Muistoja Helenestä

By Max Roth

Max Rothin romaani, Muistoja Helenestä, kertoo muutaman vuosikymmenen kestävän jännittävän tarinan päähenkilön, arkkitehti Juhani Vuorensolan, elämäntaipaleesta ja sen uskomattomista käänteistä, aina nuorukaisena koetuista Saksan seikkailusta lähtien Juhanin 50-vuotiaana järjestämien sukujuhlien yhteydessä paljastuvaan yllätykseen, jonka salaaminen oli vaivannut häntä vuosikymmeniä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 29, 2021
• ISBN: 9789528079200

Max Roth

Max Roth on koulutukseltaan elokuvataiteen maisteri. Hän on tuottanut ja ohjannut lukuisia mainoksia sekä pr-elokuvia ja työskennellyt sekä suomalaisissa että kansainvälisissä kokoillanelokuvissa mm. tuotantopäällikkönä, apulaisohjaajana, käsikirjoittajana sekä tuottajana. Hän on toiminut myös elokuva-alan opettajana.

Book preview

1

Beatlesien vastajulkistettu Paperback Writer soi kiivasrytmisenä taustalla, kun Juhani ja Helene levittelivät saksalaisen sanomalehden sivuja parivuoteelle, päiväpeiton päälle. Helene riisui hätäisesti leninkiä yltään ja oli hetkessä pelkissä rintaliiveissä sekä nimettömissä. Tyttö kapsahti Juhanin kaulaan, he alkoivat kiihkeästi suudella ja kaatuivat vuoteelle. Lehden aukeamat rapisivat heidän allaan ja Juhani kiskoi housuja jaloistaan. Bild Zeitungin sivuilla vilisi otsikoita; USA lähettää lisää joukkoja Vietnamiin, Varsovan liitto tukee Pohjois-Vietnamia, Ranskan presidentti Charles de Gaulle vierailulla Neuvostoliitossa...

Makuuhuoneen ovi avattiin ja tuo Beatlesien uusin kappale tulvahti parivuoteella rakastelua yrittävän nuorenparin korviin, niin että he säikähtivät. Kurkistelija katosi oviaukolta, josta näkyi hämärän asunnon olohuoneeseen. Joukko nuoria twistasi ja sheikkasi siellä kiivastempoisen musiikin rytmissä. Helene pyrähti ylös vuoteelta, käväisi nykäisemässä oven kiinni ja heittäytyi uudelleen Juhanin syliin.

Die Eltern kommen! joku huusi olohuoneessa.

Vaikka Juhani oli vasta kielikurssilla Saksassa, tuon hänkin ymmärsi, eli että vanhemmat tulee! He hypähtivät lattialle, pukivat nopeasti päälleen ja keräsivät sanomalehdensivut sängyltä. He silittelivät päiväpeiton suoraksi, eikä makuuhuoneesta päällisin puolin huomannut, oliko siellä edes käyty. Pariskunta lähti huoneesta ja pojalla oli ryppyinen lehti kainalossa, kun he liittyivät asunnosta ulos tungeksivaan nuorisojoukkoon.

Juhlienpitäjän vanhemmat, jotka olivat järjestäneet tämän illanvieton, hyvästelivät huvittuneina kerrostalon porraskäytävään katoavia nuoria. Ehkäpä suomalaiset vieraat ujostelivat humalatilaansa, johon olivat itsensä kokemattomuuttaan saattaneet, kun noin äkkiä häipyivät.

Juhani oli kadulle päästyään ihmeissään. Hän oli tavannut Helenen ensi kertaa näissä juhlissa, eikä tiennyt tytöstä muuta kuin nimen. Poika korjaili paitaansa housunkauluksen alle ja etsi katseellaan tyttöä. Tämä kiirehti muutaman muun nuoren kanssa, iloisesti nauraen, valkoiselle Volkkarille ja heitti Juhanille sen oviaukolta hauskoja lentosuukkoja. Sitten Volkkari lähti moottori päristen kerrostalon edustalta. Juhlissa olleet saksalaiset ja suomalaiset nuoret katosivat paikalta, poppeleiden reunustamaa katua eri suuntiin.

