Velkani Karjalalle

By Paavo Rintala

Viipurissa syntynyt Pena joutui lapsena lähtemään evakkoon. Nyt hän on junassa matkalla kohti vanhaa kotikaupunkiaan. Mieleen tulvivat muistot Karjalan kesistä, ravuista, kullerokoreista, isän kaatumisesta rintamalla.Juna pysähtyy, Viipuri häämöttää. Lapsuudesta kaikuva kaipuu voimistuu, mutta kaupunki ei ole enää entisensä. Kielikin kuulostaa erilaiselta kuin ennen. Sukulaisia siellä kuitenkin on. Veri vetää kotiin päin.Paavo Rintala hyödyntää omakohtaisia kokemuksiaan lapsena Viipurista Ouluun evakkoon lähtemisestä. Koskettava romaani on julkaistu alun perin vuonna 1982.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726546996

Book preview

runoudesta.

Tässä Helsingin–Leningradin junan päivävaunussa matkustajien enemmistö oli Viipuriin meneviä turisteja, vanhempaa väkeä ja iloisessa odotuksessa kuin turistiryhmät matkan alussa. Karjalanmurteinen hilpeys täytti vaunun. Tuntuivat olevan paljasjalkaisia viipurilaisia ja kannakselaisia. Rakkaat muistot – ja kipeäntunnot, suruntunnot – vetivät heitä Viipuriin hartaassa mielessä kuin roomalaiskatolisen kirkon jäseniä pyhiinvaellus Roomaan. Vaikka en kyennyt osallistumaan heidän iloonsa – tähän ikään saakka olin onnistunut karttamaan turistimatkoja – näiden ihmisten iloisuus vaikutti. En katunut että kuuluin ryhmään. Olin lähtenyt odotuksitta padakseni merkkipäivääni. En padakseni paljoja onnitteluja, kunnian ja arvostuksen kohteena olemista vaan välttyäkseni pettymykseltä: siltä että lähisukulaisten lisäksi tuskin kukaan huomaisi. Kun pakeni alta, saattoi aina jälkeen päin kohentaa – niin monta kertaa poispyyhittyä liitukirjoitusta taulusta – itsetuntoaan.

Jotten osallistumattomuudellani olisi häirinnyt matkaseurani iloa, istuin loitommalla. Vastapäätäni oli vanhahkonpuoleinen herra, liikemies kuulemma, saksalainen, menossa Leningradiin. Oli kiinnostunut kuulemaan suomettuneesta Suomestamme.

Kuinka se ilmeni, kuinka me itse sen koimme?

Sanoin ettei se aiheuttanut meille sellaista Angstia mitä varsinkin saksalaiset kuvittelivat, baijerilaiset eritoten.

Keskivertosuomalainen tuskin olisi tiennyt siitä ilman tehokasta tiedotusvälineistöä.

Syntymäni aikoihin Suomi oli huomattavasti suomettuneempi. Suomettajana oli tuolloin Saksa. Ja silloinen äärivasemmisto otti silloisen suomettumisen yhtä raskaasti kuin Suomen äärioikeisto nykyisin nykysuomettumisen. Tämän kerroin.

Viime kädessä nuoret olivat saaneet kasvaa rauhassa, rakastua, tehdä työtään, kasvattaa vuorostaan omia lapsiaan. Minusta se oli tapahtunut vapaammassa ilmapiirissä kuin lapsuuteni aikaan jolloin Saksa suometti ainakin alempaa keskiluokkaa ja virkamiehistöä. Työväestökin oli »kansallistettu». Hädin tuskin sen oikeistosiipi sai äänensä kuuluville. Ja edelleen: yhtäkaikki, oli aika mikä tahansa, maani taloudellisesti vastuullinen yläluokka – lapsuudessani Englannin suomettansa, puutavarakapitalistit – olisi silloinkin käynyt yhtä halukkaasti kauppaa Neuvostoliiton kanssa, mikäli olisi saanut siihen mahdollisuuden.

Matkatoverini oli odottanut jotakin muuta. Hän lähti etsimään ravintolavaunua. Olinko puhunut väärin. Suomettaminen ei viime kädessä tuntunut minun kaltaisteni elämään, oli suomettajana sitten Saksa tai Neuvostoliitto. Olin matkalla lapsuuteni Suomeen, Viipuriin. Synnyinkaupunkiini. Siitä lähtien kun opin vähän ymmärtämään aikuisia, tiesin että Viipuri oli paikka jossa tulin maailmaan. Muutamaa vuotta myöhemmin kuulin että se oli idän ja lännen rajalla, länsimaisen maailman etuvartiona enkä tietenkään ymmärtänyt kuulemaani.

