Pelon piiloleikki

By James Patterson

Kuuluisuus jättää jälkeensä murhien vanan.
Maggie Bradfordin ensimmäinen aviomies Phillip on päällisin puolin jokaisen äidin unelmavävy. Mutta Maggie tietää miehensä pimeän puolen, joka on vaaraksi sekä hänelle että heidän tyttärelleen Jennielle. Painajaismaisessa hetkessä Maggie joutuu ampumaan Phillipin ennen kuin mies tappaa hänet.
Kymmenen vuotta myöhemmin Maggien toinen aviomies, hurmaava jalkapalloilija ja elokuvatähti Will Shepherd kuolee, ja laulajanuransa huipulla oleva Maggie on jälleen syytettynä murhasta. Julkisuuden tähtiparin tragedia nostattaa huhumyllyn, ja Maggie saa maineen kumppaninsa surmaavana mustana leskenä. Kukaan ei kuitenkaan tiedä totuutta Maggien ja Willin avioliitosta – tai Will Shepherdistä ylipäätään…
Pelon piiloleikki on piinaava trilleri, jonka juonenkäänteet ja tiivis tunnelma eivät päästä otteestaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 16, 2023
• ISBN: 9788728401392

James Patterson

James Patterson is the CEO of J. Walter Thompson, an advertising agency in New York. He has written several successful fiction and nonfiction books, including The New York Times best seller The Day America Told the Truth.

Book preview

Pelon piiloleikki

Translated by Jorma-Veikko Sappinen

Original title: Hide and Seek

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1996, 2023 James Patterson and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728401392

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Carole Annelle, Isabelle Annelle ja Mary Ellenille – oivallusten äideille

Prologi

Piilosilla

I

Makasin liikkumatta kapeassa matalassa tilassa kotini kuistin alla. Painoin kasvojani vasten jäistä maata, joka oli hirveän kylmä ja täynnä kuolleita lehtiä ja pieniä okaisia kasveja. Tiesin että kuolisin pian, ja pieni tyttäreni kuolisi myös. Mielessäni soivat Crosby, Stills and Nashin laulun sanat "Our house is a very, very, very fine house, meillä on oikein hieno talo.

Älä itke…älä vain itke, kuiskasin tytölleni.

Mitään ulospääsyä ei ollut, ei pakotietä – ei lapsen kanssa. Minulla oli hyvät hoksottimet, joten olin mielessäni käynyt läpi kaikki mahdolliset pakokeinot. Yhdestäkään ei ollut apua.

Piilomme keksittyään Phillip yrittäisi tappaa meidät. Minun oli estettävä se. En vain tiennyt miten. Pitelin kämmentäni kevyesti Jennien suulla. Älä päästä ääntäkään, kulta. Minä rakastan sinua. Et saa päästää ääntäkään.

Kuulin Phillipin riehuvan sisällä. Kodissamme. Hän ryntäili kerroksesta toiseen, hajotti huoneiden sisustusta, kaatoi huonekaluja. Vihaisena. Armottomana. Mielipuolisena. Pahempana kuin koskaan aikaisemmin. Välitön syypää oli sillä kertaa kokaiini, mutta pohjimmainen syy oli itse elämä, josta Phillip ei selviytynyt kovin hyvin.

Tulkaahan sieltä, tulkaa nyt, missä olettekin… Tulkaa pois, Maggie ja Jennie…isi täällä vain. Isi löytää teidät kuitenkin, Phillip ärjyi yhä uudelleen, niin että hänen äänensä tuli lopulta käheäksi. "Tulkaa, tulkaa nyt…peli on pelattu.

Minä käsken, Maggie, tule pois sieltä, missä helvetissä oletkin, senkin ilkeä pikku narttu.

Makasin hytisten vanhan kuopalle painuneen kuistin alla. Hampaani kalisivat jälleen. Tämä ei voi olla totta. Tällaista ei voi tapahtua. Pitelin hellästi pikkutyttöäni, joka oli kastellut housunsa. Et saa itkeä. Älä vain itke. Älä itke. Olet kiltti pieni tyttö. Rakastan sinua suunnattomasti.

