Palvelijat hevosten selässä

By Paavo Rintala

Ikääntynyt insinööri kamppailee paikastaan maailmassa. Hän on suurikokoinen mies, joka tuntee olevansa aina kaikkien tiellä.Hän on insinööri, joka joutuu jäämään varhaiseläkkeelle koska ei hyväksy firman kavalaa suunnitelmaa. Suunnitelma panisi taloudellisen hyödyn ihmisten viihtyvyyden edelle – ja sitä hän ei todellakaan sulata.Eläköityminen saa miehen ajattelemaan elämäänsä ja omaa asemaansa syvemmin kuin koskaan ennen. Entä jos hänelle ei enää olekaan tilaa tässä maailmassa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726547139

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen jakso

1

Heikki Oksa on lähdössä.

On toukokuu ja keväthatun aika.

Kristiina siitä illalla puhui. Olisi muka ostettava uusi hattu. Minä pyysin ottamaan naftaliinista tämän entisen. Ensin Kristiina sanoi, ettei tätä ollut enää olemassa, että siivooja heitti viime syksynä roskalaatikkoon tai antoi pelastusarmeijaan, tämän tosi hyvän hatun, johon liittyy kymmeniä muistoja, tämmöisen laatutavaran.

Hän panee sen päähän, ottaa ulsterin käsivarrelle ja avaa oven.

— Kuule Kristiina, minä menen nyt.

— Tuletko aamiaiselle? kuuluu ovenraosta. Kylpyhuoneen ovi.

— Pojilla on taas uusia piirustuksia, täytyy vähän silmäillä niitä.

Hän sulkee oven, vilkaisee hissiä ja lähtee laskeutumaan portaita neljännestä kerroksesta. Aamu on vielä raikas. Pirun kahvipohatat, kun paahtavat kahviaan miltei kaikkina vuorokauden aikoina. Eivät onneksi aamuyöstä. Taidankin kiertää rantakatua pitkin pysäkille.

Merenlahti on tyyni. Veneitä on laiturissa ja laiturin vieressä, toiset jo maalattuja, toiset vielä kumollaan. Meren tuoksu ja veneiden tuoksu.

På flöjten av kanelbark spelade han

om havens tid, om havens Ispahan.

Se oli runo, mutta kenen. Ei siitä ole kauan, kun minä sitä lueskelin. Niin niin: sen ruotsalaisen.

Hän kääntyy poikkikadulle ja kulkee pysäkkiä kohti. Kadun oikealla puolen on puisto. Äidit ja apulaiset ovat viemässä lapsiaan. Hän pysähtyy ja katselee niiden taapertamista.

Tuolla Pentti, Kaisa ja Esakin olivat. Ei silloin ollut puistotätejä eikä silloin pidetty lapsia ulkona niin kuin nykyisin: aamusta iltaan. Terveitä niistä silti tuli.

Rinnassa närästää. Mistähän johtunee? On tullut viime aikoina luetuksi viikkolehtien hälyttäviä artikkeleita suomalaisten sydäntaudeista.

Hän kävelee puiston reunustaa pysäkille ja liittyy vaunua odottavien joukkoon. Pysäkki on mäellä. Tästä näkee alas puistoon ja kauas merelle. Puissa on lehdet ja nurmikko vihertää. Eilen aamulla ei vihertänyt. On se varmaan sen tehnyt, minä vain en ole tullut huomanneeksi. Nythän on täysi kevät. Ihmiset kesävaatteissa niin kuin minäkin. Olipa hyvä, ettei se Edla-muori viskannut roskapönttöön tätä hattua. Noilla nuorilla herroilla on vähän samanlaiset. Tämä on tainnut tulla uudelleen muotiin.

Vaunu tulee.

Odottajat ryntäävät siihen.

Hän jättäytyy viimeksi. Menkööt nuoremmat edeltä. Niillä se kiirekin on. Minä olen liian tukeva ryntäilemään. Pitäisi laihduttaa ja solakoitua. Sitä minä ennenkin olen ajatellut juuri raitiovaunun ovella. Sanovat, ettei vanhan miehen ole terveellistä olla näin tukevassa kunnossa. Laihuus on muotia, joka alalla. En minä ole liian lihava, vain hiukan pyylevä ja hyvässä kunnossa. Hyvässä kunnossa oleminen ei ole terveellistä enää tässä iässä.

