Jonakin tähtisenä yönä

By Esa Sariola

Mies elää keskiluokkaista elämää lähiössä. On oma piha, lapset ja pitkä avioliitto. Työkseen hän toimii virkamiehenä. Ainoastaan miehen suuri koko kääntää naapurien katseet – mies on tottunut kuuntelemaan hyväntuulisia sutkautuksia pituudestaan. Harva kuitenkaan tietää, että nykyinen virkamies on elänyt hurjan nuoruuden Lontoossa ja ollut tunnettu tappelutaidoistaan. Kun miehen on yllättäen palattava Lontooseen, rauhalliselle elämälle on aika sanoa hyvästit. Yhtäkkiä mies on jälleen keskellä maailmaa, jossa tappelutaidoista on hyötyä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2022
• ISBN: 9788728137499

Book preview

Jonakin tähtisenä yönä

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1987, 2022 Esa Sariola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728137499

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Joskus lapsena tai nuorena luin jostakin sadun, joka kertoi isosta miehestä. Ei jättiläisestä, vaan ihmisestä, joka jatkoi kasvamistaan pysähtymättä koskaan. Koska hän ei lakannut kasvamasta, hänestä ei myöskään koskaan tullut aikuista. Hän kasvoi liian isoksi voidakseen enää asua lapsuudenkodissaan, liian isoksi voidakseen käydä koulua, liian isoksi työhönsä ja liian isoksi kelvatakseen enää ystävilleen. Hänen oli luovuttava harrastuksistaan. Hän joutui lähtemään pois, eroamaan, monta kertaa. En muista enää kaikkea. Kuinka sitten kävi? Minne hän muutti asumaan? Mistä hän saattoi löytää tilan, joka aina riitti?

Mistäpä muualta kuin taivasalta. Kaukaisuudessa hän näki joskus häivähdyksiä toisista samanlaisista, oman isoutensa satuttamista, mutta hän ei koskaan seurustellut heidän kanssaan. Dinosaurukset eivät kovin hyvin osaa seurustella edes keskenään. Hänen elämänsä täytti yksinäisyys ja kova työnteko. Hän kantoi ja veti valtavia taakkoja, ja katseli yksin etäisyyksiin. Sadun lopussa hän muistaakseni jonakin tähtisenä yönä koki katkeransuloisen onnen ja kiitti kohtaloaan. En jaksa muistaa, kenen kirjoittama satu se on, mutta jostakin syystä se on jäänyt mieleeni.

2.

Kesälomani kolmantena päivänä loman loppuminen tuli ensi kertaa mieleeni. Kai se on niin, että aina kun onni on parhaimmillaan, sen loppu alkaa kummitella. Jo Paratiisissa oli käärme, ja loppuhan tunnetaan. Vähemmänkin mahtipontisen vertauksen voisi tietysti löytää. Tarkoitan vain, että kesäloma on parhaimmillaan ennen kuin se on alkanutkaan, ja sama pätee koko kesään. Se on parhaimmillaan huhtikuussa, kun vielä on lunta maassa. Silloin se on koskematon ja turmeltumaton, siitä ei ole päivääkään hukassa.

Auringonpaiste, lämpimät tuulet, lehtien vihreys, kesäisessä sateessa käveleminen ja uiminen, kiireetön seurustelu auringon lämmössä, istuminen kesähuvilan kuistilla järven rannalla öisen ukkosmyrskyn aikaan, souteleminen varhain aamulla verkkoja kokemaan, sellaiset päivät odottavat lämpimänä ja onnellisena keränä kiertymistään auki, toinen toistaan kauniimpina ja parempina. Ja vaikka ne päivät sitten kuluvatkin suurimmaksi osaksi työnteossa kaupungissa, ja illat tulee kuitenkin käytettyä väsyneenä sisällä istumiseen ja television katseluun, ja turhiin istumisiin naapureiden tai työtovereiden tai muuten vain kavereiden kanssa oluttuoppien äärellä, ikään kuin sellaista istumista ei yhtä hyvin voisi jättää syksyyn ja talveen, niin kuitenkin niitä hyviä päiviä ehtii jokaisesta kesästä kertyä sen verran, että niiden muiston varassa jaksaa taas kestää pitkän ja kylmän talven.