Juhani katseli rannekelloaan. Mikäli hän humalaltaan oikein näki, viisarit osoittivat puolta kahtatoista. Viimeinen bussi hänen isäntäperheensä asumalähiöön lähtisi näillä sekunneilla ja hän etsi katseellaan yövalaistulla kadulla itselleen suunnan, jonne lähti, hieman kenkiinsä kompastellen. Hän saapui autiolle bussikatokselle ja vilkaisi mukana kulkenutta sanomalehteä. Siinä oli viimeviikon, kesäkuun lopun 1966 päivämäärä. Nivelbussi kurvasikin esiin pimeältä sivukadulta, kuin jonkinlainen valtava toukka ja sen ajovalot häikäisivät Juhanin, kun jättiläinen pysähtyi moottori muristen hänen viereensä pysäkille. Poika työnsi sanomalehden katoksen roskakoriin, kiipesi bussin kyytiin ja meni istumaan linja-auton keskivaiheille, yhden istuttavaan tuoliin.

Hän oli ollut toista viikkoa Länsi-Saksan Lünenissä, Ruhrin teollisuusalueella kielikurssilla ja tiesi, että bussi kiertelisi pitkän lenkin eri lähiöiden kautta, kunnes saapuisi Heimstrasselle, jossa hänen kuuluisi nousta pois kyydistä. Kohta hän huomasi ikkunasta Lünenin tuliterän kaupungintalon, joka kurkotteli ylpeästi jonkinlaisena pilvenpiirtäjänä taivaita kohti puiston puiden takana. Maisemasta Juhani tiesi missä oltiin. Katuvalot vilistivät nuorukaisen silmissä, kun hän yritti saada humalaisista ajatuksistaan selvää.

Äskeisissä juhlissa oli käynyt niin, että Helene, ruskeasilmäinen ja mustatukkainen, häntä hiukan vanhempi kaunotar, oli iskenyt silmänsä Juhaniin heti kun poika oli saapunut noihin kielikurssilaisille järjestettyihin kotibileisiin. Jonkin ajan kuluttua tyttö oli tullut hakemaan häntä tanssimaan, minkä jälkeen he olivat istahtaneet sohvalle vierekkäin. He olivat juoneet Beatlesien musiikin säestyksellä useamman lasillisen viiniä, viskiä ja camparia sekä tanssineet Heinrichin pistävän katseen alla. He olivat yrittäneet puhua keskenään saksaakin, mutta musiikki oli niin kovalla, ettei puheesta saanut juurikaan selvää. Heinrich, Heleneä hiukan vanhempi nuorimies, oli ilmiselvästi ihastunut tyttöön ja he olivat varmaan tulleetkin näihin juhliin yhdessä. Helene oli kuitenkin tanssinut kaiken aikaa Juhanin kanssa ja kutsunut hänet yllättäen juhlien järjestäjän makuuhuoneeseen.

Haluan rakastella kanssasi, Helene oli kuiskannut Juhanille, aika huppelissa, ja pitänyt nopean esitelmän siitä, kuinka kerta olisi hänelle ensimmäinen ja heidän täytyisi levittää jotain suojaa parivuoteen päiväpeitolle.

Juhani tuijotti nivelbussin keskiosan nitisevää, taipuilevaa ja pyörivää metallilaippaa. Tiukoissa kaarteissa se kirskui hänen jalkojensa juuressa ja Juhani oikeastaan nyt vasta ymmärsi, mitä Helene oli noilla toimenpiteillä tarkoittanut. Jos he olisivat onnistuneet rakastelussa, jokin immenkalvo olisi ritsahtanut puhki ja vuoteelle olisi tulvahtanut jotakin..., verisiä roiskeita?

Äkkiä häntä yökötti ja hänen oli noustava ulos bussista. Hän painoi soittokelloa ja bussi pysähtyi jarrut kirskuen kohdalle sattuneelle pysäkille. Juhani lennähti ulos ovesta ja hoiperteli pysäkkikatoksen taakse, jonne antoi ylen, kun hirviöbussi lähti sihisten ja puhisten pysäkiltä. Humalassaan Juhani oli kaatua pusikkoon naamalleen, mutta sai kuin saikin pideltyä itsensä pystyssä pysäkin rakenteissa roikkuen. Hän pyyhki suupieliään ja irvisti paha maku suussaan yrittäen karistaa äskeistä mielikuvaa päästään.

