Romeo ja Julia häränvuonna

By Paavo Rintala

Runoilijapoika Ngo Sonin ja kylän opettajan Thi Lin sydämet halajavat toisiaan. Eletään 1970-lukua, ja Vietnamin sota on repinyt maan kahtia. Riekaleiden keskellä elävät kylien tavalliset ihmiset, joiden on järjestettävä arkensa täysin uudelleen epäinhimillisissä olosuhteissa. Ehkä rakastavaiset selviävät sodan viimeisestä pommitusaallosta?Keskelle sotaa ovat saapuneet eurooppalaiset Einar Jaervi, Bohdan, ja Mila. He tulevat näkemään, mitä suurvaltojen keskinäinen kahinointi tarkoittaa.Romeo ja Julia häränvuonna on Paavo Rintalan koskettava historiallinen romaani vuodelta 1974.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726547023

Book preview

norjalainen.

I Pommien aattona

1.

Trooppisten tautien erikoislääkäri Einar Jaervi ei tarvinnut enää herätyskelloa. Hän oli jo tottunut nousemaan maan tapaan. Kun hän raotti kätensä moskiittoverkon ja vuoteen välistä yöpöytää kohti ja sytytti lampun, kello oli viittä vajaa kuusi.

Hän työnsi verkon syrjään, nousi vuoteesta ja heitti pyjamansa vapaana olevalle viereiselle vuoteelle joka oli täynnä hänen tavaroitaan. Huone oli korkea ja suuri. Hän meni ikkunoitten eteen, veti verhot molemmista ja avasi toisen. Ikkunat olivat pihanpuoleiset. Täysi pimeys oli ulkona kattojen yllä.

Hän istahti alasti keskellä huonetta olevan pyöreän pöydän ääreen nahkapäällysteiseen nojatuoliin. Pöydällä oli teepannu, teepaketti posliiniastiassa ja Dien Bien -savukkeita. Hän otti suuren termospullon lattialta ja kaatoi pannuun. Vesi oli jo haaleata. Hän joi puoli kuppia ja venytteli jäseniään.

Kukko kiekui alhaalla hotellin pihalla.

Hän meni seinän viereen kirjoituspöydän lähelle ja seisoi päällään.

Kukko kiekui uudelleen. Herätyskello soi.

Tuntui hyvältä, kun kukko kiekui kuin maalla vaikka hotelli oli keskellä kaupunkia, vinottain vastapäätä entistä hallintopalatsia ja korttelin toisella puolella oli ranskalaisen hienoston protestanttinen kirkko ja sen takana Indokiinan koko hallinnon sisäministeriö.

Ja kukko vaan kiekui, kova kukko.

Hän meni kylpyhuoneeseen. Sinne kuuluivat kerroksen henkilökunnan äänet, näitten huone oli vieressä eikä seinä ollut ummessa ylös asti. Vain moskiittoverkko oli välissä ylhäällä. Hän pani hanat täydelle, etteivät aamukeittoaan syövät naiset häiriintyisi kun hän peseytyi.

Kun hän tuli pukeutumaan, päivä oli jo valjennut. Kello oli seitsemäntoista yli. Oli täysin kirkasta ja autojen äänimerkkien melu täytti kaupungin ilman ja tuli ikkunasta sisään. Enimmäkseen venäläisiä volgia. Niitten tuutissa on korkea toitottava ääni. Hän järjesteli tavaroitaan kirjoituspöydällä, otti piipun ja erinmorepurkin takin taskuun ja sohaisi kammalla tukkaansa pukeutumispöydän suuren peilin edessä. Hän otti siitä huoneen avaimen kämmenelleen. »Metropol 335, Deny Paris» siinä luki. Täällä oli vielä lähes kaikki ranskalaisten leimaamaa, jopa alakerran miestenhuoneen suuret pisuaarikaakelitkin »Porcher, Paris». Uudesta täällä näkyi vasta hotellin uusi nimi »Thong Nhat» ja uuden odotus ihmisten käyttäytymisessä.