Meidän maamme on kaksi eri maata. Se on aina valoisa kesämaa, jolloin yölläkin näkee ulkona vaikka lukea, ja se on jäinen ja pimeä talvimaa, jonka ylitse pimeät viimat puhaltavat.

Oli poikkeuksellisen lämmin elokuun alku. Jo varhain aamulla oli niin lämmintä, että katoimme aamiaisen ulos. Heräsimme Ainon kanssa yhtä aikaa seitsemän maissa, ja nousimme vuoteesta puoli kahdeksalta. Makuuhuoneen ikkuna oli ollut selällään koko yön. Tuuli leyhytteli verhoja hiljaa, mutta se toi sisään pelkkää lämmintä. Juuri ja juuri se jäähdytti kuumaa ihoa.

Pojat nukkuivat vielä, joka ikinen. Aivan pieninä he kaikki olivat olleet moneen kertaan yössä heräilijöitä, mutta jo ennen kouluikää oli kaikista neljästä tullut sikeitä nukkujia, ja kouluikään ehdittyään he olivat muuttuneet aamu-unisiksi. Levottomasti he kyllä nukkuivat, kieriskelivät vuoteillaan ja potkivat vuodevaatteensa mytyiksi ja kierteisiksi naruiksi ja ulos vuoteesta lattialle, mutta se ei näyttänyt häiritsevän heidän unensa sikeyttä.

Minä keitin kahvit ja kananmunat, paahdoin leivät ja leikkasin greipit. Aino kantoi sillä välin pöydän ja tuolit talon vierestä ylemmäksi pihalle, siirtokivilohkareen luokse. Ne olivat kevyitä, putkirakenteisia kapineita. Siinä ei ollut mitään hullua, että hän kanniskeli niitä ja minä keitin kahvia. Minä olen aina ollut se, joka nousee varhemmin ja valmistaa aamiaisen. Meidän avioliitossamme se kuuluu minulle luonnostaan.

Siirtokivilohkareen vieressä kasvaa pari pihlajaa. Niiden alle rakensin itse laattakivistä pienen tasanteen seuraavana kesänä talon valmistumisen jälkeen. Sen laidassa, siirtokivilohkareen vieressä, on grilli, jonka muurasin luonnonkivistä. Lohkare on sen yhtenä seinänä. Näin paljon vaivaa, mutta niinpä kiveys onkin tasainen, samoin kuin laattapolku, joka sinne johtaa. Kattoa en rakentanut, enkä seiniä. Pihlajat ja kivi riittävät. Aurinko ei paista paikkaan täydellä hehkullaan, vaan siilautuu lehtien lomitse. Se tuntuu vielä kesäisemmältä kuin suora auringonpaiste. Sitä paitsi puut antavat riittävän näkösuojan kadulle päin, ja naapuripiha taas jää kiven taakse.

Viimeisten viiden vuoden aikana piha oikeastaan on ollut suurin tehtäväni. Talohan on kuitenkin pääosin standardityötä eikä minun suunnittelemani. Piha oli surkeassa kunnossa jo alun alkaen, ja tietysti vanhan talon purkaminen ja uuden rakentaminen tuhosivat lisää. Yhden kesän ajan kärräsin multaa, istutin puita, sijoittelin pensaita ja kukkapenkkejä, sovittelin laattakiviä ja pystytin aitaa. Tein kaiken itse. Työpaikallani ei ollut mitään yhtä kiinnostavaa, vaikka joku voisi niin luulla, kun siihen liittyy kansainvälisiä suhteita. Mutta siellä olen ohjeiden ja määräysten sitoma, esimiesteni alainen ja voin hoitaa vain rajattuja erillistehtäviä. Oman maisemani sain suunnitella kokonaan itse. Kasvilajikkeista tietenkin neuvottelin Ainon kanssa. Kaikki onnistui. Puut ja pensaat lähtivät kasvamaan ja nurmikko on tasainen. Vielä toistaiseksi kaikki on kovin uuden ja hennon näköistä, mutta se vika korjaantuu ajan myötä. Kun istun kiven juurella ja katselen pihalle, se on oma maisemani, omien kätteni työtä.