Ympärilleen katseltuaan hän lähti kohti läheistä risteystä. Heimstrasse luki katukyltissä. Kohta hän huomasikin jonkin matkan päässä tutun omakotitalon, jonka pihaan suunnisti. Hän löysi taskustaan avaimen, raplasi ulko-oven auki, hoiperteli sisään valoja sytyttämättä ja kompuroi portaat yläkertaan. Mentyään huoneeseensa ja kiskottuaan vaatteet yltään Juhani alkoi voida todella pahoin. Hän kiirehti takaisin käytävään ja vessaan, jonne istahti alushousut kintuissa. Hänen vatsansa ja suolensa tyhjentyivät molemmista päistä yhtä aikaa. Oksennusta roiskui reisille, kun hän yökkäili haarojensa välistä. Hän luuli pyörtyvänsä, mutta hetken aikaa istuimella huohotettuaan hän kuitenkin pääsi siltä ylös, puhdisti jälkensä ja pesi itsensä. Sekasortoisissa ajatuksissaan hän vannoi, ettei koskaan enää joisi viinaa. Huoneeseensa päästyään hän kaatui vuoteeseensa ja sammui kuin kynttilä.

Aamulla hän heräsi, kun isäntäperheen rouva Hilde Steinhof istui hänen vuoteensa vieressä. Pääkipu oli ankara.

Sinulla taitaa olla huono olo? Kävit yöllä vessassa. Otapa tästä lääkettä, rouva sanoi saksaksi ja ojensi Juhanille pienen, ruskeaan paperiin käärityn pullon.

Juhani makasi edelleen vuoteessa ja oli tuskin saanut silmiään auki. Hän repäisi lääkepullon kaulan ympäriltä paperin pois ja väänsi kierrekorkkia. Se aukesi riksahdellen. Juhani kaatoi puolet sisällöstä nieluunsa ja se maistui kamalalta, kitkerältä. Hilde nyökkäsi, että anna mennä vaan, ja Juhani kaatoi litkun alas kurkustaan. Aine lämmitti mukavasti vatsassa ja lähti kiemurtelemaan hermoratoja pitkin, nousten helpotusta suoden päähän asti. Hilde arvioi hetken aikaa nuoren miehen tilaa, riksautti sitten vielä toisenkin pikkupullon auki ja ojensi sen pojalle, näyttäen, että juo tämäkin pois. Juhani kulautti putelin sisällön kerralla nieluunsa, irvisteli ja piteli kaksin käsin rintaansa. Hän vilkaisi pikkupullon kylkeen. Siinä luki Underberg. Poika nyökytteli rouvalle päätään, että tuntuupa hyvältä.

No niin. Nyt käyt suihkussa ja tulet aamiaiselle, että ehdit ajoissa kouluun. Teillähän on tänään tutustumismatka Dortmundiin. Pidä kiirettä nyt, rouva sanoi huojentuneena ja lähti huoneesta.

Eikä siinä kauan mennyt, kun Juhani Vuorensola oli käynyt suihkussa, pukeutunut ja lähti alakertaan aamiaiselle. Kahvia maistettuaan, sekä suihkun ja lääkepullojen piristämänä, hänelle tuli ensimmäiseksi mieleen tyttö kotibileistä. Helenen nukkemaisen kauniit kasvot piirtyivät hänen silmiensä eteen. Jos he olisivat onnistuneet yrityksessään, ilman mitään ehkäisyä, hänen koulupojan elämänsä olisi saattanut suistua raiteiltaan, Juhani ajatteli ja huokaisi helpotuksesta. Kuitenkin tuntuma Helenen kiihkeistä suudelmista ja suloisesta vartalosta oli jäänyt hiertämään hänen nivusiinsa, tuota todellista riskitekijää enemmän. Jotenkin sitä täytyisi kyllä saada lisää, Juhani haaveili, kun sammutteli nälkäänsä Hilden runsaalla aamiaisella.

Lääkepullojen vaikutus alkoi laantua, ja krapula hiipiä takaisin, kun Juhani nousi Lünenin keskustassa nivelbussista. Hän kävi ostamassa savukkeita marketista ja huomasi kassalle tullessaan alkoholijuomien hyllyssä vihreän rasian, jossa oli noita samoja Underberg lääkepulloja, joita hän aamulla oli saanut Hildeltä.

