Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

By Kari Nenonen

1980-luvun kauhuklassikko on selkäpiitä karmiva tarina Helsingin lähiöistäEppu ja Stidi tapaavat toisensa jo 6-vuotiaina. He jakavat lapsina kotitalon Helsingin Maunulassa ja lopulta enemmän kuin olisivat koskaan osanneet kuvitella. Nenosen hienovaraisessa kuvauksessa pimeyden voimat kietoutuvat kuin vaivihkaa ystävysten ympärille heidän varttuessaan, ja samalla juoni tihenee. Lopulta puistattava totuus on kohdattava. Vetävä kerronta ujuttautuu vuorotellen Epun ja Stidin mielensisäiseen maailmaan. Urbaanilegendoista latauksensa saanut kauhuromaani puhuttelee nostalgisen kauhun ystäviä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 11, 2023
• ISBN: 9788728501580

Book preview

Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1984, 2023 Kari Nenonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728501580

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

HURRAA, HURRAA HÄITÄ

Mä tunsin Stidin melkein hiekkalaatikkopennusta asti; me oltiin kumpikin kuusivuotiaita kun se muutti mutsinsa ja faijansa kanssa Maunulaan samaan taloon missä me, mutsi ja faija ja pikkusysteri ja mä, asuttiin. Mä en muista siitä niiden muutosta muuta kuin että Stidin faija oli kaatokännissä ja tipautti kantamansa väritelkun portaikkoon toisen ja kolmannen kerroksen välille ja kiroili sen jälkeen niin että koko rappu kaikui. Ja siitäkin mun mielikuvani saattas olla paljon haaleemmat ellei meidän mutsi olisi kerrannut asiaa niin moneen kertaan ja perusteellisesti meillä himassa.

Me asuttiin kaupungin vuokratalossa ja se oli meidän mutsille jonkinlainen patti kun me sen mielestä oltiin vähän niin kuin parempaa väkeä kun faijakin oli sentään insinööri ja mutsin faija oli ollut peräti everstiluutnantti. Mutsi nimitti sitä meidän asuintaloa ja niitä muita kaupungin vuokrataloja siinä ympärillä vuokrakolhoosiksi ja etsi kaiken aikaa innokkasti todisteita mielipiteelleen, että se alue oli ’slummiutumassa’ ja Stidin faijasta se sai mielestään erittäin painavan todisteen; siksi se mekkaloi siitä silloin Stidin perheen muuttopäivänä ja sopivin väliajoin vielä vuosienkin päästä niin jumalattomasti, että siitä tuli yks mun pikkunaperoikäni kirkkaimmin säilyneitä muistoja.

– Kaikki maalarit ovat juoppoja, sanoi meidän mutsi painokkaasti, pelastaakseen yksityisyrittäjien ryvettyneestä kunniasta sen mikä siitä oli pelastettavissa, ikäänkuin se olisi ollut joku maalariasiantuntija. Mutta mutsi nyt oli semmoinen, että sillä oli vahvat ja varmat mielipiteet kaikista ja kaikesta ja se lajitteli ihmiset omiin pinkkoihinsa ja lokeroihinsa niin kuin rahat siellä pankissa missä se kävi duunissa.

Mä sain tietysti heti ankarat ukaasit, että sen Niemen pojan kanssa sinä et sitten leiki; se ei ole sopivaa seuraa sinulle. Mä en tiedä, oisko meistä Stidin kanssa koskaan tullu kavereita ellei meidän mutsi olisi ottanut sellaista asennetta. Siinä meidän pihapiirissä oli neljä nelikerroksista, kaksiportaista taloa ja kaikissa asui porukkaa, joilla oli suunnilleen samanikäisiä skidejä niin että meitä kaljapullonkokosia pyöri siinä lähitienoilla varmaan toista sataa. Kavereista siellä ei siis ollut minkäänlaista pulaa, ei varsinkaan mulla joka olin aika rohkee ja aktiivinen tyyppi. Stidi taas oli semmonen hiljanen taustahiippailija, aika nynnelö suoraan sanottuna, laiha ja kalpee pienikokoinen jätkä, johon mä en varmaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota ellei mutsi olisi kohottanut sitä kiellettyjen kavereitten superluokkaan.

