Rakas ystävä

By Esa Sariola

Kun perheenisä pyörittää huumekauppaa...Päältä päin katsoen Tuuli ja Visa ovat kuin kuka tahansa aviopari: on kaksi suloista lasta, miellyttävä koti ja vakaa avioliitto. Tosiasiassa pinnan alla kuitenkin kuohuu. Visa ei ole mikä tahansa liikemies, vaan suuri osa hänen yrityksensä toimista ei kestä päivänvaloa. Eikä avioliittokaan ole ollenkaan niin hyvinvoiva kuin voisi kuvitella. Mutta mitä mahtaakaan tapahtua, kun elämäänsä kyllästynyt Tuuli haluaa mukaan bisnesmaailmaan?Rakas ystävä on symbolistinen ihmissuhderomaani, joka käsittelee muun muassa vanhenemista. Se sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1986.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 26, 2022
• ISBN: 9788728137512

Book preview

Rakas ystävä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1985, 2022 Esa Sariola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728137512

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Illalla Visa jättäytyi työpaikalleen, vaikka ei ollut aamulla maininnut siitä mitään kotona. Yritys oli hänen omansa ja sen toimialaan kuuluivat tarkemmin määrittelemättömällä tavalla kaupankäynti ja teollisuus. Hän poimi pöydältä sanelukoneen, käveli korkean nurkkaikkunan luokse ja kadun yli puistoon katsellen saneli kauan hiomansa avauslauseen.

»Muistio 1–1. Yksinäisyyden vuosien, kuumeisen tekemisen, salakuljetuksen, rikastumisen, laittomien rahoitusoperaatioiden, vain miesten välisen ystävyyden ja salaisuuksien, kiristyksen, yhden tai kahden murhan, joista en ole tarkemmin selvillä enkä haluakaan olla siksi, että en juurikaan ole ollut varsinaisessa suoritusportaassa vaan strategina, minä muutin takaisin vanhaan kotiin Tuulin ja lasten luokse. He eivät tiedä tästä minun salatusta puolestani mitään eivätkä tule koskaan tietämäänkään. Lapsille minä olen pari kertaa alaa vaihtanut, monipuolisesti lahjakas, luonteeltani särmikäs mutta hyväsydäminen isä, jollainen kannattaa omistaa, koska se lupaa jotakin omistakin mahdollisuuksista elämän suurella kilparadalla. Tämä kohta täytyy muuttaa myöhemmin. Ja Tuulille olen miehuuden tai keski-iän, en tiedä kumman, kriisissä tilapäisesti maailmalle harhautunut mutta lopulta kotiin palannut puoliso. Näissä rooleissa aion vastedes pysyä.

En aio enää koskaan luopua Tuulista nyt kun me olemme taas löytäneet toisemme kaiken jälkeen. Vaikka loiston ajat tietysti ovat jo takanapäin meiltä molemmilta. Kumpikin me tiedämme jo, mitkä haaveet eivät koskaan toteudu, ja minkä toteutuminen taas puolestaan on vain suorituskysymys. Tämä on aikuisuutta, sitä, että tietää lahjojensa ja voimiensa todennäköisen rajan. Minusta ei koskaan tule tosi rikasta eikä isokenkäistä. Sellaisen elämänuran muotoutumisen ratkaisuvaiheet ovat jo takanapäin ja nyt on jatkettava elämäänsä tällä linjalla. Sen tietäminen ei masenna äkillisesti ja rajusti, vaan tyynesti ja lopullisesti, ei siksi, että jää niin paljon rahaa tekemättä, vaan siksi, että peliä tekisi mieli pelata aina vain korkeammalla ja kovempaa. Peli itsessään houkuttelee, se alkaa pelata pelaajallaan, ja pelaaja nauttii siitä. Minä nauttisin, jos se pelaisi minulla yhä kovemmin ja kovemmin, määrättömiin, kuolemaani saakka. Ei rahalla ja vallalla sinänsä, pelkkänä, mitään tee, vaan tärkeää on se, että aina aukeaa näkyviin uusi maisema, että saa aloittaa aina alusta uudella tasolla. Paras lääke kuolemaa ja vanhuutta vastaan on antaa aivoilleen tarpeeksi askarreltavaa.

Vaikka meillä kummallakin, Tuulilla ja minulla, on paljon lahjakkuutta ja itsensä toteuttamisen pakko, niin jompaakumpaa tai molempia puuttuu kuitenkin. Niitä ei ole tarpeeksi tosi kovaan vauhtiin ja irrottautumiseen. Lahjat ikään kuin jäävät pulloon, jonka korkkia ei saa auki. Tämän takia me kai käännyimmekin välillä toisiamme vastaan, niin kuin olisi ollut toisen vika, ettei saanut itsestään irti kaikkea minkä olisi halunnut. Mutta lahjoja jää aina käyttämättä ellei ole ylilahjakas, ja silloin taas jää käyttämättä jotakin aivan muuta. Minä esimerkiksi halusin nimenomaan jo tässä vaiheessa muuttaa taas takaisin ja pitää sen, minkä tässä vaihdossa sain, vaimon, lapset ja rikkaimmat muistot, heti kun olin käsittänyt, mistä minun viime vuosien tekemisissäni lopultakin oli kysymys. Vaikka minä aionkin vielä tehdä paljon, paljon, enemmän kuin kukaan tietää ja siinä sivussa hankkia vielä monta vihamiestä ja velallista ja taktista ystävää, niin enää se kaikki ei hämää minua enkä pidä sitä tärkeänä. Se on välttämätöntä mutta ei tärkeää. Kun todellisuus kerran paljastui minulle, minä ymmärsin elämän tarkoituksen, en sen vähempää. Mutta en sano sitä. Ei sitä voi sanoa muille, ei se ole sanottavissa eikä ymmärrettävissä.