Päästyään kadulle, hän avasi rasian ja otti kolmesta pikkupullosta yhden, jonka vastapäiseen puistoon päästyään pikaisesti tyhjensi. Taas olo parani hetkessä ja Juhani laittoi jäljellä olevat kaksi pulloa taskuihinsa, sekä heitti rasian jäänteet puiston roskalaatikkoon. Hän oikaisi nurmikentän yli Holtgrevenstrasselle ja meni sen varrella sijaitsevan, modernia arkkitehtuuria edustavan yhteiskoulun pihamaalle. Aukiota kiertävissä, lasiseinäisissä, linjakkaissa rakennuksissa oli tilavat, valoisat luokkahuoneet. Niissä oli opiskelijoille siistit työtasot ja mukavat tuolit, eikä pulpetteja, kuten Suomen kouluissa, olivat kielikurssilaiset panneet heti merkille. Opiskelijoiden viihtyisyyteen oli arkkitehtuurissa selvästi kiinnitetty tuntuvaa huomiota. Kielikurssin alussa heille oli esitelmöity koulukompleksin suunnittelijasta, kuuluisasta arkkitehdista, Hans Schauronista. Jälleen näitä koulurakennuksia ihaillessaan, Juhanin mielessä vahvistui haave arkkitehtiopinnoista, ja hän päätti pyrkiä Teknilliseen korkeakouluun kirjoitettuaan ylioppilaaksi. Tänään kielikurssilaiset olivat kuitenkin lähdössä kaupunkikierrokselle läheiseen Dortmundiin, eivätkä opiskelisi Saksaa Schauronin suunnittelemissa tiloissa.

Juhani kävi koulun vessassa tyhjentämässä vielä yhden Underbergin ja sitten olo olikin jo aika reipas. Hän siirtyi avaraan sisääntuloaulaan. Sen edessä heitä odotti bussi, jolla suomalaiset vietäisiin kaupunkikierrokselle. Marja-Liisa, Anne ja Pentti olivat tupakalla sisäänkäynnin ulkopuolella ja Juhani liittyi heidän seuraansa. Pentti, joka oli kaikkia muita huomattavasti pidempi, piteli Marja-Liisaa kainalossaan ja hymyili muikeasti. Nuoren miehen mustat hiukset ja tummina kaartuvat kulmakarvat antoivat tuimasti katsovasta kookkaasta pojasta synkän vaikutelman, ellei hän sattunut olemaan hyväntuulinen, kuten nyt.

Marja-Liisa, soma perhetyttö, sekä Anne, elegantti tuleva virkanainen, söivät molemmat omenaa ja katselivat huvittuneina Juhania.

Mikä nyt on niin hauskaa? poika kysyi, omatunto heti kolkuttaen.

Toi sinun Marimekon paitasi. Saksalaiset tytöt kyselevät, että mistä noita saa. Näillä kun ei ole täällä tuollaisia kuviollisia, värikkäitä kankaita, Marja-Liisa sanoi Juhanin pitkähihaista paitaa sipaisten.

Saatikka tällaisia Juhanin vaaleita hiuksia, Pentti naurahti ja kouraisi pellavapäätä hiuksista.

Juhani vilkaisi sinipunakeltaraitaista Maripaitaansa ja olisi tyypilliseen tapaansa punastunut, jollei Underberg olisi lämmittänyt vatsanpohjassa. Kukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan ollut eilisissä kotibileissä, joten virnuilu ei voinut johtua eilisillastakaan.

Opettaja kutsui nuorisojoukon linja-autoon ja Juhani valloitti Pentin kanssa bussin takapenkin. Tilaa oli riittävästi, sillä kaupunkikierrokselle lähti vain kolmisenkymmentä suomalaista nuoria. Auton lähdettyä liikkeelle saksalainen opettaja kertoi heille päivän ohjelman, saksaksi tietenkin.

Dortmundissa on kuulemma huorakatu, Pentti kuiskasi.

Mikä? Juhani ihmetteli.

Ilotalo. Kait sinä nyt tiedät, Pentti virnisti, vaikkei varmaankaan tiennyt asiasta yhtään sen enempää kuin Juhanikaan. Olihan Saksassa bordelleja, senhän kaikki tiesivät, mutta missä niitä oli, siitä ei kenelläkään tuntunut olevan hajua. Pitäisiköhän sellaisessa käydä, ennen kuin joutuu uudelleen eilisen kaltaiseen tilanteeseen, Juhani ajatteli ja kaivoi taskustaan viimeisen Underbergin.