Jennie nyökkäsi ja katseli minua silmiin. Toivoin että olisin nähnyt painajaista, sillä siitä olisi voinut herätä. En kuitenkaan nähnyt pahaa unta. Tämä oli yhtä todellista kuin äitini kohtalokas sydänkohtaus, kun olin kolmentoista eikä kotona ollut muita. Tämä oli vielä pahempaa.

Kuulin mieheni, aviomieheni tömistelevän ylös ja alas portaita. Hän ärjyi edelleen, oli ärjynyt taukoamatta jo tunnin. Hän jysäytteli nyrkillään seiniin. Kapteeni Phillip Bradford. West Pointin matematiikanopettaja. Upseeri ja herrasmies. Niin kaikki uskoivat, halusivat uskoa, ja niin olin uskonut itsekin.

Tunti venyi kahdeksi.

Sitten kolmeksi kuistin jääkylmässä pilkkopimeässä alustassa, maanpäällisessä helvetissä.

Onneksi Jennie viimein nukahti. Pitelin häntä rintaani vasten, yritin lämmittää häntä. Olisin itsekin halunnut nukahtaa, antaa periksi, mutta tiesin etten saanut. Oli aamuyö. Phillipin suden hetki – kello oli ehkä kolme. Neljä?

Kuulin etuoven pamahtavan kuin ukkonen olisi jyrähtänyt. Askelet jylisivät kuistilla suoraan pääni yläpuolella.

Jennie heräsi. Shh, kuiskasin. Shh.

Maggie! Tiedän että olet siellä. Tiedän sen! En ole mikään typerys. Et pääse pakoon.

Isi…isi! Jennie huusi kuten oli monet kerrat huutanut turvallisesta kehdostaan.

Kuistin alle suuntautui äkisti taskulamppu, ja sen kirkas, kauhistava valo sokaisi minut. Tuntui kuin silmiini olisi satanut teräviä lasinsiruja.

Kukkuluuruu! Siellähän te olette! Jennie ja Maggie. Siellä minun tyttöni ovat, Phillip huusi voitonriemuisesti. Hänen äänensä oli niin käheä ja käreä, että sen hädin tuskin tunsi. Saatoin melkein uskoa, ettei tuo pähkähullu ollut minun mieheni. Miten olisi voinut olla?

Hänen aseensa pamahti kaksi kertaa korviahuumaavasti. Hän oli ampunut suoraan kohti, aikonut tappaa joko minut tai Jennien tai ehkä molemmat.

Kerrankin minulla oli Phillipille yllätys.

Kukkuluuruu itsellesi!

Vastasin tulitukseen.

II

Joskus minusta tuntuu kuin kantaisin hirveää punaista kirjainta – kirjain vain ei ole A vaan M niin kuin Murhaaja. Tiedän etten koskaan täysin pääse siitä tunteesta, ja se tuntuu epäreilulta. Se onkin epäreilua. Epäinhimillistä ja kohtuutonta.

Muistot ovat rosoisia ja kaoottisia, mutta toisaalta niin kauhistuttavan eläviä että ovat syöpyneet aivoihini. Ne eivät jätä minua milloinkaan.

Kerron teille niistä kaiken säästämättä ketään ja varsinkaan itseäni. Tiedän että kyseessä on kova uutisjuttu. Tiedän miltä tuntuu olla uutinen. Onko teillä siitä aavistustakaan? Osaatteko kuvitella itsenne uutisena, kylmänä mustana kirjoituksena jonka kaikki lukevat ja jonka perusteella he tekevät omat arvionsa?

Newburghissa, Cornwallissa ja Middletownissa ilmestyvät aluelehdet nimittivät sitä ensimmäistä ampumistapausta West Pointin historian pahimmaksi perhetragediaksi. Minusta taas tuntui kuin se olisi sattunut jollekin muulle, ei Jennielle ja minulle tai edes Phillipille, vaikka hän oli sen ansainnutkin.

Kun West Pointin tapahtumista kului kymmenkunta vuotta, aika ja oma torjuntani ehtivät muuttaa tuntemukseni epämääräisiksi, mutta sitten toinen kuolemantapaus pakotti minut muistamaan ne jälleen hirvittävän elävästi.