Hissi oli alhaalla, hän harppoi portaita alas. Pommisuojaan opastavat nuolet osoittivat samaan suuntaan. Hän kulki aulan poikki ja tyhjän baaritiskin ohi suureen matalaan ruokasaliin jonka katto oli täynnä tuulettimia. Heidän pöytänsä oli keskellä pylvään vieressä, neljän hengen pöytä. Siinä he söivät aamiaisensa ja joivat cafe au laitinsa ja söivät lounaan tai päivällisen, milloin sattuivat olemaan yhtä aikaa kotona.

Bohdan istui jo pöydässä. Hän oli Einar Jaerven kollega.

— Huomenta, joko tilasit?

— Minä juur tulin, Bohdan sanoi. — Odotetaanko me niitä toisia myötäilijöitä?

— Meillä on matka edessä. — Einar katseli molemmille keittiön oville. Valkoinen kissa kulki siellä pöytien alitse seinän vierustaa ja kaksi pentua seurasi sitä. Rouva Ho Xuan huomasi Einarin ja tuli pöytään.

— Huomenta, nyt me söisimme paljon.

— Keitto?

— Keitto, joo ja sitten kinkkua paistetuissa munissa.

— Ja sitten?

— Evästä matkalle. Syömme vasta illalla Nam Hassa.

— Tehdään.

— Kiitos. Mutta uutta miestä vaan ei löydy, Bohdan kiusoitteli. Rouva Ho Xuan oli eronnut ja Bohdan oli pannut hänelle määräajan. Ellei rouva löytäisi hyvää miestä jouluun mennessä, hän kosisi joko itselleen tai pojalleen Varsovaan. Bohdan oli 56-vuotias lyhyt ja tukeva pystytukkainen punakka pappa. Hän oli ollut näissä hommissa jo vuosikaudet, aluksi YK:n terveysjärjestön lääkärinä Afrikassa ja sitten moneen otteeseen täällä. Ho Xuan tunsi hänet hyvin.

Isä Gaston tuli pöytään, istahti tuoliin, toivotti hyvän huomenen ja vaihtoi tuolia. Heillä oli jokaisella oma paikkansa pöydässä ja oma lautasliina.

— Huomenta, mon Compagnon de route. Helpompi olisi ollut vaihtaa lautasliinaa kuin istumapaikkaa.

Isä Gaston oli Belgiasta, sikäläisen roomalaiskatolisen kirkon erään seurakunnan pappi ja sisäoppilaitoksen johtaja. Hän oli täällä »ideologisella pyhiinvaelluksella» niin kuin hän itse letkautti. Hän se oli pannut alullekin tämän heidän »sympatisoijien» ja »mitläufereiden» ja »myötäilijöiden» pöytäkunnan. Kun Einar ja Bohdan tulivat tänne joulukuun alussa, Hanoissa oli yhtä hiljaista kuin nytkin. Kansainvälisten uutistoimistojen kirjeenvaihtajat ja lehtimiehet jotka hotellin kansoittivat aina silloin kun maata pommitettiin, olivat nyt poissa. Se inforniaatiokoneisto jota he palvelivat, oli niin kyltymätön hirviö nielemään päivästä toiseen uutista, sensatiota, kommenttia ja poliittista astrologiaa, etteivät lehtimiehet olisi kyenneet täältä nykyisellään paljoakaan syytämään sen kitaan. Vain jokunen valtuuskunta tuli Hanoihin, viipyi muutaman päivän ja lähti taas, koska heitä ei seuraavana iltana näkynyt syömässä.