Puhuimme kesämökille lähdöstä. Tai ei se mikään mökki ole. Mikä se oikein on, ei se huvilakaan ole. Eikä vanha maatilan päärakennus tai rantasauna, vaikka se sijaitseekin perintötilasta lohkaistulla tontilla. Se on miniatyyrimaalaistalo. Rakensin sitä vähitellen. Ensin saunan lähelle rantaa, ja siihen makuukamarin, ja sitten vierastuvan, ja sitten pirtin vielä vähän ylemmäksi, ja sinne vedätin sähkönkin. Se on talvilämmin.

Aino halusi lähteä pian. En tiedä, miksi minua ei huvittanut. Loma oli vasta alullaan, ja nyt kun piha oli hyvässä kunnossa, viihdyin kaupungissa oikeastaan hyvin, paremmin kuin maalla. Mikähän siinä oli? Siellä on liian vähän tekemistä. Ehkä olisin viihtynyt siellä paremmin kahdestaan Ainon kanssa, mutta pojille aika kävi siellä pitkäksi, ja kun neljä kasvuikäistä poikaa alkaa järjestää itselleen puuhaa, siinä ei aina asiaankuulumattomilla ole välttämättä kovin rauhallista. Elleivät he melskaa rakennusten liepeillä, he ottavat veneen ja häipyvät tietymättömiin koko päiväksi ja melkein yöksikin, enkä minä pääse kalaan ja Aino hermostuu Jussin ja Tapanin puolesta, koska he ovat vielä liian pieniä olemaan niin kauan järvellä ja metsässä lasten kesken, ilman kunnon ruokaa ja peräänkatsomista.

Siinä on vielä sekin, että koko perhe ei oikein pysty olemaan yksimielinen siitä, koska maalla ollaan, kuinka kauan ja ketkä kaikki. Jussi ja Tapani tietysti vielä tulevat aina sinne, mihin isä ja äitikin, mutta Ville haluaa jo jäädä kaupunkiin muiden lähtiessä maalle, ja tietysti Jouni sitten haluaa jäädä hänen kanssaan. Ja siihen taas ei Aino suostu millään, enkä oikein minäkään. He ovat kuitenkin vasta murrosikäisiä, eivätkä pysty hallitsemaan tilannetta, jos jokin alkaa mennä pieleen.

Kutsujen järjestämisestä he tietenkin haaveilevat, että saisivat tyttöjä kylään, ja hommattua viiniä joltakin trokarilta, sillä minun baarikaappiani he eivät uskaltaisi tyhjentää, ja mahdollisuuden yrittää päästä poikuudestaan. Mutta entä sitten, jos joku juokin liikaa ja saa myrkytyksen, tai sotkee kaikki paikat? Tai tulee kutsumattomia vieraita, niin kuin kouluikäisten kutsuissa usein on käynyt? Saavat vielä odottaa.

Toisaalta he haluaisivat myös mennä maalle kahden. En tiedä, mikä suunnitelma siinä on, eivät he ainakaan ikäisiään tyttöjä sinne saisi mukaansa. Se on liian kaukana, jotta mitkään vanhemmat päästäisivät alaikäistä tytärtään sinne tuntemattomien poikien kanssa. Ehkä he vain haluavat päästä irti vanhempien valvonnasta, ilman sen kummempaa päämäärää. Nauttia muutaman päivän vapaudesta.

Meidän näitä järkeillessämme Ville tuli makuuhuoneen ikkunaan ja huusi aamiaista. Hän oli alasti, venytteli hoikkia jäseniään ja kyseli, mitä syötävää meillä oli siellä ulkona.

– Pane päällesi, nuori ekshibitionisti, ja tule katsomaan, minä vastasin ja nousin kävelemään.

– Ääh, Ville sanoi, tai ehkä se oli vain äänekäs haukotus, ja poistui ikkunasta.

– Komea poika sinulla on!

Naapuri seisoi pihallaan, varjosti silmiä kädellään ja katseli aidan yli meille päin.

– Näetkö sinä sen sieltä?

– En minä muuten, mutta kun se kurkotti ulos. Hyvä kroppa sillä on, mutta ei siitä taida tulla niin isoa kuin sinusta.