Koulussa opin kirjoittamaan nimeni, syntymäaikani ja -paikkani: Viipuri. Nimeni oli Peni, mutta se ei ollut juurtunut minuun vielä yhtä lujasti kuin kaupunkini nimi: Viipuri. Viipuri oli Viipurin linna ja Punaisenlähteen tori, Pässinlinna, paljon ihmisiä ja eno ja mummo. Se oli jotakin olemassa olevampaa kuin minä, vain joku poika poikien joukosta, hän.

Ja itsenäisyyspäivänä kansakoulun toisella opettajaneiti pani hänet lausumaan runoa:

Viipuri, seisot kuin kallio meressä,

seisonut ennen jo tulessa ja veressä,

kertoa voivat sun muurisi harmaat

isänmaan kohtalot kolkot ja armaat.

Viipuri, et sinä sortua saa.

Jos sinä seisot, seisovi maa.

Viipuri. Myöhemmin se kirjoitettiin hänen henkilötodistukseensa, sotilaspassiinsa, virkatodistukseen, ja joka vuosi hän kirjoittaa sen veroilmoitukseen.

Hän muistaa aikautumansa ennen toista maailmansotaa, ensimmäisen junamatkansa yksin Viipuriin kymmenisen kilometrin päästä maalta. Silloin oli kevätkesä kuten nyt ja Karjalan niityt keltaisinaan teriään aukaisevista kulleroista. Hän oli seitsemän, ja suuri pärekori sylissä, pärekorillinen täynnä kulleroita hän laskeutui Viipurin aseman portaat, etsi katseellaan enoa ja mummoa ja pelkäsi ettei löytäisi asemahallin ihmistiheiköstä, ja mitä sitten jos ei löytäisi. Pitikö mennä takaisin junaan, mutta mihin junaan.

Ratapihalla käveli kondiktöörejä, niillä oli pillit, mahakkaat pillit joissa pyöreä korkki sisällä – puhaltaessa lähti vislaava ääni – »Elisenvaaraan, Käsisalmelle, Perkjärvelle» kondiktöörit huutelivat. Mummo ja eno löytyivät.

Kullerokori oli suuri. Poika piteli sitä molemmat kädet levällään ja katseli levottomasti portaiden yläpäästä korin reunan yli alas. Siellä olivat mummo ja eno. Peloksi muuttunut huoli väistyi äkkiä, ilo täytti pahan aavistuksen paikan. Kullerot.

Varmaan niitä kasvoi nytkin siellä. Kun päästäisiin rajan yli, hän olisi tarkkana ikkunassa. Hänen kulleropeltonsa ei tosin ollut tämän radan varressa, päärata, mutta saattoihan tämänkin lähellä kasvaa niitä. Hänen ratansa, hän on katsonut kartasta, oli Viipuri-Pölläkkälä, ja kulleroiden kenttä Heinjoen pitäjässä, Pilppulan pysäkkiä vastapäätä. Oli vain joki kulleroiden ja radan välissä.

Särkisiijoki. Pienen pojan pieni joki jossa tuskin uimaan pystyi muualla kuin sillan kohdalla, mutta rapuisa. Kun mummo oli pyykillä, hän pani pullaa rapumertaan ja silläkin sai. Ei edes särkivaan särkisiijoki.

Särkisii oli Iivon katiskassa. Iivon kanssa poimittiin kullerotkin, Iivo vei niitä Viipurin torille, sinne missä oli Pässinlinna. Ja kesällä Iivo vei sinne metsämansikoita, syksyllä rapuja. Iivo sai satoja yössä. Iivo oli iso poika, kohta oikea mies. Kun kerran oli tanssit tien varressa Pajahaassa ja pikku poika sai mennä ostamaan sieltä punaista limonaadia, Iivokin tanssi, ihan kuin miehet.

Kun evakossa Moskovan rauhan kesänä kuulin Iivon kaatuneen talvella ja jääneen kentälle, mietin kauan mitä se merkitsi. »Kaatui kentälle jääneenä.» Isänikin oli kaatunut, jäänyt kentälle. Ymmärsin ilmaisun. Iivon kohdalla kuvittelin siihen omiani: Iivo lepäsi siellä missä olivat hänen rapunsa, metsämansikkansa, Särkisiijokeen viettävän pellon rinteessä, ei millä tahansa kentällä. Joka kevät kun kullerot puhkesivat kukkaan, Iivo keinui niiden raskaiden kullankeltaisten pallojen patjalla. Vieläkin kun muistan sen Pilppulan kevään 1937,