Bohdan ja Einar olivat ruokailleet omassa pöydässään, isä Gaston omassaan ja ranskalainen Jules, kirjailija ja kirjeenvaihtaja omassaan, kunnes isä Gaston eräänä iltana kun ruokasalissa ei ollut muita kuin he, teki aloitteen ja kokosi heidät omaan pöytäänsä. He olivat tunteneet nyt toisensa pari viikkoa. Se mikä heitä yhdisti, oli käynyt pikku hiljaa ilmi yhteisten ruokailujen ja illallisten aikana ja sen jälkeen baaritiskiltä noudetun kahvin ja aulassa istuskelun kuluessa. He olivat vierailleet myös toistensa huoneissa teellä. Kaikki olivat täällä omasta kiinnostuksestaan. Juleskin, ei kirjeenvaihtajana vaan kirjailijana. Isä Gaston sen ilmaisi: he olivat kotoisin epäilyksen Euroopasta ja olivat nähneet ja kokeneet täällä köyhyyden, nälän, pommikuoppien ja raunioiden ja kovien taifuunien rannikolla toivoa ja luottamusta. Sellaisia kokijoita Euroopan vakaa arvokas lehdistö kulttuuripalstoillaan nimitteli Fellow-Travellereiksi, mitläufereiksi ja Compagnons de route-veljiksi. Yliopistojen sosiologisilla laitoksilla Euroopan eri maissa tehtiin tutkimuksia, miksi niin monet läntisen maailman intelligentit flirttailivat näitten kommunistien kanssa: Leninin, Neuvostoliiton ja nyt tämän Vietnamin. Ja isä Gaston kekkasi ylentää heidät ja itsensä tuohon epämääräiseen sympatisoijien hienostoon.

He olivat jo syöneet vietnamilaisen keiton ja kinkkumunan jossa oli neljä pientä keltaista paistettua munaa. Kanatkin noudattivat täällä pehmeän strategian tekniikkaa.

Ruokasaliin saapui ryhmiä kahviaamiselle. Jules tuli vasta kun he olivat jo kahvissa.

— Kuulin uutisen, oppaani kertoi: radio oli ilmoittanut eilen, että kaupunki on jälleen täydessä hälytystilassa, Jules sanoi. — Te lähdette matkalle, ottakaa minut mukaan, haluan Haiphongiin. Minussa herää lehtimiesvaistot. Aina kun tätä maata vastaan on hyökätty, Haiphong on ollut ensimmäinen kohde.

— Sanoitte kuulleenne uutisen, Bohdan ihmetteli. — Mehän ollaan hälytystilassa koko ajan.

— Mutta maailmalle, Hanoi ilmoitti eilen sen maailmalle, virallisesti. Että tiedettäisiin. Hanoi ilmoittaa, että täällä ollaan taas valmiit vastaanottamaan uudet pommitukset. Eihän ilmoitus ole tarkoitettu tänne vaan Saigonille ja USA:lle ja kaikille, jotka haluavat tietää. — Ottakaa mukaan.

— Emme me mene Haiphongiin saakka tällä erää, Bohdan sanoi.

— Minä kenties joudun menemään, mutta se selviää vasta Nam Dinhissä, Einar sanoi.

— Nyt tänne alkaa joka tapauksessa lappaa lehtimiestä ympäri maapalloa. Ne haistavat uutisen käryn, Jules sanoi.

— Kiitos, menen kasaamaan tavarani, Einar nousi.

— Milloinka Compagnons de route-joukko on jälleen koossa?

— Viivymme pari—kolme päivää, mon pater, Einar sanoi. Hän tervehti niitä pöydissä istuvia, jotka olivat tulleet tutuiksi.