Mieltäni piinaa nyt heltymätön kysymys: olenko minä murhaaja?

Olenko minä tappanut jo kaksi aviomiestäni?

En tiedä enää. En tiedä! Niin hullulta kuin se kuulostaakin, en todellakaan tiedä.

Täällä on joskus kauhean kylmä – toisinaan tuntuu yhtä kylmältä kuin sinä jouluaattona jona Phillip kuoli. En voi tehdä muuta kuin istua sellissä, kärsiä ja odottaa oikeudenkäynnin alkua.

Olen päättänyt kirjoittaa kaiken paperille. Kirjoitan itseäni varten, mutta myös teille. Kerron teille kaiken.

Sitten kun olette lukeneet, saatte itse päättää. Niinhän oikeusjärjestelmämme pitäisi toimia, eikö vain? Tuomion antavat valamiehet, jotka on valittu kanssaihmisteni keskuudesta.

Ja kyllä, minä luotan teihin. Olen luottavainen ihminen. Luultavasti juuri sen takia minä olen nyt näin hirveässä pulassa.

Ensimmäinen kirja

Maggie

1

Alkutalvi 1984

Satoi jälleen lunta. Jälleen oli joulun aika. Oli kulunut melkein vuosi Phillipin kuolemasta – murhasta, kuten jotkut uskoivat.

Istuin keltaisessa taksissa, joka kynti luiskahdellen New Yorkin lumisohjon peittämiä katuja. Yritin pakottautua rauhalliseksi, mutten pystynyt hillitsemään levottomuuttani. Olin luvannut itselleni etten pelkäisi, mutta olin hyvin peloissani.

Taksin ikkunaa juovittivat vesipisarat, ja sen läpi jopa Pelastusarmeijan joulupukit näyttivät surkeilta. Kukaan täysijärkinen ei ollut sinä päivänä jalkaisin liikkeellä, ja ne jotka olivat eivät ottaneet käsiään taskusta pudottaakseen ropoja keräyspataan. Liikennepoliisit näyttivät orvoilta lumimiehiltä. Pulut olivat kadonneet katoilta ja ikkunalaudoilta.

Näin ikkunasta myös oman kuvajaiseni: pitkät vaaleat hiukset, jotka yleensä noudattivat vain omaa tahtoaan mutta olivat silti mielestäni paras ulkoinen piirteeni; pisamat joita mikään määrä meikkiä ei kyennyt peittämään; hieman suhteettoman suuri nenä; ruskeat silmät, joiden tiesin saaneen takaisin osan pilkkeestä joka oli ehtinyt puolittain unohtua; pieni suu ja paksuhkot huulet – jotka oli kuin luotu fellaatiota varten, kuten Phillip oli hyvinä aikoina vitsaillut.

Phillipin ajatteleminen puistatti minua. Ajatus seksistä oli minusta edelleen pelottava, enemmän kuin pelottava.

West Pointin kauheasta ampumistapauksesta oli kulunut vuosi. Niin fyysinen kuin henkinenkin toipumiseni oli ollut hidasta, ja se oli vielä kesken. Jalkani oli edelleen kipeä, eikä kirkas ajatuksenjuoksuni, josta olin ennen ollut ylpeä, ollut palautunut ennalleen. Säpsähtelin pienistäkin äänistä. Näin iltaisin kaduilla olemattomia uhkia. Ennen vanhaan olin hallinnut tunteeni hyvin, mutten hallinnut enää. Saatoin itkeä ilman syytä, suuttua naapurien ystävällisyydestä, epäillä ystäviä ja pelätä vieraita. Ajoittain minä vihasin itseäni.

Tapausta oli tietenkin tutkittu, mutta sitä ei ollut viety oikeuteen. Jos Jennie ei olisi ollut niin pahasti piesty ja jos olisi nähty vain minut tukka verisenä ja luodinhaava jalassani, minut olisi ehkä sillä ensimmäisellä kerralla passitettu vankilaan. Mutta se, että myös kolmivuotiaalla tyttärelläni oli vammoja, teki itsepuolustusväitteestämme uskottavan.