Siitä huolimatta minusta monesti tuntuu, että olen liian iso, niin kuin nyt tässä seisoessani tai toimistossa tai näissä uusissa autoissa, niin kuin minun ruhoni veisi liikaa tilaa. Toimistokin piti mennä uusimaan nykyaikaiseksi, pilasivat isot kauniit huoneet väliseinillä ja ikkunoilla.

Keskikaupungilla hän poistuu vaunusta, kävelee yhden korttelin takaisin päin, kääntyy vasempaan, avaa ulko-oven, toivottaa hyvän huomenen alakerran vahtimestareille ja keskusneideille ja lähtee nousemaan portaita omaan osastoonsa. Hengästyttää. Hän pysähtyy toisen kerroksen tasanteelle ja kuuntelee hissien suhinaa, kiipeää vielä kerroksen ja kääntyy pitkään käytävään.

Tämäkin kaunis huoneisto piti mennä silpomaan tämmöisiksi kopperoiksi. Ovessa on pieni kilpi:

INSINÖÖRIT

Hän painaa sähkökelloa, ja kun vapaa vastaa hän valmistautuu riuhtaisemaan, saa oven auki ja astuu eteiseen.

— Hyvää huomenta, siellähän on täysi kevät.

— Huomenta, lähettityttö mutisee lehtensä takaa.

Hän panee hattunsa hyllyyn ja ripustaa ulsterin kannattimeen. Juuri tässä kohtaa hän on tottunut pitämään päällysvaatteita jo kolmisenkymmentä vuotta. Kuusi hattua ja saman verran ulstereita jo ennen minua. Yksi naisen. Ovatpas ne tulleet aikaisin. Ei puutu enää kuin kaksi. Varmasti Henriksson ja Mäkelä. Ne tulevat aina viimeisinä. Tavallisesti minä olen ensimmäinen. Vanhalta se näyttää tuossa muitten rinnalla, ja minä kun jo erehdyin luulemaan, että minun uskollinen palvelijani olisi tullut jälleen muotiin. Se luulo mielessä minä olen päässyt tänne asti. Taisi Kristiina olla oikeassa. Jo tällä on ikää. Minä olin silloin vielä tavallinen insinööri tässä samassa laitoksessa enkä edes kuvitellut, että olisin vielä kerran koko osaston johtaja. Minä vain istuin, tutkin piirustuksia ja suunnitelmia ja hyväksyin ne. Ei tätä ollut modernisoitu: meitä istui kolme insinööriä samassa huoneessa, ne olivatkin tilavia huoneita ja elämä samanlaista: tilavaa ja rauhallista. Pentti pääsi muistaakseni lyseon viidenteen, Kaisa sai ehdot toisella ja Esa tietysti jäi taas. Esaa piti kesän aikana kovasti opettaa, että se pääsi edes toisella yrittämällä neljänteen ja sai edes keskikoulun käydyksi. Kristiina opetti. Sinä kesänä muutettiin ensimmäistä kertaa omaan omituiseen kesähuvilaan. Kristiinakin oli silloin nuori.

Omaan huvilaan. Oli se aikaa.

Toisella lailla oli kalojakin järvessä kuin nyt. Mustalahdesta sai isoja mustaselkäisiä haukia ja näin keväisin jopa parikiloisia lahnojakin. Sinä kesänä ennen juhannusta sinne eksyi satakieli laulamaan. Ei se ollut laulurastas niin kuin Hurskainen väitti vaan satakieli. Kun se tuli uudelleen kahden vuoden päästä, jo uskoi Hurskainenkin. Sitten se vaikeni eikä palannut vaikka rauhakin palasi.

Hän siirtyy peilin eteen kampaamaan hiuksiaan. Minulla on vielä tuuhea tukka, ohimoilta harmaantunut, mutta tuuhea yhtäkaikki. Olen sitä tyyppiä, joka ei koskaan tule kaljuksi.

Hän kulkee kahden huoneen ohi ja tervehtii ikkunan läpi alaisiaan. Kolmannen kohdalla hän pysähtyy ja menee sisään. Siellä istuu vain yksi mies, Hannes Sevander. Hannes saa luultavasti hänen paikkansa, osastopäällikön paikan, kahden vuoden ja neljän kuukauden päästä, silloin hän joutuu jäämään eläkkeelle. Hannes siirtyy perimmäiseen huoneeseen, minun tuolilleni, ellei hallintoneuvosto toisin päätä ja valitse osaston johtajaksi ihan uutta miestä koko laitoksen ulkopuolelta. Niin ne nykyisin usein tekevät. Politiikkaa. Minä siirryin luonnollista kiertokulkua tästä tuonne perälle.