Missä se on? hän kysyi ja kaatoi lääkkeen kurkkuunsa.

Minulla on osoite. Käydään katsomassa. Ei kait me nyt näitten kanssa aleta kiertään tavarataloissa ja kirkoissa, hei bitte!

Mennään vaan, Juhani sanoi, tujua paukkua hönkäillen ja laittoi tyhjän putelin roska-astiaan.

Mitä toi oli? Pentti ihmetteli.

Vatsalääkettä. Meni illalla maha kuralle niissä kotibileissä.

Oliko hyvätkin kemut?

Arvaa vaan, Juhani leuhki, muttei paljastanut kuinka hyvät.

Minun vanhempani oli pannu isäntäperheelle kirjeeseen, että kein Alkohol. Kutsussa ilmoitettiin juhlissa tarjottavan viinaa, Pentti tuhahti, eli häntä ei ollut päästetty kemuihin. Linja-auto taittoi matkaa kohti Dortmundia Evinger Strassea halki loputtomilta tuntuvien, hyvin hoidettujen omakotialueiden.

Missä se ilotalo on? Juhani reipastui, sillä ajatteli voivansa siellä saattaa turvallisesti loppuun sen, mikä illalla jäi Helenen kanssa kesken. Vatsalääke oli hyvää, se paransi krapulan ja antoi ideoita sekä uskallusta, Juhani huomasi.

Käydään rautatieasemalla ja katsotaan kartasta. Linienstrasse on kadun nimi. Ei kuulemma kaukana asemalta, Pentti kuiski.

Marja-Liisa ja Annekin suunnittelivat jotain, sillä kurkistelivat vähän väliä poikia, takapenkin suuntaan, ja kuiskuttelivat.

Toi Marja-Liisa on aivan lätkässä sinuun. Ei kukaan saksalainen sinun paidastasi mitään ole kysellyt. Kunhan keksi. Imarteli sinua, Pentti selitti virnistellen ja Juhania tönäisten.

Tyttö oli todella viehättävä, sellainen, johon tutustutaan tositarkoituksella, mutta Juhanilla ei ollut Marja-Liisan suhteen sellaisia aikeita. Niinpä hän katsoikin ulos ikkunasta.

Meidän pitää tehdä katoamistemppu, hän lausahti.

Kun lähdetään bussista, jättäydytään muista jälkeen, mutta pysytään kimpassa, Pentti kuiskasi ja Juhani nyökkäsi.

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen linja-auto saapuikin pohjoisen suunnasta Leopoldstrassea Dortmundin keskustaan ja ajoi kaupungin halki kulkevan rautatien alitse, matalan tunnelin kautta, jonka jälkeen kääntyi heti Königswallia oikealle ja pysähtyi lopulta päärautatieaseman edustan pysäköintialueelle. Opettaja tarttui mikrofoniin.

Kierrellään ryhmässä kaupungin keskustassa, käydään parissa tavaratalossa ja vieraillaan katsomassa muun muassa Marienkircheä. Liittoutuneethan pommittivat periaatteessa koko Ruhrin alueen maan tasalle toisen maailmansodan lopussa, ja Marian kirkkokin sai siitä osansa. Sen restaurointi saatiin valmiiksi vasta kahdeksan vuotta sitten vuonna 1958. Mutta lähdetään kaupunkikierrokselle ja minä kerron teille matkan aikana lisää tarinoita. Jos joku jostain syystä eksyy muista, niin tämä bussi lähtee tästä samasta paikasta paluumatkalle Lüneniin tasan kello neljältä iltapäivällä, opettaja kailotti saksaksi ennen kuin nuoret alkoivat purkautua bussista.

Juhani ja Pentti lähtivät muiden mukana, mutta ylitettyään Königswallin, erkaantuivat joukosta, niin ettei heidän katoamistaan ainakaan heti huomattu. Päästyään näkösuojaan, pojat juoksivat takaisin rautatieasemalle ja etsivät sen hallista Dortmundin kartan, mutta eivät millään meinanneet löytää siitä Linienstrassea.

Välimerenmaista kotoisin oleva vierastyöläinen ilmestyi heidän viereensä.

Mitä pojat etsii? lihava, rokonarpinen, lyhyt äijä kysyi saksaa sopertaen.

Linienstrassea, Pentti sanoi kulmat kurtussa, korkeuksistaan.