Yksikään syyttäjä ei suostunut ottamaan juttua ajettavakseen, ja myös sotakorkeakoulu oli enemmän kuin halukas pysymään hissun kissun.

Oli tunnettu tosiasia, että upseerit eivät käyneet vaimojensa ja tyttäriensä kimppuun. West Pointissa vaimoja ja tyttäriä ei ollut oikeasti edes olemassa. Olimme pelkkiä koristeita.

Minä siis pakenin paikalta ja matkustin New Yorkiin, jossa vuokrasin kahden makuuhuoneen asunnon. Se oli kolkon hissittömän hiekkakivitalon toisessa kerroksessa Läntisellä 75. kadulla. Löysin Jennielle päiväkodin. Elämä alkoi edetä hieman entistä rauhallisempaan tahtiin.

En kuitenkaan löytänyt sitä mitä etsin: loppua kivulle, alkua uudelle elämälle.

Olin kahdenkymmenenviiden. Kannoin punaista M-kirjainta. Olin riistänyt hengen toiselta ihmiseltä, vaikkapa vain itsepuolustukseksi.

Tahto vie vaikka läpi harmaan kiven, kannustin itseäni. Sinä päivänä olin liikkeellä pelkällä tahdonvoimalla. Tavoittelin unelmaa jota olin hellinyt mielessäni yli kymmenen vuotta.

Ehkä uusi elämä alkaisi sinä päivänä. Mutta teinkö oikein? Olinko valmis siihen? Vai olinko tekemässä hirvittävän virheen ja nolaamassa itseni täydellisesti?

Puristin sylissäni asiakirjasalkkua, joka oli täynnä nuotteja, kuluneen vuoden aikana säveltämiäni lauluja. Laulut, niiden sanat ja sävelet, olivat minun tapani paljastaa tuskani ja ilmaista tulevaisuudentoiveeni.

Totta puhuen olin tehnyt lauluja kymmen- tai yksitoistavuotiaasta saakka enimmäkseen päässäni, mutta joskus myös paperille. Laulut olivat ainoa asia mistä kaikki näyttivät minussa pitävän, ainoa missä olin hyvä.

Oliko niistä mihinkään? Arvelin että oli, mutta niitä olivat kuulleet vain Jennie ja Smooch-niminen orava, ja vaikka otin ylistykset mielelläni vastaan, ymmärsin olla luottamatta nelivuotiaan tytön saati sitten oravan mielipiteisiin.

Pian saisin kuitenkin myös erään toisen kuulijan. Olin menossa esittelemään laulujani Barry Kahnille, sille Barry Kahnille, laulaja-säveltäjälle joka oli vuosikymmentä aiemmin kohahduttanut Amerikkaa ja oli nykyisin maailman tärkeimpiä levytuottajia.

Barry Kahn halusi kuulla minun laulujani.

Niin hän ainakin oli sanonut.

2

Olin kauhusta kankeana.

Luvassa oli kuitenkin vielä paljon pahempaa.

Olet myöhässä, Barry Kahn sanoi. Ne olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle. Aikatauluni on hyvin tiukka.

Johtuu lumesta, sanoin. Taksin löytämiseen meni ikuisuus, ja sitten oli liukasta. Olin kai hermona ja pyysin kuskia ajamaan kovempaa, mutta hän ajoi vain hitaammin ja –.

Jessus sentään, ajattelin. Kuulostat typerältä papukaijalta. Ryhdistäydy nyt, Polly. Heti!

Selitys ei tehnyt häneen vaikutusta. Hän vaikutti varsinaiselta paskiaiselta. Olisit lähtenyt liikkeelle aikaisemmin. Päiväni ovat täynnä. Suunnittelen kaiken etukäteen. Sinunkin pitäisi. Haluaisitko kahvia?

Äkillinen ystävällinen kysymys yllätti minut. Kyllä, kiitos.