— Huomenta Hannes!

— Huomenta.

— Olenko minä myöhässä?

— Et ollenkaan.

— Minä kiersin rannan kautta ja katselin vähän kevättä. Puiston rinteessä oli krookuksia. Joka aamu minä kuljen siitä ohi työhön ja taas joka ilta takaisin, ja ne olivat jo kukassa. Miten lienee tänä keväänä päässyt pujahtamaan nuppu kukkaan ja lehti puuhun ihan kuin minulta salaa. Joko teillä pian muutetaan maalle?

— Vasta kuun alussa, entäs teillä?

— Kunhan koulut loppuu.

Niin. Kunhan koulut loppuu. Ennen odotettiin omien lasten ja nyt lastenlasten koulujen loppumista. Pitäisiköhän minun jo mennä vai vieläkö olisi jotakin aamujuttua työtoverille. Lähes kaksikymmentä vuotta olen Hanneksen kanssa puhaltanut työssä samaan hiileen eikä meillä ole juuri muuta yhteistä kuin pari kolme sanaa lapsista ja lastenlapsista, sanomalehtien uutisista ja säistä. Mikäpä siinä. Kysynpähän kuitenkin, pääsevätkö Hanneksen perillisen lapset luokaltaan.

— Minusta tuntuu, että poika pääsee, mutta tyttö saa ehdot.

— Onko se Jaakko jo kuudennella vai viidennellä?

— Viidennellä ja nipin napin selviää, mikäli selviää. Entä sinulla?

— Kaisan vanhin pyrkii oppikouluun, mutta Laura, se Pentin vanhin, olethan sinä sen nähnyt, se pärjää hyvin, se jota minä sanon Pupuksi. Se pääsee nyt viidenteen. Poika on vähän heikompi, mutta kai sekin selviää … No täytyy tästä mennä.

Hän kävelee huoneeseensa ja avaa ikkunan.

Kattoja ja savupatsaita. Noista nyt ei olisi väliksi. On se sentään hyvä, että merenlahti näkyy tähän. Eivät ole rakentaneet tarpeeksi korkeata muuria eteen. Lahti ja kaukana saari. Saari. Niin, minähän lupasin Heikille ja Elinalle viedä heidät eläintarhaan ennen koulun loppua. Täytyy muistaa.

Hän istahtaa pöydän ääreen ja alkaa tutkia eteen tuotuja laskelmia ja piirustuksia.

Ovatpas taas kyhänneet piirustuksen. Mielettömän kallista huvia. Milloinka tähän maahan saadaan insinööripolvi, joka uskoo, että taloudellisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden arvostelu kuuluu insinööreille eikä arkkitehdeille.

Närästää.

Hän kaivaa taskusta tablettiputken, nousee ja kävelee vesikarahville. Tyhjä. Cocacolaa kyllä tuodaan. Kuinka monta kertaa minun pitää sille tytölle sanoa, että minä tahdon joskus vettä, olkoon miten fenolista tahansa.

Saakelin tyttö.

Kun lähetti tulee, hän on hillinnyt kiukkunsa.

— Voisiko neiti tuoda vettä. Antakaa hanan vuotaa, että kylmenee.

Se vilkaisee cocacolapullojansa ja minua ja on nyrpeätä naamaa. Ota ota vaan se karahvi ja ala mennä. Jos minulla olisi noin veteliä lastenlapsia, saisivat piiskaa. Tämäkin ihan minun Pupun ikäinen, mutta ei voi verrata Pupuun.

Tyttö menee ja palaa pian.

— Tässä olis sitä vettä.

— Kiitoksia.

Hän nielee tabletit ja istuu uudelleen pöydän ääreen.

Paperit ovat taas edessä. Siinä ne ovat olleet kohta kuukauden. Ja niitä on kiirehditty. Työtoverit ovat oudoksuneet minua, kun en ole saanut sen vertaa aikaan, että olisin pannut nimeni alle ja lähettänyt eteenpäin. Ihmettelevät ja koko osasto ihmettelee, kun suuret johtajat soittelevat harva se päivä ja kiirehtivät papereita enkä minä saa edes allekirjoitustani kuntoon. Pikkujuttu mukamas. Tietysti onkin. Sen laativat arkkitehdit. Siitä tulee tehdas. Käyttöinsinöörit pitävät huolen, että se tupruttaa savua piipusta ja toimii. Toverini ja minä, virastojen harmaat peikot, me vain hyväksymme. Entä ellemme halua hyväksyä? Mutta kukapa olisi niin mieletön ettei hyväksyisi! Nämähän ovat vain pikkujuttuja.