Mies virnisti, katsoi karttaa ja löi sormensa siihen, lähelle asemaa, sen pohjoispuolelle, Leopoldstrassen alkuun. Paikka oli kulman takana ja he olivat tullessa ajaneet sen ohi, vaikkeivät kyllä matkan varrella mitään ilotalomeininkiä huomanneetkaan.

Pojat kiittivät ja aikoivat jo lähteä, kun mies tarttui Juhania paidasta ja hieroi näppejään.

Hus, pois, perkele! Pentti ärähti suomeksi ja vaikutti vihaiselta jättiläiseltä. Rokonarpinen paksukainen kavahti ja katosi asemalla parveilevien ihmisten joukkoon. Juhania nauratti.

Ilotalo on tuossa aivan vieressä. Eiköhän käydä ensin kaljalla, Pentti sanoi, sillä pitkän pojan veri oli kuohahtanut.

He suunnistivatkin yksin tein asemaravintolaan, jossa joivat nopeaan tahtiin parit tuopilliset olutta. Suupieliään pyyhkäisten he rohkaisivat mielensä, lähtivät ravintolasta ja palasivat Königswallille, jota myöten kulkivat radan alittavalle tunnelille. Kartan mukaan Linienstrasse alkoi Steinstrasselta, heti tunnelin toisella puolella olevan Leopoldstrassen risteyksestä.

He tulivat ulos alikulkutunnelista ja kääntyivät Steinstrasselle. Vasemmalla, aseman ja ratapihan aidan vieressä oli jättömaata laaja rakentamaton tontti. Kadun toisella puolella näkyi teollisuusrakennuksen pääty. Siitä lähti korkea aita viereisen kujan yli päättyen kerrostalon jalkakäytävälle, estäen näköyhteyden Linienstrasselle.

Pojat ylittivät kadun ja vilkaisivat epäröiden toisiaan. Liikenne sujui normaalisti ja jalankulkijoita kulki arkiaskareissaan. Huomio kuitenkin kiinnittyi muutamiin etelämaalaisilta vaikuttaviin vierastyöläisiin, joita tuli ja meni Linienstrasselle aidan taakse. Pojat pysähtyivät alueelle vievän käytävän suuaukolle. Aidassa oli kyltti: Jugendlichen unter 18 Jahren ist das begehen dieser Strasse nicht gestattet.

Käännäppäs, Pentti sanoi.

Alle kahdeksantoistavuotiailta on tälle kadulle pääsy kielletty, Juhani tiivisti.

Mitäs tehdään? Pentti sanoi. He olivat molemmat kuusitoista.

Mennään sisään. Mehän ollaan kielikurssilla, eikä vielä ihan ymmärretä Saksaa riittävästi, Juhani sanoi ja painui ensimmäisenä aitojen muodostamaan kapeaan käytävään.

Onkalon päästä avautui näkymä toiseen maailmaan. Linienstrassen vasemmalla laidalla seisoi rivissä toistakymmentä erikorkuista pienkerrostaloa. Koko kadun mitalta niitä vastapäätä taivaalle kohosi pitkän ja korkean teollisuusrakennuksen ikkunaton takaseinä. Pienkerrostalojen julkisivut hehkuivat auringonpaisteessa, keskellä päivää, lempeissä pastellisävyissä, kellertävinä, vaalean sinisinä, pinkkeinä, punaisina ja beeseinä sekä vihreinä. Rakennusten eri kerroksista avautuvista ikkunoista kurkisteli kadulle vahvasti meikattuja naisia rintaliiveissä. Taloista kantautui sekalaista musiikkia kujalle, jonka teollisuusrakennuksen seinustalla, vastapäätä bordelleja, norkoili näin keskellä päivääkin kymmenittäin turkkilaisia, arabeja ja muita Välimeren ihmeitä, niin että tuntui aivan siltä kuin olisi tullut ykskaks ulkomaille. Nuo Saksaan tulleet vierastyöläiset loivat murhaavia katseita suomalaisiin nuorukaisiin ja taas tuntui hyvältä, että Pentti oli jättiläinen. Miehiä kyräillessään tämä oli lyödä päänsä lyhtypylvääseen, joita kulki rivissä värikkäiden talojen sisäänkäyntien edustalla kulkevalla jalkakäytävällä.