Hän soitti sihteerilleen. Otatko kermaa ja sokeria? Nyökkäsin. Sihteeri ilmaantui huoneeseen. Lynn, kahvia rouva Bradfordille, lisukkeineen. Saako olla viineri? Pudistin päätäni. Minä en ota mitään, hän ilmoitti äänessään karheutta, joka teki hänen laulutavastaan niin tunnistettavan.

Hän lähetti Lynnin pois kädenheilautuksella ja jäi istumaan pöytänsä taakse silmät suljettuina kuin hänellä olisi ollut aikaa vaikka millä mitalla. Mietin: Kuka hitto tuo tyyppi oikein on?

Arvioin että hän oli vähän yli neljänkymmenen. Hiusraja oli hieman kohonnut, nenä oli pitkä ja suu ohut, ja leuassa oli hienoinen pysyvä sänki. Kasvot olivat tavalliset (faneja, jotka pitävät häntä seksikkäänä, viehättää hänen sielunsa, ei ulkonäkönsä), mutta niiden uurteet vihjasivat menneistä kamppailuista ja ilmeen tyyneys saavutetusta mielenrauhasta. Tuolloin nähdessäni hänet ensimmäisen kerran hän oli pukeutunut huolettomasti: harmaat flanellihousut ja sininen paita, jonka ylänappi oli auki ja joka oli luultavasti kallis mutta näytti välinpitämättömästi hoidetulta. Barry Kahn todellakin näytti melko mukavalta ja vaarattomalta.

Naimaton, päättelin, ja asuukin yksin. En ollut hänestä kiinnostunut sillä tavalla, mutta panin nuo seikat silti merkille. Olen hyvä huomaamaan yksityiskohtia. Huomaan niitä aina varsinkin ihmisistä.

Lynn toi minulle posliinikupin, ja kun otin sen vastaan, läikäytin siitä kahvia ranteelleni. Ei kovin vapautunutta käytöstä. Oikeastaan ääliömäistä. Siltä minusta ainakin silloin tuntui.

Kauhusta kankea kuin seiväs.

Barry nousi auttaakseen, mutta huiskautin kättäni torjuvasti. Ei mitään hätää. Hallitsen itseni. Olen rauhallinen. Älä kiinnitä huomiota tulipunaiseen M-kirjaimeen.

Barry istuutui uudelleen. Olet melkoinen kirjeiden kirjoittaja, hän sanoi. Kyseessä oli luultavasti kohteliaisuus.

Kun olin maannut sairaalassa toipumassa ja alkanut tehdä lauluja, olin aikonut kirjoittaa hänelle vain kerran, yhden kirjeen jossa kerroin ihailevani häntä ja toivovani, että voisin joskus esittää laulujani hänelle. Mutta ensimmäinen kirje oli johtanut toiseen, ja huhtikuussa kirjoitin hänelle jo melkein kerran viikossa kirjeitä, jotka tulivat syvältä sydämestäni mutta menivät ihmiselle jota en ollut koskaan tavannut. Voi veljet!

Tiedän että se kuulostaa kummalliselta, mutta niin minä olin tehnyt. Eikä yhtäkään kirjettä voinut saada enää takaisin.

Kahn ei vastannut yhteenkään kirjeeseen, enkä ollut varma lukiko hän edes niitä. Tiesin vain ettei niitä milloinkaan palautettu avaamattomina. Joka tapauksessa lähetin niitä edelleen. Puhuin sentään jollekulle, vaikka se joku ei ikinä vastannut.

Luulen että kirjeiden kirjoittaminen osaltaan auttoi minua paranemaan. Vähitellen vahvistuin ja aloin uskoa, että olisin vielä jonain päivänä kunnossa. Tiesin että myös Jennie pärjäisi niin hyvin kuin voi odottaa lapselta, joka on joutunut kolmivuotiaana näkemään omassa kodissaan hirvittävää väkivaltaa.

Sisareni saapui New Yorkin osavaltion pohjoisosasta ja vuorotteli Jennien hoitajana. Jennien annettiin käydä luonani sairaalassa niin usein kuin lapsenhoitajat pystyivät häntä tuomaan. Pyörätuolini ja sähköllä toimiva sänky tekivät häneen vaikutuksen. Hän myös sai minut innostumaan aina kun hän halasi minua ja pyysi: Äiti, laula laulu. Ei. Keksi uusi laulu ja laula se.