Minä soitan Hanneksen tänne.

— Kuulehan Hannes, minulla olisi asiaa. Onko sinulla kiire? Että on. Tule kuitenkin. Se vanha juttu. Hiekkarantajuttu, niin niin. Minä tahtoisin vähän puhua. En minä ole seonnut päästäni. Juuri siitä minä tahtoisin puhua. No niin. Terve. Tule vain sisään, Hannes.

— Istu. Poltatko pikkusikarin näin aamutuimaan? No minä poltan. Katsotaanpa kerta vielä näitä paperikasoja.

— Siitä tulee hieno tehdas.

— Hieno, hieno, helvetin hieno. En minä sitä epäile. En ole yhtään sitä epäillyt. Mutta katsohan tätä hiekkarantaa. Neljäsataametriä mitä parasta hiekkarantaa ja matkaa kaupungin keskustasta alun toistakymmentä kilometriä.

— Kuules nyt Heikki, älä välitä, vaikka minä puhun vähän yksioikoisesti, mutta kyllä mun nyt täytyy kysyä sulta yhtä asiaa ihan suoraan: oletko ollut jollakin tavalla huonovointinen viime viikkoina … annas mullekin sikari.

— En minä ole sekaisin.

— En minä sitä tahdo tietää, minähän kysyin, oletko kunnossa.

— Minä luulen, että minä olen paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Ennen vanhaan pidin tarkan vaarin kunnostani. Nostelin punttejakin. Siihen aikaan se ei ollut muodissa. Ei silloin ollut minkäänlaisia herrojen kuntouttamislaitoksia. Olen ajatellut, että täytyisi taas ruveta vähän nostelemaan. Konstikos se on urheilla kun on nuori ja kunnossa, mutta kun lähentelee eläkeikää, silloin urheilussa alkaa olla järkeä.

— Näätälampi soitti taas tänä aamuna. Jo ennen kuin sinä olit tullut.

— Mitä se yhtenään soittelee.

— Papereilla on tosi kiire.

— Johan minä olen ainakin kaksikymmentä kertaa sanonut sille nulikalle, että asiaa täytyy harkita, ei sitä niin vain päätetä.

— Tämä on jo päätetty ennen meitä. Kerta niin iso teollisuuslaitos haluaa hiekkarannan uudeksi alueekseen ja meidän pomot kannattavat ehdotusta, meillä ei ole muuta tekemistä kuin panna kädet ristiin ja lukea siunaus. Ei tässä ole edes muodollisesti mitään vinossa, johon sinä voisit tarttua kiinni.

— Ei ole, niin. Ei ole.

— Sen kun pistät nimesi alle ja lähetetään paperit eteenpäin.

— Käsitätkö sinä Hanski, että juuri sillä lailla minä olen menetellyt koko virkaikäni — vähän yli kolmekymmentä vuotta, ja se on pitkä aika, niin pitkä, että imeväinen kerkeää varttua täyteen ikään, perustaa perheen ja saada itselleen uutta sukupolvea — niin kauan minä olen palvellut tässä talossa yhteiskuntaa: tie- ja vesirakennusasioita, satama-asioita, katuasioita, talousasioita, yleensä rakennusasioita. Minä olen joko hyväksynyt tai hylännyt suunnitelmia sen mukaan miten tämän talon ylin johto ja suuret hallintoneuvostot ovat ajatelleet. Ja nyt sinä tulet minulle sanomaan, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin pistää nimi paperiin.

— Onko sinulla? Kai sinä tämän itse paremmin tiedät.

— Odotas vähän … niin, minä jäin siihen, että minä olen ikäni tehnyt niin kuin minun on toivottu tekevän tai ainakin minusta on alkanut siltä tuntua. Ja sinä aikana on esimerkiksi tämä kaupunki yhä vain rumentunut. Päätöntä rakentamista. Rumia taloja. Sairasmielisiä asemakaavoja. Työläiskaupunginosat, ne jotka suunniteltiin ja rakennettiin silloin kun minä olin nuori, alkavat tukehtua puistottomuuteensa, nurmen ja valon ja puiden puutteeseen. Lapsiahan sielläkin asuu … Ja kuka tästä kaikesta on hyötynyt. Vain keinottelevat urakoitsijat, rakennusmestareista huijareiksi kohonneet öykkärit. Niille on annettu kiinteistöneuvoksen tai talousneuvoksen arvonimi ja mitali rintaan.