— Pari kolme päivää, mon pater, Einar toisti. Hän aikoi mennä suoraan ravintolasalin poikki ovelle, muttei voinut. Pääkadun seinustalla ikkunanvieruspöydässä istui jo kuten muinakin aamuina tuo suuriruhoinen vanha mies, jonka harmaantunut pitkä tukka taipui jyhkeän pään yli niskaan kuin eläimen harjakset. He olivat katselleet Bohdanin kanssa pappaa. Hän ilmaantui joka aamu ja ilta pöytänsä ääreen, avasi pienen muistivihkonsa jonka hänen valtavat kätensä miltei peittivät, ja raapusteli sinne jotakin lyijykynänpätkällä. Hän katseli ympärilleen, muttei nähnyt muita. Tyytyväinen hymy oli hänen kasvoillaan. Bohdanin kanssa he olivat alkaneet kutsua vanhusta ikuisen Aatteen palvelijaksi. Ja kun he vähitellen täällä tai tuossa aulassa ja baarissa iltaisin saivat häneltä itseltään kuulla joitakin yksityiskohtia, he huomasivat etteivät olleet juuri erehtyneet ensivaikutelmasta. Pappa oli engelsmanni, ollut mukana jo Espanjan sisällissodassa. Hän kuului siihen vanhan työväenliikkeen itseoppineitten kansainväliseen älymystöön, joita nykyisin tapasi elossa yhä harvempia.

— Huomenta, hyvinkö on mennyt, Einar tervehti.

— Minä tässä panen muistiin. Oli pitkä keskustelu eilen. Tuossa parinsadan metrin päässä. Väliaikaisen vallankumoushallituksen lähetystössä ja pappa myhäili. — Yhteiskuntafilosofinen. Koko Indokiinan tulevaisuudesta. Minä panin suurlähettilään tiukalle. Neljä tuntia tein kysymyksiä.

— Varmasti mielenkiintoista. Näkemiin, hyvää ruokahalua, Einar sanoi. Hän kyllä uskoi, että tämä pappa jaksoi jauhaa yhteiskuntafilosofiaa. Einar ajatteli lähetystön henkilökuntaa ja suurlähettilästä, jonka hänkin oli tavannut. Neljä tuntia. Varsinaista hiillostusta.

Einar kävi vielä tervehtimässä salin keskimmäisessä pöydässä kahvittelevaa kirjailijatarta. Tämä rouva keräsi todistusaineistoa pommien, varsinkin muovihelmien, muoviviilujen ja kuulalaakeripommien lapsille aiheuttamista tuhoista voidakseen sitten pitää esitelmiä Vietnam-tilaisuuksissa Skandinavian eri maissa. Einarkin oli kuullut hänen puhuvan toissa syksynä Oslossa. Tilaisuuden jälkeen Einar oli sanonut mukana olleelle Etelä-Vietnamin väliaikaisen hallituksen edustajalle, jonka hän hyvin tunsi:

— Mun teki pahaa, selkäpiitä karmi kun toi rouva venytti ylipateettista tunnetta kuin herätyskokouksessa, saakelin härskisti.

— Niin minunkin, vietnamilainen oli sanonut.

Mutta lehdet kirjoittivat seuraavana päivänä ylistävästi ja tilaisuuden kuulijatkin olivat olleet liikuttuneita. Einar oli alkanut ajatella, että sitäkin siis tarvittiin ja että hän ja Tran saattoivat olla väärässä. Myös Espanjaan 1930-luvulla oli liittynyt ulkopuolisten herätysliikkeen henkeä ja hengettärien hurmiota. Kai nuoriso tarvitsee omat hengettärensä, ne Delacroixin barrikadimadonnat ja häntä tukevat hehkupojat.

Ja kun Einar nyt lähestyi kirjailijatarta, hän ajatteli Venäjän vallankumouksen Spiridonovaa. Rouva huomasi hänet.

— Heissan, miten voi meidän tohtorimme?

— Me lähdemme Bohdanin kanssa maakuntiin, Punaisen Joen rannoille, merelle päin.

— Milloin tulet takaisin?

— Voi mennä viikkokin. Entä sinä?

— Matkustan Etelään. Ovat järjestäneet kouluja vapautetuille alueille. Menen katsomaan.

— No tavataan kun palataan.

— Heissan.

Aulassa oli jo oppaita odottelemassa.

Luong istui baaritiskillä ja söi eväitään: vehnäleipää jossa oli kinkkua päällä.

