karhu mittaili asunnon lattiaa edestakaisin hieman neuvottoman

oloisena. Huoneistosta oli löydetty edellispäivänä 38 vuotias

nainen kuoliaaksi pahoinpideltynä. Naisen nimi oli ollut Sari

Saarela, ammatiltaan työtön.

Vaikka Karhu ei ollut asiasta kenellekään puhunut, hän oli tuntenut kuolleen naisen entuudestaan. Karhu oli käynyt tässä asunnossa yhden kerran aiem-

min, silloin kun nainen oli vielä elänyt.

Uutinen Sari Saarelan kuolemasta oli järkyttänyt Karhua. Häntä

hämmensi entisestään tieto siitä, että hänet oli määrätty tutki-

maan juttua. Ehkäpä hänen olisi ohjesäännön mukaan pitänyt

ilmoittaa olevansa jäävi jutun suhteen, mutta hän ei ollut tehnyt

sitä, sillä hän paloi halusta saada tietää enemmän kuolleesta

naisesta.

Niin pitkään kuin hän oli valmistanut itseään astumaan sisään

tuosta ovesta ja kohtaamaan tuon naisen. Ja sitten tämä olikin

ykskaks kuollut, vieläpä murhattu. Se ei ollut oikein.

Asunnosta löydetyt paperit oli kasattu olohuoneen pöydälle.

Etupäässä laskuja, Ei päiväkirjaa tai mitään muutakaan yhtä her-

kullista. Muutama valokuva. Sari Saarela eri ikäisenä. Sari

Saarela nuorempana ja hoikempana etelän auringossa nuoren miehen

kainalossa. Sari Saarela keski-ikäisen miehen seurassa

Hâmeenpuistossa. Karhu laittoi valokuvat lompakkoonsa.

2.

Myöhemmin iltapäivällä Karhu istui tyopöytänsä ääressä ja pohti

mitä kirjoittaisi raporttiinsa.

Karhu ei voinut olla tuntematta tiettyä ylenkatsetta esimiestään

ylikomisario Mauri Niemistä kohtaan. Karhu ei voinut ymmärtää

mihin perustui se arvostus, jota vanhemmat viranhaltijat

kautta linjan näyttivät tuntevan Niemistä kohtaan.

Karhun silmissä Nieminen oli loppuunpalanut vanha pieru, jonka

olisi ollut syytä itsekin tajuta siirtyä varhaiseläkkeelle. Karhu

ei ymmärtänyt Niemisen menetelmiä. Tämä näytti aina olevan fleg-

maattisen ja tyytyväisen näköinen, poltteli piippua ja

mietiskeli. Nieminen ei edes käynyt kentällä juuri koskaan. No,

se sopi kyllä Karhulle.

Tämä juttu oli ensimmäinen, jossa Karhu oli saanut päävastuun

käytännön tutkimustyöstä. Hän paloi halusta saada näyttää kynten-

sä. Eikä pelkästään ammatillisesta kunnianhimosta. Asiaan

vaikutti myös se erikoislaatuinen suhde, joka Karhulla oli ollut

vainajaan.

Karhu oli juuri sommittelemassa raporttinsa viimesitä virkettä,

kun sisään astui vanha tuttu Hyttisen Jarmo. Karhu ja Hyttinen

olivat olleet kurssikavereita poliisikoulussa.

Koulussa he olivat kumpikin olleet aikamoisen panomiehen mai-

neesssa. Vaikka maine oli ollut osin katteeton, oli se kuitenkin

ollut omiaan yhdistämään miehiä.

Kuten kaksi yksinäistä ylpeää sutta, he kunnioittivat toisiaan.

Sellaiset sanat kuin pitäminen tai ystävyys olisivat olleet liian

mahtipontisia käytettävksi kuvailemaan miesten välistä suhdetta.

Ainakaan he eivät olisi itse koskaan käyttäneet tuollaisia sano-

ja, sillä niissä olisi ollut heidän mielestäan epämääräinen ho-

moseksuaalisuuteen liittyvä vivahdus.

Karhu ja Hyttinen olivat molemmat aina vihanneet homoja.

Poliisikouluajan lopussa he olivat kävelleet kerran yhdessä

Hervannan ostarilta kohti asuntolaa. Kadun toisella puolen oli

tullut vastaan ryhmä juuri koulun aloittaneita räkänokkia.

Eräs noviiseista, vitsiniekka nimeltä Anssi Jalonen, oli

osoittanut Karhua ja Hyttistä sormella ja tokaissut, että

katsokaa tuolla menee noi kaksi macho-homoa.

Tokaisu oli ollut tarkoitettua äänekkäämpi, sillä se oli kantau-

tunut myös Karhun ja Hyttisen korviin. Heti siinä tilanteessa he

eivät olleet reagoineet mitenkään, mutta myöhemmin samana iltana

he olivat olleet väijyssä asuntolan parkkipaikalla kommandohuput

päässä.

Vihdoin puoli kahden maissa Anssi Jalonen oli toikkaroinut yksin

ja humalassa kotia päin. Karhu ja Hyttinen olivat yllättäneet

Jalosen ja vetäneet tätä oikein kunnolla turpiin.

Siitä oli nyt kolme vuotta. Karhu oli töissä Tampereella, Hytti-

nen Helsingissä. Miehet eivät olleet nähneet toisiaaan reiluun

kahteen vuoteen.

Hyttinen heilutteli kädessään videokasettia, jonka kannessa Tom

jahtasi Jerryä. Hyttinen kertoi, että kasetti sisälsi

lapsipornoa. Hyttinen kuului iskuryhmään, joka oli ratsannut

kuluvan kesän aikana pornoluolia ympäri Suomea. Eräistä

tamperelaisista liikkeistä he olivat juuri takavarikoineet

toistakymmentä piirrosfilmien kuoriin kätkettyä lapsipornokasettia.

- Järkyttävää saastaa, Hyttinen sanoi.

Karhu nyökytteli päätään totisesti.

Hyttinen kysyi Karhulta mitä tämä parhaillaan puuhaili.

- Murhajuttu. Eikä minkäänlaisia johtolankoja.

Karhu viittasi kädellään kohti työpöytäänsä. Hän oli asettanut

keskelle pöytää Sari Saarelan asunnosta löytämänsä valokuvat.

Hyttinen otti toisen valokuvista käteensä ja tuijotti sitä

hetken kiinteästi.

- Mutta kukas se siinä!

- Se on se kuollut nainen, Sari Saarela.

- Ei vaan tämä nuori mies. Olen melkein sataprosenttísen varma

siitä, että se on Pasi Järvinen. Kaveri on tosin nykyään selvästi

vanhemman ja kärsineemman näköinen. Ja sitäpaitsi kaljupäinen.

- Pasi Järvinen?

- Rutiinijuttu. Kuulustelin häntä viime viikolla Seutulassa.

Mies on viettänyt kymmenen vuotta íntialaisessa vankilassa ja on

juuri palannut Suomeen. Tuomittiin aikanaan huumeiden salakulje-

tusyrityksestä.. Jäi kiinni Intian tullissa laukku täynnä hepoa.

- Millainen kaveri hän muuten oli?

- Umpimielinen ja vähapuheinen. Tuntui