Kun oman elämäni loppumatka on nyt kääntynyt näkyviin, niin tuntuu siltä kuin mielenkiintoisinta, tai ennustamattominta, mitä minulla on jäljellä, ovat lapseni. Heidän elämänsä on vielä arvoitus heille itselleen, enkä minäkään voi nähdä sen linjoja. Omiin lapsiinsa ei voi kohdistaa tšehovilaista surumielistä tarkkanäköisyyttä. Heitä ei voi loukata niin raskaasti kuin Tšehov ihmisiä loukkasi elämänvaiheiden lävitse näkevällä myötätunnollaan ja säälillään. Aivan kuin lapseni, niin minäkin uskon, että heidän elämänsä on tärkeämpi kuin minun, lahjansa runsaammat ja valloituksensa aikanaan suuremmat.

Niin. Nyt meillä on taas toisemme, kaiken jälkeen, ja minä sain lapsenikin takaisin.»

Aamiaispöydässä vaimo halusi tietää, menisikö Visalta tänäänkin koko ilta töissä. Hänen sinisten silmiensä katse oli samalla kertaa tutkiva ja vetoava. Hänestä virtasi Visaan lämpimiä ja vetoavia aaltoja. He istuivat kahden. Tytär oli jo lähtenyt kouluun ja poika nukkui vielä sikeätä aamu-unta huoneessaan.

– Voi olla. Minulla on sellaista tekemistä, johon saattaa mennä ilta.

– Mutta minun pelini ei etene, jos en saa sinulta apua.

– Peli. Taas peli. Sinä puhut nykyisin aina pelistä, vaikka olisi mistä kysymys.

– Kuulisit vain itseäsi joskus.

– Onko tämä sitä liikkeenperustamisasiaa?

– On. Ja sellaista mistä sovittiin, että autat.

– Itselläni on yhtä tärkeää.

Vaimo hymyili.

– I’ll make you an offer you can’t refuse.

Visa irvisti ja kohautti olkapäitään.

– Anna tulla.

– Illallinen ulkona. Pannaan pöytä koreaksi ja pidetään liikeneuvottelu. Minä tarjoan. Korruption kaikki edut. Kaikki palvelut.

– Kaikkiko?

– Koko ohjelma.

Visa katsoi vaimonsa sinisiä silmiä ja suostui. Mielessään hän oli jo työpaikallaan ja jakoi pois tehtäviä saadakseen vapaan aamupäivän sanelua varten.

»Muistio 1–2. Tuuli ja minä emme aluksi luottaneet toisiimme lainkaan. Minä olin juuri eronnut pitkäaikaisesta kihlatustani ja sattumoisin tavannut ravintolassa vanhan koulutoverini, joka oli houkutellut minut mukaansa tilaisuuteen, jossa sitten tapasin Tuulin. En minä varsinaisesti ollut naista etsimässä, Kullervo meidät tutustutti toisiimme. Tuuli luuli minua ensin Kullervon ystäväksi ja vihasi minua sen vuoksi ensi hetkestä, ennen kuin edes tunsi minua. Minä en käsittänyt siinä vaiheessa vielä mitään.

Olin saanut ensimmäisen työpaikkani, olin tutkijana eräässä määräaikaisessa projektissa, ja olin lähtenyt juhlimaan onnistumistani. Juhlinnassani oli kuitenkin surullinen sävy, sillä jouduin juhlimaan yksin ja melkein rahatta. Minulla ei ollut ystäviä. Olin ollut yliopistosta valmistumiseni jälkeen työttömänä puoli vuotta ja hakenut sinä aikana tiedotussihteeriksi, työntutkijaksi, tutkimusapulaiseksi, koulutussihteeriksi, yliopiston tuntiopettajaksi, assistentiksi, lukion opettajaksi, koulukuraattoriksi, tarkastajaksi ja jopa mainostoimittajaksi, joka kaikkein vähiten vastasi koulutustani. En vähääkään tiennyt, mikä minusta vielä tulisi. Asuin yhä opiskelija-asuntolan soluasunnossa, mutta sieltä oli lähtö edessä ennen pitkää.