— Huomenta, sinäkö lähdet meidän mukaan?

— Hui Tong ja minä.

— Miksi kaksi?

— Miksi yksi, kun te menette kahteen eri paikkaan.

— Onko plaanit muuttuneet?

— Pham Hui Tong kertoo. Hän tietää.

Kello oli puoli kahdeksan ja baaria pitävä rouva tuli tiskin taakse. Täällä oli baari auki aamukahdeksalta.

— Kirjoitanko konjakin myös sinulle?

— Ei mulle, Einar sanoi. Luong pyysi yhden konjakin. Tyttö täytti lasin. Se pantiin pöydän nurkalle odottamaan Bohdania.

— Oletko sinä kuullut, että Hanoi on virallisesti ilmoittanut olevansa hälytystilassa? Jules kertoi minulle.

— Jo viikko sitten, Luong sanoi. — Jo kaksi viikkoa sitten!

— Mikset puhunut mitään?

— Anteeksi, ethän sinä kysynyt sitä.

— Kysynyt, kysynyt!

— Miksi olisin tehnyt sinut levottomaksi?

— Merkitseekö se, että teidän hallitus tahtoo näin ilmoittaa? Että se odottaa pommitusten alkavan taas?

— Varmasti. Saigonin radio on ollut täysin yllättynyt.

Minä kuuntelin eilen illalla. Saigon ei voinut käsittää meidän ilmoitusta. Saigonissa ei ilmeisesti tiedetä, että amerikkalaiset aloittavat taas.

— Aloittavatko ne sitten?

— Jos Hanoin radio virallisesti ilmoittaa, että pääkaupunki odottaa pommituksia, ne myös tulevat.

— Ettekö te koskaan erehdy?

— Me toivomme, että olemme erehtyneet. Mutta kai ne aloittavat. Hanoin radio ei ilmoita sitä turhan takia.

Luong hymyili puhuessaan. Jos ei olisi kuullut sisältöä ja olisi vain katsellut hänen ilmeitään, olisi voinut luulla, että hän puhui Einarille jotakin hauskaa juttua.

— Sinä siis pelkäät että pommitukset alkaa uudelleen, Einar sanoi. — Sehän on mieletöntä. En usko.

— Paras vaan varautua jälleen pahimpaan, Luong hymyili. — Norsu ei ole vielä menettänyt voimiaan. Ja sama taistelu voi alkaa uudelleen, tiikerin ja elefantin taistelu.

— Mitä eläinkalenterin astrologiaa tuo on?

— Ei tämä ole horoskooppia. Etkö muista miten Setä-Ho kävi Pariisissa Dien Bien Phun edellä varoittamassa ranskalaisia? »Jos taistelu tulee, se on kova. Elefantti ja tiikeri. Ja lopulta elefantin voimat raukeavat, sillä tiikeri ei hellitä.»

Ja Luong, hento silmälasipäinen mies, viehättyi kertomaan, miten tiikeri ja elefantti taistelivat. Jos ei olisi tiennyt, että neuvottelut olivat poikki ja että Hanoi oli ilmoittanut uudelleen hälytystilan, olisi voinut luulla että Luong kertoi eläinsatua.

2.

Kello oli puoli kymmenen.

He olivat istuneet autossa jo puolitoista tuntia ja suunta oli lähes etelään. Vasta nyt näkyivät ensimmäiset vuoret. Tie ja rautatie olivat rinnakkain samalla penkereellä. Ja kun oli kylä ja sen keskellä roomalaiskatolinen kirkko, siinä penger leveni kuin suvannoksi. Se oli rakennettu täyteen bambuilla tuettuja juuttiseinäisiä majoja ja ihmiset askartelivat kotiensa edustalla niin kuin kaduilla kaupungeissa. He olivat jo ajaneet kolmen suurehkon asutuskeskuksen halki ja ohittaneet kolme suurta ranskalaista kirkkoa ja niiden ympärillä rappeutuvat hautausmaat.