Viisitoista markkaa, tule ihana nuorukainen, kuului saksaksi huudahduksia eri kerroksista, ja Juhani ja Pentti vilkaisivat huvittuneina toisiaan, että meitäkö ne tarkoittavat? Sana kiiri ilmeisesti ikkunasta toiseen, ja kohta niistä roikkui tarjolla olevia puolialastomia naisia kymmenittäin. Jotkut pullauttivat toisen, jotkut molemmat rintansa ulos liiveistään ja heiluttelivat niitä pojille, kutsuhuutojen säestyksellä. Pojat olivat sen verran maistissa, ettei hiki sentään pakannut otsalle. He kävelivät tyyneytensä säilyttäen kadun toiseen päähän, jossa Linienstrasse teki mutkan ja katosi jonnekin ränsistyneiden rakennusten sekaan, pienteollisuusalueelle.

Mitä tehdään? Juhani kuiskasi.

Eiköhän mennä, tänne asti sentään tultu, Pentti lausahti.

Näin tehdään, toinen nyökkäsi.

Kun ollaan oltu naisissa, tavataan täällä ja mennään tuota kautta pois, Pentti sanoi ja viittoili harmaiden rakennusten suuntaan, missä erottuikin olutkapakan nimikyltti.

Kun he aikoivat lähteä Linienstrassea takaisinpäin, he huomasivat, että kaikki ulkomaalaiset miehet seisoskelivat teollisuusrakennuksen seinustalla, josta silloin tällöin siirtyivät kadun yli jalkakäytävälle, neuvottelemaan palveluista ja hinnoista ikkunoista roikkuvien naisten kanssa ja katosivat sisään pienkerrostalojen ovista.

Niinpä Juhani ja Penttikin siirtyivät kulkemaan keskelle katua, kädet taskuissa tai selän takana ja katselivat itseään tarjoavia naisia, jotka taas villiintyivät pojat nähdessään.

Tule! Tänne! Katso! kuului sieltä täältä houkuttelevaa kujerrusta, ja niinpä nuorukaiset siirtyivät kuin käskystä takaisin jalkakäytävälle naisten ulottuville.

Pentti nauroi kerroksissa strippaaville naisille huvittuneena. Poika oli hauskannäköinen ja niin kookaskin, että viereisestä alakerran ikkunasta kurkotteleva ruskeaverikkö nappasi häntä hiuksista, ja kujersi jotain pojan korvaan. Varmasti Pentti ei naisen sanoja ymmärtänyt, mutta tämän meikatut kasvot, mojova rintavako sekä naurava punainen suu tekivät toivotun vaikutuksen.

Minä otan tämän, Pentti sanoi Juhanille nauruaan pidätellen.

Samassa nainen katosi ikkunasta ja ilmestyi sukkanauhaliiveihin pukeutuneena, korkokengissä ja rintaliiveissään, lanteitaan keinauttaen ykskaks viereiselle oviaukolle, josta tempaisi pitkän Pentti-pojan mukaansa ja katosi punaiseen rakennukseen.

Juhani henkäisi syvään ja jatkoi matkaansa kulkien edelleen jalkakäytävällä. Pinkin rakennuksen kohdalla tummatukkainen ja pistäväkatseinen uhkeaa Kleopatraa muistuttava luomus tuijotti häntä vakavana ikkunasta ja koukisti houkuttelevasti sormeaan. Juhani asteli ikkunan alle. Nainen, joka ilmeisesti nousi jollekin korokkeelle, esitteli nuorukaiselle koko hurmaavan vartalonsa. Tahtomattaan Juhanin suu loksahti auki ja hän jähmettyi paikoilleen. Hetkessä tämäkin kaunotar ilmestyi viereiselle oviaukolle, josta kurkotteli ottamaan Juhania kädestä, ja veti pojan vaaleanpunaiseen rakennukseen.

Nainen nousi Juhanin edellä portaat toiseen kerrokseen, olkansa yli poikaa silmäillen. Juhanin katse oli kiinnittynyt naisen mustaan korsettin verhottuun tiimalasivartaloon, tämän houkuttelevasti keinahteleviin pakaroihin ilotytön kiivetessä, lanteet keinahdellen, hänen edellään rakennuksen toiseen kerrokseen.

Huoneeseen päästyään Juhani istahti tilanteesta hämmentyneenä tuolille. Nainen seisoi seksikkäänä hänen edessään ja ojensi kätensä. Juhani kaivoi setelinipun Maripaitansa