Lauloin Jennielle usein. Lauloin meille kummallekin. Tein laulun päivässä.

Sitten tapahtui jotain hämmästyttävää. Ihme. Sain West Pointin sairaalaan kirjeen.

Maggie hyvä

Okei, okei, sinä voitit. Minulla ei ole aavistustakaan siitä miksi vastaan sinulle, mutta olen ilmeisesti helppo saalis vaikken mielelläni niin ajattelekaan, ja jos kerrot kenellekään, katkaisen välit siihen paikkaan.

Totta puhuen kirjeesi ovat liikuttaneet minua. Saan paljon postia, josta suurimman osan sihteerini heittää menemään edes näyttämättä minulle. Ja ne kirjeet jotka hän antaa minulle heitän menemään itse.

Sinä olet kuitenkin eri juttu. Muistutat minua siitä, että jossakin on olemassa oikeitakin ihmisiä, ei pelkästään perseennuolijoita jotka haluavat päästä minun studiooni. Minusta tuntuu, että olen jopa alkanut hieman tuntea sinua, ja se kertoo paljon siitä mitä olet tähän mennessä kirjoittanut.

Jotkin lähettämäsi sanoitukset ovat tehneet minuun vaikutuksen. Ne ovat amatöörikamaa – tarvitset koulutusta – mutta niissä on myös voimaa, koska niissä sanotaan jotain. En suinkaan tarkoita tällä sitä, että a) koulutuksesta on sinulle välttämättä hyötyä tai b) pystyt joskus hankkimaan elantosi lauluntekijänä, mutta okei okei. Annan sinulle puoli tuntia aikaani, jotta voisin kerralla ja lopullisesti selvittää, onko sinusta lauluntekijäksi vai ei, kuten itse kirjoitit.

Kun olet päässyt sairaalasta, soita sihteerilleni Lynn Needhamille ja varaa aika. Mutta älä sitä ennen kirjoita minulle lisää kirjeitä. Olet jo vienyt tarpeeksi aikaani. Älä kirjoita minulle – kirjoita lisää sanoituksia!

3

Kirjeen alla oli lukenut Barry, ja siinä minä nyt istuin ja hän katseli minua ja tunsin olevani toivottomasti väärässä paikassa, yksi niistä perseennuolijoista joista hän oli nurissut. En sentään ollut pynttäytynyt liikaa – se ei olisi sopinut tyyliini. Minulla oli valkoinen maalaispusero, vaaleanpunainen liivi, pitkä musta hame ja tasapohjaiset kengät.

Mutta minä sentään olin Barry Kahnin luona. Saisin yrittää.

Koetin parhaani mukaan pitää kielteiset ajatukset loitolla, mutta oli selvää, ettei minun kaltaisilleni ihmisille koskaan tapahdu todella hyviä asioita. Ei kerta kaikkiaan.

Laulatko itse omia kappaleitasi vai teetkö niitä vain? hän kysyi.

Laulan, tai ainakin toivon että sitä voi nimittää lauluksi. Lakkaa pyytelemästä anteeksi, Maggie. Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi mitään.

Oletko koskaan laulanut työksesi?

Tein jonkin verran taustalaulukeikkoja klubeissa West Pointissa, mutta mieheni ei pitänyt siitä.

Hän ei tainnut pitää paljon mistään.

Hänen mielestään minä näyttelin itseäni. Hän ei sietänyt sitä että muut miehet katselivat minua. Niin minä sitten tapoin hänet – kolmella laukauksella.

Olisitko kuitenkin valmis kokeilemaan sitä nyt? Siis julkista laulamista? Pystyisitkö siihen?

Ajatus sai sydämeni laukkaamaan. Pystyisin. Tuntui oikealta sanoa niin.

Hyvä vastaus. Hän osoitti kaunista kiiltävää Steinwayta, joka oli vasten huoneen peräseinää. Ensimmäinen testi on kuitenkin yksityinen. Otitko mitään mukaan?