Olin itse jättänyt morsiameni, jonka olin kihlannut jo kouluaikana. Liisa oli samasta koulusta kuin minä ja hänen isänsä oli sen Helsingin lähellä sijaitsevan pikkukaupungin silmäntekeviä, jossa me asuimme. Kihlauduimme ylioppilasjuhlissamme, sen jälkeen minä lähdin armeijaan ja sieltä suoraan yliopistoon Liisan jäädessä kotiinsa. Hänkin olisi kyllä tullut Helsinkiin, mutta ei päässyt yliopistoon, vaikka yritti kolmena vuotena peräkkäin. Hän jäi kotikaupunkiimme ja joutui vasten tahtoaan käymään kauppaopiston. Se katkeroitti häntä, sillä hän oli ylpeä tyttö, vaikka ei kovin älykäs. Hänellä oli selvä käsitys elämästä. Meidän molempien piti valmistua nopeasti ja mennä naimisiin. Minun piti muuttaa takaisin kotikaupunkiimme ja ottaa työpaikka, jonka hänen isänsä järjestäisi. Se, mistä aineesta halusin valmistua, ei ollut kovin tärkeää, kunhan vain saisin tittelin, joka takaisi muodollisen pätevyyteni. Liisan isästä riippui, mihin työhön joutuisin; hän ei pitänyt minusta, mutta olisi auttanut minua Liisan takia.

Minulla ei ollut paljonkaan tekemistä näiden suunnitelmien kanssa. Ne olivat Liisan suunnitelmia, minä en ylipäänsä suunnitellut elämääni puolta vuotta pitemmälle kerrallaan siihen aikaan. Koulusta päästessäni haaveilin tutkijan urasta, mutta käytännön tasolla ajattelin vain tulevani opiskelijaksi, en tutkijaksi enkä virkamieheksi, en minkään arkisen toimen tai tehtävän palkalliseksi haltijaksi. Annoin Liisan järjestää asioitamme ja suunnitella tulevaisuuttamme. Itsekin säilytin kiinteän yhteyden kotikaupunkiini ja sikäläisiin ystäviimme, jopa siinä määrin että yhteyteni opiskelutovereihini Helsingissä jäivät löyhiksi ja pintapuolisiksi. Melkein joka viikonloppu matkustin Liisan luokse ellei hän tullut Helsinkiin. Koko sinä aikana minulla ei ollut muuta naista. Olin hyvin naiivi. Meni monta vuotta ennen kuin edes huomasin, kuinka sidottu olin.

Opiskelin nopeasti. Mitä minun kaltaiseni tyyppi muutakaan saattoi tehdä? Välitutkinnon suoritin puolessatoista vuodessa ja loppututkinnon neljässä. Nopeampaankin tahtiin olisin pystynyt jos olisin kaikkeni yrittänyt, mutta tahdoin mieluummin tehdä kaksi laudaturia päästäkseni pikemmin käsiksi lisensiaattityöhön. Perusteellisuus on tärkeä ominaisuus, jos aikoo tutkijaksi. Liisa olisi halunnut mennä naimisiin jo ennen minun valmistumistani, mutta minä en suostunut; en pystynyt ajattelemaan sitä tosissani. Minulle naimisiinmeno merkitsi sitä, että perustetaan koti ja hankitaan lapsia ja otetaan työpaikka, ja ne olivat minulle silloin vielä kaukaisia asioita. Tiede sinänsä kiinnosti minua.

Myöhemmin minulle kävi selväksi, etten halunnut palata kotikaupunkiin enkä saada työtä Liisan isältä. Siitä syntyi meidän ensimmäinen suuri riitamme. Se tapahtui vähän ennen valmistumistani, johon koko kriisi jollain tapaa liittyi. En halunnut palata. En halunnut koko ikääni olla kiinni siinä ahtaassa elämänpiirissä, jossa en itse olisi saanut valita edes työtäni ja kaikkiin tekemisiini olisi muutenkin aina puuttunut ja ottanut kantaa hänen sukunsa muodostama arvosteluraati. Sitä ennen en ollut ajatellut asioita puolta vuotta pitemmälle kerrallaan, mutta kun valmistumiseni alkoi häämöttää, muuttui myös perspektiivini ja lyhyessä ajassa tein välini selviksi Liisan kanssa. Me emme eronneet ystävinä. Hän luultavasti vihaa minua vieläkin.

Itsenäistymiskriisini tuli myöhään, ja koska olin Helsingissä ollut sosiaalisesti passiivinen, huomasin Liisasta erottuani joutuneeni tilanteeseen, jossa olin menettänyt koko ystäväpiirini, sillä yhteiset ystävät jäivät sinne ja pitivät kaikki hänen puoltaan. Elämältäni olivat kadonneet kaikki entiset puitteet. Olin hyvin yksinäinen, ensimmäistä kertaa elämässäni.»

Ravintolan valaistus oli miellyttävä, se oli lämmin ja ruskeansävyinen, pöytä oli hyvässä paikassa ja kahdenkeskiseen keskusteluun sopiva. Musiikin voimakkuus oli huolellisesti säädetty, se loi puheelle suojaavan ääniverhon mutta