25—30 metriä leveän penkereen molemmin puolin levisi riisinviljelystasankoa. Naiset kantoivat koreilla maata pommien rikkomiin patoihin. Myös penger, jolla rata ja maantie kulkivat, oli sortunut monesta kohtaa. Patohan sekin oli, pääpato. Matkanteko oli hidasta varsinkin jos toinen jeep tuli vastaan etelästä päin. Täytyi keinotella ohitse tai auttaa työntämällä pyörä kovalle kun se vajosi. He ajoivat kahdella jeepillä, ja normaalisti kun tie oli saatu kuntoon pommitaifuunien jäljiltä, matka Hanoista Phu Lyhin kesti jeepillä vajaat pari tuntia, sehän oli vain 65 kilometriä, mutta nyt he joutuivat käyttämään siihen kolmisen tuntia.

Phu Ly oli jo Nam Han maakuntaa ja siitä tie kääntyi kaakkoon Punaista jokea ja Nam Dinhiä kohti. Vähän ennen Phu Lyta penger leveni taas ja maa nousi. He ylittivät pienen joen joka virtasi Punaista Jokea, jokien äitiä, kohti. Silta oli kunnossa ja joella oli ankkurissa kolme bambulaivaa, niiden kannella kuivumassa pyykkiä. Ihan sillan korvassa keskenkasvuinen tyttö souti pikkuvenettä. Hän käytteli airoja yhtä taitavasti jaloillaan kuin aikuiset naiset ja kutoi jotakin käsillään. Vuoret olivat nyt lännessä niin lähellä, viisi vuorta, että paljaalla silmällä saattoi erottaa niiden rinteillä matalan kasvillisuuden.

Phu Lyn keskustassa he pysähtyivät. Einar ja Luong ajoivat ensimmäisessä jeepissä ja Hui Tong tuli Bohdanin kanssa perässä. Keskustassa oli pieni aukea ja siinä kolme ikivanhaa linja-autoa. Tie oli tasainen. Samoin aukio. Heidän ympärilleen kerääntyi ihmisiä. Hui Tong kyseli, oliko tie Nam Dinhiin ajettavassa kunnossa vai pitikö kiertää. Luong osti neljä bambunlehtiin käärittyä pakettia vanhalta naiselta, joka oli asettanut tavaransa pikku pöydälle majan eteen kadulle. Tien toisella puolella juuttiseinäisen majan edustalla oli teevälineet pöydällä.

— Mennään teelle, Bohdan sanoi. — Ne kyllä neuvottelee ajokelpoisuudesta.

Majassa oli tervapahvikatto. Se oli tuettu bambunrungoilla niin että siitä riitti katostakin teepöydän ylle.

Vanha nainen ja pikku poika myivät kuumaa vettä ja teetä ja vesipiipuissa poltettavaa väkevää tupakkaa. Bohdan osti sitä paketin ja alkoi kääriä sätkää. Nainen tarjoili teetä.

— Outo tunne, Bohdan sanoi.

— Siinä taitaa olla huumausainetta. Menee suoraan vereen, kun sinä vedät sitä sätkässä keuhkoihisi.

— Me istumme teellä kaupungissa jota ei oikeastaan ole olemassakaan, Bohdan sanoi. — Minä en ole ennen istunut semmoisessa kaupungissa teellä, kaupungissa, jota ei ole olemassakaan.

— Vaikka olet Varsovasta?

— Sinne jäi sentään suuret rauniot ja talojakin kertomaan, että Veikselin rannalla oli ollut Varsova. Hotelli Bristol. Kirkkoja. Ja monta muuta rakennusta. Tänne ei jäänyt mitään.

Phu Ly oli pyyhkäisty maan pinnalta vuoden 1967 pommituksissa. Ei yhtään taloa, ei ainuttakaan katua ollut säästynyt.