— Älä hyvä mies rupea saarnaamaan. Tai jos kuvittelet yksin tietäväsi jonkin tuntemattoman totuuden, niin mikäpä siinä, saarnaa pois vaan, mutta tuo äskeinen ei kyllä ollut mikään yksityistotuus. Kai me toisetkin olemme siitä selvillä.

— En minä saarnaa, minun mielessä liikkuu ihan muuta kuin saarnaaminen ja opettaminen. Kun mies tulee minun ikääni, hänestä sanotaan kunnioittavasti, että hän on kehittyneessä iässä; nykyisin ollaan niin kohteliaita, ettei sanota suoraan vanhaksi romuksi. Kehittyneessä iässä, niin. Mutta kun jonakin päivänä vilkaisee taaksepäin elämäänsä ja näkee sen yhdellä kertaa, alkaa ymmärtää, mitä tuommoinen kunnioittavasti sanottu fraasi merkitsee: kehittyneessä iässä tai kehittyneessä keski-iässä, sehän on ihan samaa kuin pitkälle kehittynyt keuhkotauti tai parantumaton mahasyöpä.

— Sinä otat sen noin. Omat asiasi ovat sinun omia asioitasi. Pidä ne erillään tästä tehtaan rakentamisesta ja hiekkarannasta. Ei kannata sotkea. Tämä ei ole sen arvoinen juttu, usko pois. Helpoimmalla selviät, kun pistät nimesi alle. Jos et sitä tee, niin suoraan sanoen, minä en käsitä, miten sinä tästä oikein selviät. Suuret herrat ovat kuukauden verran suostuneet odottamaan. Ne tekevät sen siksi, että ovat tottuneet luottamaan sinuun ja sinun osastoosi. Tämä on sen luokan juttu, että sinä voit saada potkut, jollet suostu allekirjoittamaan. Ne tarvitsevat sinun nimesi eivätkä sinun mielipiteitäsi.

— Ei kai virkamiestä niin vain voida erottaa.

— Ei tietysti niin vain … No niin. Minun täytyy nyt mennä. Sinä tiedät, mitä minä asiasta ajattelen. Ja minä luulen, ettei muillakaan työtovereillasi ole tässä minkäänlaisia illuusioita. Mitä meidän kannattaa harata vastaan. Se on isompien herrojen asia. Yritä sinä saada juttu mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä. Se helpottaa sinua itseäsi ja miksei koko osastoakin. Terve.

Sinne se Hannes meni.

Voi olla, että se on oikeassa.

Hän miettii ja alkaa järjestellä pikkuesineitä pöydällä. Edellinenkin suunnitelma on vielä läpikäymättä. Toissapäivänä hän ajatteli, että hän katsoo sen eilen ja antaa lausunnon. Eilen hän oli sitä mieltä, että ennättää sen vielä tänäänkin. Huomenna se on viimeistään tarkastettava. Täytyisi kiirehtiä. Mikä häntä vaivaa? Eikö hän jaksa keskittyä. Rinnassa yhä närästää. Koko kevättalvi on ollut tätä samaa, ja tuossa vasemmalla puolen tuntuu aina silloin tällöin nykäisy ja sitten salpaa henkeä. Se nykäisee äkäisesti niin kuin hauki ottaisi uistimeen. Sydän. Vai onko se ainoastaan sydänhermoissa? Kyllä tämä kesälomalla korjaantuu. Hermot vähän kireällä pitkän talven jälkeen.

Eikö muuta kuin hermot?

Jospa tämä onkin sitä, että veto alkaa olla lopussa.

Tämä haluttomuus, töitten lykkäytyminen päivästä päivään. Täytyisi seurata aikaansa, olla innostunut ja pysytellä kehityksen mukana. Jaksaisin vielä pari vuotta … ostaisin sen vanhan ison navetan ja rupeaisin viljelemään sieniä. Pentti saisi kaiken muun. Pari vuotta vielä.

Silloin rinnassa nykäisee; ensin pari kertaa rajusti ja sitten hengitys on salpaantua.

Se on taas se Iso, se jota minä koko ikäni olen odottanut. Se on vasemmalla puolella, sydämessä, se sen täytyy olla.