Kiellettyjä kavereita oli toki muitakin, sillä mutsi pyrki parhaiden kykyjensä mukaan varjelemaan mua slummiutuvan vuokrakolhoosiympäristön huonoilta vaikutteilta, muttä yhdenkään muun kaverin suhteen se ei ollut niin ehdoton kuin Stidin, koska Stidin faija oli ensimmäinen – tai ainakin ensimmäinen selvästi näkyvä ja vielä selvemmin kuuluva – holisti siinä meidän lähikulmilla ja sen seurauksena mutsi oli pistänyt koko Niemen perheen pinon pohjimmaiseksi lokeroon ’sosiaalitapaukset’, missä oli ennestään mm. muutamia yksinhuoltajia ja Masan mutsi joka oli kerran erehtynyt pyytämään siltä viidenkympin vippiä ja Koljoset, joilla oli kuusi pentua, jotka mutsin mielestä oli puettu niinku ’hyrsylänmutkalaiset’ – mitä se sitten tarkoittikin. En mä pysty enää muistamaan mitä mä silloin snadina funtsasin, mutta saattaa olla että siihen, että musta ja Stidistä tuli parhaat kaverit sisälty mun puolelta jonkinlaista varhaista kapinaa mutsia vastaan – tai sitten mutsin puheet vaan antoivat Stidille ylimääräistä glooriaa mun silmissä.

Ensimmäisen vuoden aikana mun ja Stidin väliset kontaktit jäi pakostakin aika vähiin sillä mä olin päivät tarhassa, mihin Stidi ei päässy koska ne muutti sinne kesken vuotta. Mutta sinäkin vähänä aikana mitä me sen vuoden aikana Stidin kanssa yhteensä iltasin pihalla ja siinä lähellä olevassa metsikössä tavattiin, ehti Stidistä tulla mulle varjo.

En mä sille varmaan montaa sanaa sanonu – siinä iässähän tekemiset on yleensä tähdellisempiä kuin sanomiset – mutta mä otin sen mukaan siihen meidän jengiin, jossa mä olin jonkinlainen kingi. Mä luultavasti tein sille siinä ison palveluksen, sillä se oli just sen tyyppinen jätkä että se olis helposti jäänyt ulkopuolelle tai joutunut kiusaamisen kohteeks. En mä sitä tietenkään silloin näin tiedostanu eikä varmaan Stidikään, muttä kyllä meidän ensimmäiset kaveruus-vuodet oli silti vahvasti henkilöpalvonnan sävyttämiä ja nimenomaan sillä tavalla, että mä olin se henkilö ja Stidi oli se joka palvo.

Niinku mä sanoin, Stidistä tuli mulle varjo, ja mä tarkoitan sitä melkein kirjaimellisesti. Milloin tahansa mä vaan olinkin pihalla tai jossain niistä meidän mestoista siinä lähellä, ni mun ei tarvinnu ku katsoo taakseni ni siinä kyllä taatusti seiso Stidi kalpeena ja laihana ja hymyili silleen vähän ääliömäisesti niinku sillä oli tapana.