— Tämä on ollut kaupunki. Virastot, koulut, kaupungin kaikki talot. Ja nyt niitten paikalla on tällaisia tilapäismajoja. Kun minä ensi kerran menin tästä, oppaat pysähtyivät silloinkin kysymään tietä. Minä kuulin että tämä oli Phu Ly. Katselin ympärilleni kuin sinä nyt. Ajattelin, kylähän tämä on kuin muutkin kylät. Harrison Salisbury oli kirjoittanut, että Phu Ly oli aikamme Guernica. Minä muistin sen ja ajattelin, ettei se ollut täällä käynytkään. Tämähän oli ehjä. Ja minä kysyin Hui Teogilta. Tässä oli ollut kukoistava kaupunki. Kuin Dresden. Salisbury oli käynyt täällä heti tuhon jälkeen. Jos sinä kävit Varsovassa tai Dresdenissä 1950-luvulla, siellä niistä sentään näki, että siellä oli joskus ollut kaupunki. Rauniot kertoivat. Mutta siinä sä vaan hörpit teetä, etkä tietäiskään, että tässä on ollut kaupunki vielä 1967.

— Nämä majat on samanlaisia joka paikassa.

— Ne hämää sun silmääsi. Sitä luulee, että Phu Ly on aina ollut tämmöinen hökkelikylä.

Bohdan sai sätkästä savut vain tikkuja raapimalla.

— Ei pala millään. Tikku ja savu.

— Ei se ole sätkäksi tarkoitettukaan.

— Minä alan käsittää, miksi täällä öljylamput tuikkii iltaisin joka majassa. Vesipiipputupakka ei pala muuten kuin väkisin.

— Se on sun onnes. Tiedä mitä myrkkyjä siinä on. Täkäläiset vetää siitä savut veden läpitte.

— Kuule vähempi tässä on varmasti kadmium-sekoitteita kun tosa sun irlantilaisessa kessussa. Rehellistä nurkantakusta tämä on.

Luong viittilöi heille jeeppien vierestä. Bohdan antoi vanhalle naiselle dongin setelin. He menivät autojen luo. Nainen lähetti pojan tuomaan rahasta takaisin haoan seteleitä ja xuanin kolikoita.

— Antaa olla.

— Älä loukkaa köyhiä ihmisiä, Einar sanoi.

Bohdan otti kolikot ja antoi pojalle Punaisen Ristin merkin.

He ajoivat tilapäismajojen kattaman entisen kaupungin halki ja kun he ylittivät radan, jonka vartta olivat ajaneet Hanoista saakka, tie muuttui kapeaksi penkereeksi jota reunustivat vanhat puut. Tien molemmin puolin aukesivat jälleen riisipellot. Vuoret jäivät oikealle ja alkoivat pienetä, mutta katolisten kirkkojen tornit eivät vähentyneet. Heti kun yksi jäi näköpiirin taa, toinen ilmaantui edestä ja kasvoi katedraalimaiseen korkeuteensa olkikattoisten savimajojen keskeltä. Mitä lähemmäs maakunnan pääkaupunkia tultiin, sitä useampia niitä kohosi eri puolilta riisinviljelystasankoa. Niiden tornit hallitsivat yhäkin tätä maisemaa, vaikka ranskalaiset olivat lähteneet jo Dien Bien Phun jälkeen. Siitä oli pian kaksikymmentä vuotta. Kirkot kestäisivät satoja vuosia.

He istuivat Luongin kanssa vieretysten jeepin lavalla selkä kopin seinää vasten ja Einar piirsi sormellaan ilmaan viivan kirkon tornista toiseen.

— Kuin symbolit. Sadan viimeksi kuluneen vuoden symbolit.

— Sata vuotta on lyhyt aika meidän historiassamme, Luong sanoi.

— Lyhyt, mutta näkyvä. Ja ilmeisesti kova aika.

— Kova, mutta ei tarpeeksi kova kestämään. Täällä, Luong sanoi. — Täällä säilyy vain se, mikä on todella lujaa.

— Mikä sitten?