Ja minä vain mietin, miten seuraisin aikaani ja pysyttelisin mukana kehityksessä. Kyllähän minä, jos se minusta riippuu. Mutta tuo. Yksi viheliäinen lihas. Jos se ja kun se alkaa reistailla, innostuneesti mukana pysytteleminen käy vaikeaksi. Ja jos se on todella se Iso Mustaselkäinen ja ottaa kiinni, silloin minä en enää voi seurata aikaani vaikka kuinka hoitaisin hermojani ja rentoutuisin kesälomalla. Muuta estettähän minulla ei olekaan.

Hän nousee ja avaa ikkunan.

Jospa voimistelisi vähän ikkunan edessä, saa keuhkot täyteen raitista ilmaa … kädet sivuille, jalka taakse, vaakaan … näin … perusasentoon … hengitysliikkeitä … rinta täyteen … ilma ulos, rinta täyt…

Yskänpuuska keskeyttää voimisteluliikkeet.

Hän sulkee ikkunan.

Savuahan sieltä tulee.

Hän nielee uudet tabletit ja käy työhön.

Nyt minä selvitän tämän kerta kaikkiaan. Koko roskan. Sitten otan kesäloman. Me teemme vaikka Euroopan kierroksen. Kristiina haluaa Italiaan. Sen me teemmekin, turistimatkan … kaksi viikkoa Italiassa … missä niitä ilmoituksia taas olikaan … lehdissä, joka päivähän ne ilmoittavat näin keväisin …

Hän nousee ja etsii lehdet ja alkaa lukea:

»Nauttikaa riemuloma seuramatkallamme Italiaan» … kas, kas, onpa mainoksessa sievä tyttö, mistä lie löytynytkin … »Lepoa, vaihtelua, virkistystä. Unohtumattomat elämykset, vieraat kansat, historialliset nähtävyydet, taideaarteet; kaikki ne tarjoillaan teille miellyttävänä kokonaisuutena seuramatkallamme. Irtaudutte arjen huolista ja nautitte elämästä etelän auringossa. Pariisi—Rooma, 104 tuhatta markkaa; satumainen Italian riviera Marina di Massa palmuineen, Välimeren hyväilevät mainingit 95 tuhatta markkaa … »

Tuonne me mennään Kristiinan kanssa. Hermot kuntoon vaikka väkisin. Mitäs minä enää rupean haraamaan vastaan, kun en ole tehnyt sitä tähänkään asti. Nyt minä käyn vielä kerran paperit läpi ihan toisella silmällä kuin tähän asti ja sitten pistän nimeni alle.

2

Aamupäivän hän tutkii piirustuksia. Lounasajaksi hän varaa auton ja kuljettajan ja menee käymään rannalla. Kuljettaja on tuttu mies, monet kerrat häntä kyydinnyt.

— Menen vähän katsomaan. Sinne ruvetaan rakentamaan. Paperit on minun pöydällä.

— Siinä on asumalähiö melko vieressä. Mulla on siellä tuttavia.

— Esikaupungeiksihan niitä ennen sanottiin. Meidän nuoruudessa.

— Vaan nyt ne on asumalähiöitä.

Kun he saapuvat perille, hän pyytää kuljettajaa odottamaan ja kävelee rantaan. Mereltä tulee pientä tuulta. Se on vielä kylmää. Poikia on uimahoususillaan jalkapallon kimpussa. Rannan kaupunginpuoleisessa päässä on vanha uimahuone ja hyppylava.

Onpas täällä paljon ihmisiä. Mistä ne tulevat. Syövät eväitä. Ei kai ne kaupungista ennätä tänne ruokatunniksi.

Mantereen puolella metsikössä on tornitaloja.

Kai siellä sen verran on virastoa ja kauppapuotia, että niistä tännekin riittää ruokatunnin ajaksi väkeä. Mitähän jos ottaisi kengät ja sukat pois ja kävelisi avojaloin. Ei se sovi. Tässä on kaunis selkä edessä. Varmasti hyvä kuhapaikka. Ketkähän tästä kalastavat.

Hän katselee pelaavia poikia, eväitään syöviä tyttöjä ja penkillä istuvaa vanhaa pariskuntaa. Tytöt viskelevät leivänmuruja mereen. Lokit lentävät vasten aurinkoa. Ilmasta ja aalloilta kuuluu kirkuna.

Hän kävelee autolle.

— On sitä vielä meillä Suomessa kaunista rantaa, kuski sanoo.