Kun me seuraavana syksynä mentiin peruskouluun niin me jouduttiin – tai mun kai pitäs sanoa päästiin – samalle luokalle. Mä sanon ihan suoraan, että ellei siinä olis ollu ensin sitä vuotta, jonka aikana mä totuin siihen, että mulla oli Stidi-niminen varjo, ni mä en olis kyllä ruvennu sen kanssa mihinkään lähempiin tekemisiin, olis meidän mutsi siottanu sen sitten mihin lokeroon tahansa. Koulussa se Stidin nynnymäisyys nimittäin jotenkin korostui niin että rehellisesti sanottuna mua hävetti se jätkä ja mä pyrin jopa välttelemään sitä, mutta aina se vaan silti oli siinä ääliömäisine hymyineen, ja jotta mä olisin päässy siitä eroon ni mun kai olis pitänyt ruveta tosi inhottavaksi sitä kohtaan ja joskus mä yritinkin jotain sen suuntaista mutta en ilmeisesti tarpeeks tehokkaasti koska mä en kuitenkaan ole sil tavalla kovaluontonen ja varmaan myös koska mä en mitenkää inhonnu Stidiä – mä olin jo oppinu tuntemaan sen ja tiesin, että se oli aika fiksu ja loppujen lopuksi ihan ok kundi – mua vaan hävetti sen puolesta kun se oli semmonen nynny ja nössö ja pinko, joka puhu kirjakieltä ja käytti jopa sivistyssanojakin – jo 7 -vuotiaana! – maikkoja mielistelläkseen.

Stidillä oli jo pikkukundina voimakas tarve seurata johtajaa ja mä satuin olemaan sille se johtaja. Se olis varmasti vaikka hypänny kaivoon jos mä olisin käskeny, mutta vaan jos mä olisin käskeny; kellään muulla ei ollut siihen ja sen tekemisiin samanlaista valtaa ja tavallaan se imarteli mua mutta samalla se tuntu välillä kiusalliselta ja jopa pelottavaltä. Ja samalla kun Stidi oli mun käsissä taikinaa, se saattoi olla aika kova ja inhottava muita, ’alempiaan’ eli pienempiä ja heikompia kohtaan ja sellaisia kundeja kohtaan joista se tiesi ettei ne uskaltaneet tehdä sille mitään koska se oli mun kaveri.

Sitten mä vaan sopeuduin siihen ja me kuljettiin koulumatkat kimpassa ja oltiin välitunneilla yhdessä ja tavattiin usein koulun jälkeen skutsissa tai klitsussa tai jossain vähän syrjemmässä muun jengin kanssa, ettei meidän mutsi näkisi ikkunasta, et mä olin Stidin – ja muutaman muun kielletyn kaverin – seurassa. Enkä mä osaa sanoa, koska ja kuinka meistä varsinaisesti tuli ystäviä Stidin kanssa – jos ystävyys meinaa kaveruutta missä kumpikaan ei oo mikään vitun kingi – mut kyl siihen useempii vuosii meni. Ja tavallaan ne meidän pikkuskideinä syntyneet roolit pysy samoina loppuun asti; ainaki siinä mielessä, et mä olin aina meistä kahesta se, joka lopulta päätti asioista ja Stidi mukautu, ja Stidi oli aina paljon riippuvaisempi musta kuin mä olin siitä. Mun mielipiteet oli sille helvetin tärkeitä ja oikeestaan suurin osa kaikesta merkittävästä mitä sille tapahtu sen jälkeen kun se oli täyttänyt kuusi vuotta, tapahtu joko mun kauttani tai jollakin tavalla mun myötävaikutuksellani. Ja siksi kai musta tuntuukin niin pahalta ajatella miten sille kävi.

Ei sillä, etteikö semmonen vetäs pärstää synkeeks vaik me oltas oltu pelkkiä moikkatuttuja. Mut sillon mua ei vaivais nää tämmöset piinalliset ajatukset kuten esim. et jos Stidi ei ois koskaan tavannu mua, ni se ois ehkä tälläki hetkellä elossa ja terve. Vaik toisaalta kun mä ajattelen sen mutsia ja faijaa ja koko sitä niiden elämää, ni musta tuntuu, et ei Stidi ois pystyny siit täysjärkisenä aikuiseks pinnimää, vaik mua ei ois ollu mailla eikä halmeilla. Olinhan mä kuitenki sen ainoo frendi ja ainoo – mä luulisin – joka jotenki tajus sitä.