– Ei, minä olin tuossa iässä jo reilusti yli satakahdeksankymmentä.

– Oh hoh, naapuri sanoi ja tuli nojaamaan aitaan. Hän näytti huonovointiselta. Hänellä oli pyöreät, punakat kasvot, joiden ilme enimmäkseen oli leppoisa, hiukan hymyilevä. Nyt hän näytti rasittuneelta ja tuskaiselta. Kävelin lähemmäksi.

– Oletko sinä sairas, kysyin. Tiesin aivan hyvin, mikä häntä vaivasi. Hän hymyili tyytyväisenä, ravisti sitten päätään, irvisti ja piteli ohimoitaan.

– Meni vähän myöhään illalla.

– Ei kai. Taasko? Sinähän leikit terveydelläsi.

Meteli oli kuulunut pitkälle aamuyöhön. Hänellä oli ollut se tavallinen seurueensa, oman kadun ja lähikatujen ihmisiä, miehiä pääasiassa, ja he olivat paistaneet makkaraa grillissä ja melunneet pihalla vielä auringonnousun jälkeen. Mozartin Requiem oli raikunut sisältä kerran toisensa jälkeen lämpimään yöhön.

Hänellä oli pakkomielle Mozartin musiikkiin. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on huudattaa Mozartin sävellyksiä avointen ikkunoiden ja ovien kautta, kun ympäripäissään paistaa makkaraa pihalla, mutta se nyt oli hänen käsityksensä musiikin kuuntelusta. Eivät hänen ystävänsä siitä kyllä piitanneet. Minä ehkä olisin muuten piitannutkin, mutta valvoimme Ainon kanssa myöhään, juttelimme ja joimme mekin. Mozartillaan hän ei meitä olisi voinut häiritä, vaikka olisi yrittänytkin.

Luultavasti hän oli nukkunut yhtä vähän kuin mekin, mikäli oli nukkunut lainkaan. Hänellä oli mukanaan litran pullo kivennäisvettä, josta hän siemaili pieniä ryyppyjä ja värisi joka kerta otettuaan siemauksen.

– Herranjumala kun täristää. Mitäs te puuhasitte eilen? Olitteko kotona? Olisitte tulleet mukaan.

– Kyllä me vähän ajateltiin, mutta ei sitten jaksettu. Eikä viitsitty jättää poikia yksin.

– Miehiähän ne on. Mitä yksin se on, jos nyt tälle puolelle aitaa tulette?

– Ei jaksettu. Me vietettiin takkailtaa ja juteltiin. Oli vähän puhuttavaa. Lomakin alkoi, ja muutenkin. Miten tätä kesää tässä vietetään.

– Häirittiinkö me teitä?

– Kyllähän te hyvin yrititte. Me vaan ei satuttu nukkumaan.

– Niin. Kuule. Älä mene pois, minulla on asiaa sinulle. Minä vain käyn tuolla sisällä.

Hän lähti viipottamaan etukumarassa kohti taloaan, kivennäisvesipullo kädestä roikkuen. Pian hän palasi kantaen kahta olutpulloa.

– Maistuuko?

Hän ojensi toisen pulloista minulle ja istui raskaasti huokaisten maahan aidan viereen.

– En minä parane tuolla vedellä.

– Saman koiran karvojahan siinä tarvitaan, mikä purikin.

– Niin se on.

Hän joi pullonsa melkein yhtä kyytiä ja huohotti hetken raskaasti.

– En minä tavallisesti näin paljon juo.

Siihen minulla ei ollut mitään sanomista. Olin nähnyt hänet humalassa ja krapulassa ennenkin, mutta totta oli, että harvoin näin kovassa.

– Mitä mieltä sinä olet siitä uudesta pakolaisten talosta?

– Ai siitä Nyholmin taloon tulevasta?

– Niin. Me puhuttiin siitä yöllä paljon. Se on tämän asuntoalueen keskellä.

– Niin on.

– Onko ne vietnamilaisia?

– Saa nähdä.

– Mitä sinä luulet, että se vaikuttaa?

– Mihin?

– No tähän asuntoalueeseen.

– Sinnehän on täältä melkein kilometri. Me ei luultavasti koskaan edes nähdä niitä.

–