Tartuin salkkuuni. Paljonkin. Haluaisitko kuulla balladeja? Vai bluesia?

Hän värähti. Ei monikossa, Maggie. Yhden laulun vain. Tämä on koe-esiintyminen, ei keikka.

Vain yksi laulu? Mielialani romahti.

Minulla ei ollut aavistustakaan minkä laulun valitsisin. Yksi laulu? Mukanani oli ainakin kaksikymmentä laulua, mutta seisoin siinä järkyttyneenä ja hämmentyneenä kuin olisin ollut hänen edessään alastomana.

Anna mennä. Hän on ihminen, ei pelkästään näyttele ihmistä. Olet laulanut näitä kappaleita tuhat kertaa ennenkin.

Siitä vain, hän sanoi katsahtaen kelloa. Pane toimeksi.

Vedin syvään henkeä ja istuuduin pianon eteen. Olen kohtalaisen pitkä, ja se vaivaa minua, joten mieliasentoni on istuva. Pianotuolilta näin ikkunasta Broadwayn äänettömän kaaoksen.

Kauhusta kankeana.

Okei, ajattelin. Tässä sitä nyt ollaan: koe-esiintymisessä Barry Kahnin luona. Esiinnytään niin että hän lentää selälleen. Se on mahdollista!

Tämän laulun nimi on ’Kuueukko’. Se kertoo…naisesta, joka on iltaisin siivoojana pikkukaupungissa, siitä miten hän töitä tehdessään näkee kuun aina tietystä ikkunasta ja siitä mitä hän haaveilee.

Katsoin Barry Kahnia. Jumalauta, olen hänen toimistossaan. Tämä eukko on päässyt kuuhun. Hän istui nojautuneena taaksepäin jalat työpöydän alalaatikon reunalla, kädet ristissä ja silmät kiinni. Hän ei vastannut.

Musiikillisesti Kuueukko muistutti Barryn omaa kappaletta Aikojen valo. Aloin soittaa ja laulaa hiljaisella, epävarmalla äänellä joka äkisti kuulosti omiin korviini tylsältä ja tavanomaiselta. Kappaleen aikana vaistosin että hän menetti kiinnostuksensa.

Lopetin. Hiljaisuus. Viimein uskalsin katsoa häntä. Hän ei ollut vaihtanut asentoa, ei ollut liikahtanutkaan. Lopulta hän sanoi: Kiitos.

Odotin. Barry Kahnista ei irronnut sen enempää.

Panin nuotit takaisin salkkuun. Tuleeko kritiikkiä? kysyin. Pelkäsin vastausta mutta halusin kuulla jotain muutakin kuin pelkän kiitoksen.

Hän kohautti olkapäitään. Miten voisin kritisoida omaa lastani? Äskeinen oli minun musiikkiani, ei sinun. Oma ääneni lauloi sinun matkimanasi. Ei kiinnosta.

Tunsin miten kasvoilleni levisi syvä puna. Minua oli nöyryytetty, mutta olin myös vihainen. Ajattelin että voisit ilahtua. Tein laulun sinun kunniaksesi. Olisin halunnut rynnätä tieheni, mutta pakottauduin jäämään.

Hyvä on. Okei, se on minulle kunnia. Mutta luulin että tulit esittämään omia laulujasi. Jos haluaisin kuulla kaikuja, menisin laulamaan metrotunneliin. Ovatko kaikki kappaleesi samanlaisia kuin minun?

Eivät ole, jumalauta. Ne eivät ole samanlaisia kuin kenenkään! Tarkoitatko että onko minulla jotain omaperäisempää?

Juuri omaperäisyyttä minä etsin. Se on hyvä alku.

Aloin selailla nuottejani. Sormet tuntuivat puutuneilta ja epävarmoilta. Päässäni marssi kokonainen torvisoittokunta. Kuuntelisitko vielä yhden?

Barry nousi. Hän pudisteli päätään, yritti estää minua jatkamasta. En oikeastaan usko että –.

Yksi olisi. Montakin, paljon kappaleita jotka ovat minun, eivät sinun. Olin luvannut itselleni