Pahinta on kuitenki nää öiset kauhufiilikset, kun mä herään omaan huutooni hiestä märkänä ja rupeen kelaamaan sitä juttua, vaik mä tiedän, et mun ei pitäs. Sillä mitä enemmän mä sitä kelaan, ni sitä suuremmaks käy se mahdollisuus, et mä jään siihen samalla tavalla nalkkiin ku Stidikin ja se imasee mut samalla tavalla karvoineen kaikkineen. Sillä mä olen jo huomannut, et tällä alueella mä en ole yhtään sen vahvempi ku Stidikään; itseasiassa mä olen heikompi. Stidil oli kuitenki tietoo niist asioista, mut mä hapuilen täysin pimeessä. Enkä mä haluais hapuilla missään enkä yhtään enkä varsinkaan pimeessä. Enkä mä hapuile saavuttaakseni yhteyden johonkin vitun maagisiin voimiin niinku Stidi teki. Mä hapuilen löytääkseni jälleen sen mun vanhan, luotettavan kellokoneistomaailmankaikkeuteni. Mä antaisin melkein mitä tahansa, jos mä saisin sen takaisin. Ja ehkä mä vielä saankin. Sill mä en usko niinku Stidi teki; mä ainoastaan pelkään.

Stidi seisoi laiha kaula takakenossa ja katseli ihmisen pääkallon kuvaa, jonka joku oli piirtänyt mustalla tussilla kellarin oveen. Se oli ollut siinä jo ainakin puoli vuotta ja siinä välissä ovi oli kerran maalattukin – kai juuri siksi että piirros näytti aikuisten mielestä asiaankuulumattomalta – mutta seuraavana aamuna pääkallo oli taas ollut siinä. Talonmies oli kovistellut siitä heitä ja etenkin Epeä, koska se tiesi, että Epe oli heidän jenginsä pomo ja syytti aina ensimmäiseksi Epeä jos jotain oli rikottu tai tuhrittu.

Mutta ei sitä Epe ollut tehnyt. Ei Epe osannut piirtää noin hyvin ja sitäpaitsi Epe olisi kertonut heille jos se olisi tehnyt sen: ei se olisi voinut olla kerskumatta asialla. Niin kuin ei kukaan muukaan heistä, eikä myöskään lähitalojen tyypeistä: sana olisi kyllä kiertänyt. Sen oli piirtänyt siihen joku aikuinen.

Tai sitten ei kukaan.

Se oli vain ilmestynyt siihen. Jostakin syystä.

Jälkimmäinen mahdollisuus tuntui järkevämmältä, sillä miksi kukaan aikuinen piirtelisi pääkalloja kellarinoviin? Sellainen ei yksinkertaisesti kuulunut niiden tyyliin.

Jälkimmäinen ajatus tuntui myös kammottavammalta. Tietenkin. Se antoi pääkallolle uutta, synkeää merkitystä, teki siitä enemmän kuin vain pelkän hyvin piirretyn kuvan.

Hän vei kasvonsa lähemmäs kallonkuvaa ja tarkasteli ihan läheltä täsmällisiä mustia viivoja, joilla sen hampaat oli piirretty kellertävään maalipintaani Se näytti niin oikealta, että sen mädänhajuisen hengityksen pystyi melkein haistamaan. Se näytti katsovan takaisin kun sitä katsoi, niin kuin se olisi ollut elävä eikä mikään kuva. Se tuntui kammottavalta, mutta ei liian, koska oli valoisaa ja koska kauempana, keinujen ja hiekkalaatikon luona oli ihmisiä.

Mikä luurangoista tekikin niin kammottavia? Sehän oli vain pelkkä tukiranka, jollainen oli jokaisen ihmisen sisällä. (Eläimenkin, mutta eläimen luurangossa ei ollut mitään kammottavaa.) Ehkä se johtui niiden hymystä; se ei ollut mitään hyvää hymyä vaan ilkeää ja ilkkuvaa; niin kuin ne olisivat halunneet sanoa, että katsele sinä siinä vaan, ihminen, katsele omaa kuvaasi, sillä lopulta sinä olet itsekin juuri tällainen.

Siitä se varmaan johtui. Ja siksi luuranko, ja erityisesti irvistävä pääkallo, oli kuoleman… mikä se sana nyt taas olikaan?… symboli.

Stidi nyökkäsi tyytyväisenä muistaessaan vierasperäisen sanan. Jos niitä osasi käyttää sopivissa kohdissa ainekirjoituksessa niin sai aina vähintään kahdeksan ja puoli vaikka aine ei muuten olisikaan mitenkään erikoinen.

Hän hankäsi tussiviivoja etusormellään vaikka tiesi kokemuksesta, ettei niistä irtoaisi mitään. Talonmiehen akka oli heti silloin, kun se oli ilmestynyt uudestaan oveen maalauksen jälkeen, tuoreeltaan yrittänyt pestä sitä pois jollakin vahvalla aineella, mutta ei se ollut himmentynyt hiukkaakaan, tuore maalikerros vain oli parista kohdasta ohentunut niin paljon, että vanha, tummempi maali kuulsi sen läpi. Koska se ei ollut mikään tavallinen tussipiirros. Koska sen kuului olla siinä. Koska sillä oli jokin tarkoitus.

Stidi nyökkäsi itsekseen ajatellessaan asiaa. Hän oli ihan varma, että sillä oli jokin tarkoitus – nytkin, kun hän katseli sitä, hänestä tuntui, että se halusi kertoa hänelle jotakin. Itseasiassa hänestä tuntui, että se piti hänestä, halusi olla hänen kaverinsa tai jotakin. Mutta hän ei ollut yhtään varma, haluaisiko hän olla sen kaveri; hän varmaan juoksisi pakoon, jos se nyt äkkiä muuttuisikin oikeaksi ja astuisi ulos ovesta.

Stidi värähti ajatellessaan sellaista mahdollisuutta. Kyllä, taatusti hän juoksisi pakoon, mutta niin juoksisi kuka tahansa, Epekin. Vaikka pakoon juokseminen olisi itseasiassa tyhmää; jos semmoinen rupeaisi kaveriksi, niin se voisi olla hitsin hyödyllinen kaveri: eivät kävisi enää osaketalojen jätkät soittelemaan, eikä kukaan muukaan.

Stidin laihat, kalpeat pojankasvot vääntyivät väkisinkin hymyyn kun hän ajatteli asiaa. Olisi tosi makeeta jos olisi joku sellainen kaveri, sellainen jota kaikki muut pelkäisivät ja jolle kukaan ei mahtaisi mitään, koska se ei olisi edes ihminen vaan… joku… demoni.

Samassa Stidi säpsähti ja perääntyi pari askelta niin hätäisesti, että oli lentää selälleen. Pääkallo oli iskenyt hänelle silmää! Ihan selvästi; sen vasen musta silmäaukko oli sulkeutunut ja avautunut samalla kun syvällä sen silmäkuopissa oli näkynyt punaista hehkua. Ja nyt se nauroi hänen pelästykselleen. Hän ei oikeastaan kuullut sitä, hän vain tunsi sen kaukaisen, haukahtelevan naurun jossain syvällä päänsä sisällä…

Lapsellista! Stidi harmistui ja nolostui itselleen ja vilkaisi ympärilleen, oliko kukaan nähnyt hänen säikkyvän oveen piirrettyä kuvaa. Ei onneksi ollut. Tämä oli taas todiste siitä, että ne jotka sanoivat, että hänellä oli liian vilkas mielikuvitus, olivat ihan oikeassa. Tätä juttua ei kannattaisi kertoa kenellekään, ei edes Epelle. Vaikka ei Epe mitenkään kevyesti tuohon pääkallokuvaan suhtautunut. Sekin oli sitä mieltä, että siihen kätkeytyi jokin tarkoitus.

He olivat miettineet sitä tarkoitusta kavereitten kanssa ja, niin kuin tavallista, Epen ehdotus oli ollut ehdottomasti paras. Epe oli sanonut, että joku oli varmaan joskus